Tahatonta karsimista

Minä olen vähän kömpelö. Tavarat lipeävät otteestani tämän tästä, eikä ole ihan tavatonta, että lattialle leviää kasa astiansirpaleita. Olen parin viime vuoden aikana onnistunut säpälöimään ainakin viisi astiaa yksin kotona koheltaessani.

Vähän aikaa sitten särkyi yksi eniten käyttämistäni kulhoista. Karsimista kai tämäkin on, vaikka mieluiten en luopuisi säännöllisessä käytössä olevista hyvistä esineistä, joiden elinikä voisi hyvin hoidettuna olla jopa vuosikymmeniä. Onneksi minulla on vielä toinen samanlainen kulho, kaksi pienempää sekä iso pino matalia lautasia. Pärjään jäljelle jääneillä astioilla ihan hyvin, joskin kaksin ruokaileminen muuttui nyt hiukan hankalammaksi.

Pari vuotta sitten myin pois ylioppilaslahjaksi saamiani design-astioita, joihin tuhoutunut yksilökin lukeutui. Tuolloin en ajatellut, että astioita rikkoutuisi säännöllisesti ja saattaisin tulevaisuudessa tarvita niitä lisää. Tuoreen astiarikon jälkeen harmittelin tovin, oliko myyminen sittenkin harkitsematonta ja lyhytnäköistä. Toisaalta olen tyytyväinen, että minulla ei ole tämän enempää arvokkaita astioita rikottavana. Laatulautasista tienaamillani myyntituloilla saisin ostettua ainakin pari tusinaa kirppislautasta.

Aloinkin pohtia, mitä teen, kun kaikki lautaseni ovat tohelointini takia päätyneet kaatopaikalle. Uusien ostaminen aina sirpaloituneiden tilalle tuntuisi tuhlailevalta, vaikka ostaisinkin vain kirrputorilta. Muovilautanen ei iskunkestävyydestään huolimatta tule kyseeseen, koska en halua lusikoida jokaisella suupalalla pieniä muovikiteitä elimistööni, ja lisäksi rmuovi vanhenee rumasti. Retkeilijöiden suosimat metallilautaset taas voisivat olla varteenotettava vaihtoehto, mutta niitä ei tietenkään voisi laittaa mikroon.

Tai sijoittaisinko kenties kotimaisena käsityönä tehtyihin kivitavarakulhoihin, joiden ei pitäisi hajota edes lattialle pudotessaan (ellei kyseessä ole kivilattia)? Työllistäisin pienyrittäjää, ja voisin kuvitella, että ne olisivat viimeiset astiat, jotka minun pitäisi ikinä ostaa. Katkaisisin astiavirran kaatopaikalle kerrasta. Käsintehdyt astiat eivät ole halpoja, mutta mikäpä laadukas yksilöllinen tavara olisi. Näin pitkäikäistä ja arvokasta ostosta pitää suunnitella pitkään ja hartaasti.

Uusien astioiden hankkiminen ei onneksi ole ihan vielä ajankohtaista. Uuden ostamista viivyttääkseni minun täytyy vain yrittää olla entistä huolellisempi astioideni kanssa ja varoa päästämästä niitä livahtamaan sormieni välistä.

Miten usein teillä hajoaa astioita? Onko jollakulla käytössä ”iskunkestäviä” lautasia?

Mainokset

Musiikin omistamisesta

Luovuin kesällä viimeisistäkin cd-levyistäni. Minulla ei ole ollut yli vuoteen cd-soitinta, ja olen jo pitkään kuunnellut kaiken musiikin joko elävänä, tietokoneelta tai taskukokoisesta soittimesta. Levyistä luopuminen oli looginen askel, mutta kuitenkin raskas sellainen.

Musiikkitallenteiden omistamiseen liittyy samantyyppistä symboliikkaa kuin kirjojenkin haalimiseen. Levyhylly kuvastaa paitsi ihmisen musiikkimakua, myös hänen persoonaansa, arvojaan ja tunne-elämäänsä. Keräilin yläaste- ja lukioikäisenä intohimolla senhetkisten lempiartistieni levyjä. Kyseiset albumit olivat minulle tärkeitä, ja niiden kappaleiden säkeisiin kiteytyivät monet sen ajan riemut ja ahdistukset. Ne biisit, jotka tahdittivat elämääni tuolloin, herättävät nykyään nostalgisia tunteita.

Koen kuitenkin olevani aika lailla eri ihminen kuin muutama vuosi sitten. Musiikkimakukin on taipuvainen kehittymään ajan myötä uusiin suuntiin, jolloin hartaasti kerätty kokoelma laahaa auttamattomasti jäljessä. Palaaminen entisiin lempikappaleisin on välillä mukavaa, mutta en saa enää yhtä suurta nautintoa samojen levyjen luukuttamisesta yhä uudelleen. Siksi en koe tarpeelliseksi säilyttää ennen niin rakasta levykokoelmaani. Jos minun tekee mieli kuunnella nuoruuden suosikkeja, löydän parhaat kappaleet nopeasti sähköisenä.

Olen musiikko, joten kuuntelen paljon ja monenlaista musiikkia omaa soittoani kehittääkseni ja myös ihan huvikseni. Onneksi on olemassa internet ja sen tarjoama rajaton musiikkikokoelma. Hukkuisin levyihin, jos yrittäisin fyysisesti kerätä kaiken sen musiikin, jota harjoitellessani ja vapaa-ajallani kulutan. Sen sijaan minulla on pari elektronista laitetta, joiden avulla musiikkikirjastoni on aina ajan tasalla, ja löydän myös entistä helpommin uusia mielenkiintoisia artisteja. Eikä tarvitse enää pyyhkiä pölyjä levynkansista!

On hyvä muistaa, että cd-levyt ovat vain yksi musiikin tallennusmuodoista, eikä digitaalisena edes paras mahdollinen sellainen. Musiikki itsessään on olemassa muulla tavoin, abstraktina ilmiönä, johon pääsee käsiksi muutenkin kuin levykauppoja kierrellen. Se, että en omista cd-levyjä, ei tarkoita, etten tykkää kuunnella musiikkia – aivan kuten sekään, ettei minulla ole kirjahyllyä, ei tarkoita, etten nauttisi kirjojen lukemisesta.

Musiikki on lähellä sydäntäni. En vain halua omistaa sitä.

Mitä kautta sinä kuuntelet musiikkia? Onko musiikkitallenteiden omistaminen sinulle tärkeää?

Tavaradieetin tulokset

Vuoden alussa asetin itselleni tavoitteeksi vähentää mahdollisimman paljon turhaa tavaraa tietyistä tavararyhmistä. Pyrin myös noudattamaan yksi sisään, kaksi ulos -periaatetta. Tässä kevään aikana saavuttamani tulokset.

Vaatekaappi
Sisään: 1 jakku, 1 takki, 1 mekko, 1 paita, 1 reppu
Ulos: 8 vaatetta, 1 vyö, 1 lompakko, 2 kengät, 10 henkaria, 1 rannekoru, 2 korvakorut, 1 reppu, 2 laukkua

Toimistotarvikkeet
Sisään: –
Ulos: 3 lähes käyttämätöntä vihkoa (käytetyt sivut irotettuani vein kirjaston vaihtohyllylle – totesin, etten saa ikinä kaikkia kulumaan loppuun), 2 pinoa muistilappuja (kulutin loppuun), 1 kasa tusseja, 1 kasa värikyniä, 1 penaali, 1 tarrakirja

Keittiö
Sisään: 1 sauvasekoitin, 1 lasikannu, 1 lasikulho
Ulos: 1 setti ruokalusikoita, 2 tupperware-sekoitinta, 1 muovikannu, 1 tarjotin, 1 kasvistensäilytyslaatikko, 1 namikulho, 4 retrokulhoa, 1 valkosipulinpuristin

Viihde
Sisään: –
Ulos: 1 vanha musiikkisoitin + 1 piuha, 1 lelupiano, 11 cd:tä, 1 kirja

Kodin tarvikkeet
Sisään: 1 suihkupää, 1 lankarulla (josta tein itselleni ja ystävälle rätit), 1 kasa pyykkipoikia, 1 pyykkiteline, 1 rikkaharja, 1 iso ruukku yrttien istuttamista varten
Ulos: –

Yhteensä
Sisään: 14
Ulos: 64

Lopuksi
Olin valtavan yllättynyt poistuneiden tavaroiden määrästä. Petrasin jokaisessa osa-alueessa, jossa kaipasin pientä trimmaamista. Muutossa tavarani mahtuivat kuin mahtuivatkin kymmeneen laatikkoon, joista osa tosin oli tavallista banaanilaatikkoa selvästi isompia. Laatikot, pari jätesäkkiä sekä huonekalut mahtuivat kerralla yhteen henkilöautoon ja peräkärryyn. Sillä tavalla sullottuna tavaramäärä näytti taas järkyttävän suurelta, mutta oli varmasti ihan kohtuullinen

Yksi sisään, kaksi ulos -tavoitteenikin ylittyi reilusti. Keväällä tuntui, että tavarat menivät kaupaksi helpommin ja nopeammin kuin koskaan, ja siksi sain luovuttua monista sellaisista tavaroista, joista halusin luopua vain korvausta vastaan. Tällä hetkellä tuntuu, että karsittavaa ei enää muutamaa cd-levyä lukuunottamatta ole. Pikemminkin uusi asunto toi uusia tarpeita, koska sieltä puuttuu asioita, joita pidän oleellisina: naulakko, kylpyhuoneen peilikaappi (tai edes hylly!) ja palovaroitin näin esimerkiksi.

Tärkeiden ensihankintojen jälkeen pyrin pitämään tavaramääräni vakiona tai lievässä laskussa poistamalla ainakin yhden esineen, kun jotain uutta tulee sisään.

Miten sinun karsintasi edistyy? Asetatko itsellesi haasteita ja ”sääntöjä”?

Kokeile elää ilman

Kun parisuhde päättyy, ei kannata heti hypätä seuraavaan suhteeseen. Sama pätee esineisiin. Jos jokin tärkeä esine poistuu elämästä, sen tilalle ei kannata heti hankkia uutta kokeilematta, millaista on elää ilman.

Tammikuisen muuton yhteydessä taisin täällä blogissakin mainita, että uuteen kämppääni pitäisi hankkia arkielämää helpottamaan vessapaperiteline ja kuivauskori aterimille. Kun erosin noista esineistä asuntoa vaihtaessani, ajattelin, etten voisi ikinä pärjätä ilman niitä. Niistä oli tullut minulle itsestäänselvyyksiä, joista en olisi halunnut luopua.

Päätin kuitenkin kokeilla, miltä tuntuu jatkaa elämää ilman pitkäaikaista rakasta kumppania. Tai kahta. Keksin puuttuvien esineiden korvikkeeksi väliaikaisratkaisuja, jotka toimivat yllättäen vallan mainiosti: vessapaperirulla löysi paikan pöntön vieressä olevalta hyllyltä, ja haarukat ja veitset kuivuvat nätisti kyljellään kuivausritilällä. Hätäratkaisut taitavat näillä näkymin jäädä pysyviksi ainakin tässä asunnossa asuessani.

Minimalistisesta elämäntavasta huolimatta välillä mielessäni herää tarve- ja haluajatuksia. Onneksi en ole enää nykyään kovin impulsiivinen ostaja. Annan ensimmäisen ”tuon minä tarvitsen” -reaktion jälkeen itselleni aikaa pohtia, pitääkö ajatus paikkansa. Olen säästänyt varmaan jo satoja euroja jättämällä ostamatta asioita, joita olisin voinut lähteä hetken mielijohteesta kaupasta hakemaan. Samalla olen säästynyt epätyydyttäviin ihmisesinesuhteisiin liittyviltä negatiivisilta tunnekuohuilta.

Pettymyksiltä suojautuakseni sovellan – ja suosittelen muillekin – ns. kolmenkymmenen päivän listaa: tavaratoiveet kirjoitetaan ylös päiväyksineen, ja niihin palataan vasta kuukauden kuluttua (itselläni odotus venyy yleensä useammaksi kuukaudeksi). Suurella todennäköisyydellä tarve on siinä ajassa osoittautunut turhaksi, ja halu on laantunut. Jos taas hankinta on edelleen ajankohtainen, voi hyvillä mielin alkaa etsiä sitä oikeaa.
Miten sinä toimit, kun ostohimo iskee? Hankitko rikki menneiden / kadonneiden / muusta syystä menettämiesi tavaroiden tilalle heti uutta vai kokeiletko elää ilman?

Ilman internetiä

En ole maksanut käyttämästäni internetistä puoleentoista vuoteen. Päätin omilleni muuttaessani, että en tarvitse nettiä kotiini. Jos pitää päästä verkkoon, menen kirjastoon. Päätöksen taustalla oli huoleni siitä, että vietän aivan liikaa aikaa bittiavaruudessa. Siihen tulisi muutos.

Kävi kuitenkin ilmi, että tietyssä kohtaa ensimmäistä asuntoani sain silloin tällöin kaapattua kaupungin langattoman verkkoyhteyden käyttööni. Tuo yhteys oli hiukan arvaamaton. Välillä se toimi kuin nopein laajakaista, toisinaan se oli hidas ja katkeili toistuvasti. Se toimi kuitenkin riittävän hyvin, ja ilmaisen nettiyhteyden takia jumiuduin sittenkin tarpeettoman usein tarpeettoman pitkäksi ajaksi koneelle.

Siksi päätin pitää viime vuonna läppärilakon, joka onnistui yllättävän hyvin. Totuttelin lähtemään kirjastoon, jos oli asiaa nettiin. Tuolloin huomasin, miten paljon ylimääräistä aikaa jäi, kun en viettänytkään sitä tietokoneen ääressä. Lakon loputtua en onneksi palannut suin päin takaisin vanhoihin tottumuksiin, mutta myönnän, että netti houkutteli edelleen ja usein annoin houkutukselle periksi.

Vuodenvaihteen muuton yhteydessä tilanne muuttui kertaheitolla. Kaupungin verkko ei yllä 50 metriä kauempana keskustasta sijaitsevaan uuteen asuntooni. Aluksi ajatus hirvitti. Nyt olisin todella eristyksissä ulkomaailmasta pikkukämpässäni ilman televisiota, radiota tai internetiä. Harkitsin jo nettiyhteyden ostamista, mutta päätin sittenkin kokeilla, miten netittömyys toimisi pidemmän päälle. Sehän oli alkuperäinen haaveenikin.

Kuukauden netittömyyden jälkeen voin todeta pärjääväni mainiosti. En tietenkään kykene elämään täysin ilman nettiä – kuka tässä yhteiskunnassa enää pystyy? Verkkoon pääsen koulussa ja kirjastossa. Tarkistan päivittäin sähköpostin ja kasvokirjan, ja jos on jotain isompaa hoidettavaa, menen kirjastoon tai lainaan kullan älykännykästä yhteyden tietokoneeseeni. Niputan internetasioinnit niin, että voin kerralla hoitaa monta asiaa. Turhanpäiväinen maleksiminen jää vähemmälle.

Kotini on nyt nettivapaata aluetta, ja sellaisena sen tahdon pitääkin. Netissä roikkuminen on helppo ajanviettotapa, mutta se ei tuo lisäarvoa elämääni. Joudun hiukan haastamaan itseäni keksiäkseni jotain muuta, mielekkäämpää tekemistä: kirjojen ja lehtien lukemista, blogiartikkelien kirjoittamista, virkkaamista ja ukulelen rämpyttämistä. Vastineeksi saan hyvän mielen oikeasti kivoista ja kehittävistä pikku harrastuksista sekä tunteen elämänhallinnasta ja järkevästä ajankäytöstä.

Jatkuvasti saatavilla oleva netti helpottaisi tietysti elämää hitusen, varsinkin tilanteissa, joissa pitäisi nopeasti käydä netissä tarkistamassa jotain näennäisesti kiireellistä. Mielestäni tuo pieni helpotus ei ole sen arvoista, sillä samalla se söisi elämänlaatuani. Tiedän olevani onnellisempi ilman internetiä, mutta unohdan sen helposti, jos netti on liian helposti käytettävissä. Itsekuria on helpompi ylläpitää, kun houkutus ei ole jatkuvasti läsnä.

Elätkö sinä ilman internetiä, älypuhelinta tai muuta nykyajan itsestäänselvyyttä? Miten selviydyt jäämättä ulkopuolelle?

 

Tavaradieetti

Vaikka tavaramääräni on varsin kohtuullinen länsimaisen kulutusyhteiskunnan mittakaavassa, jotkin ongelmakohdat pistävät peilikuvassa silmään. Aion ryhtyä toimenpiteisiin maallisen liikataakkani karistamiseksi kuin vatsamakkaroihinsa havahtunut jojolaihduttaja konsanaan. Aikaa tulosten saavuttamiseen annan itselleni puoli vuotta.

Kotini selluliittikeskittymistä suurin on vaatevarastoni. Yritän tasapainoilla järkevän ja ekologisen vaatehuollon sekä minimalistisen vaatekaapin välillä, mutta vaatteita on reilun karsinnan jälkeenkin enemmän kuin tarpeeksi. Seuraavan puolen vuoden aikana käytän henkarinkääntötaktiikkaa: kaikkien vaatteiden henkarit ovat aluksi kaapissa nurin (pinovaatteita pitänee tarkkailla erikseen, ehkä laskostan käyttämättömät jotenkin väärin päin). Pesusta tulleet vaatteet ripustan kaappiin oikein päin. Jos heinäkuussa joku henkari on vielä takaperin, hyvästelen sen kannatteleman vaatteen.

Kevyttä kiinteytystä kaipaisi myös keittiövälinerivistöni. Keittiössä toki tarvitaan vaikka mitä tilpehööriä, mutta selvästi tarpeettomiakin esineitä on. Arvokkaampia esineitä yritän saada kaupaksi nettikirpputorilla. Jos myyminen ei onnistu tai kannata, sitoudun lahjoittamaan turhimmat, jo tavaralistallani tuomion saanet välineet viimeistään kesällä hyväntekeväisyyskirpputorille.

Aion keventää kotini viihdeosastoa luopumalla cd-levyistäni. Kahden lahonneen cd-soittimen tilalle en aio hankkia uutta, joten levyjäkään ei kannattane säilyttää. Jostain syystä levyihin liittyy tunnearvoa, vaikka muistot eivät tietenkään kumpua muovisista läpysköistä ja niiden kansista vaan itse musiikista. Luopumisen tuskaa lievittääkseni tarkistin, että kahta lukuunottamatta kaikki omistamani levyt löytyvät paikallisesta kirjastosta, ja loputkin ovat saatavilla sähköisesti. Yritän saada kiekoista hiukan rahaa, mutta tarvittaessa vien ne kirjaston vaihtohyllyyn.

Lisäksi teen tarvittavan määrän toistoja saadakseni ylimääräiset toimistotarvikkeet käytettyä. Vihkoja en osta, ennen kuin edelliset ovat täynnä, ja sen jälkeenkin mietin aina, tarvitsenko jokaiseen tarkoitukseen uuden kirjasen. Todennäköisesti en. Luulen, että kolme eri muistiinpanovihkoa tai lehtiötä riittää: yksi opiskeluun, yksi musisointiin ja yksi kotiin ajatuskirjaksi. Jos puolen vuoden kuluttua näyttää siltä, että paperituotteet ja tussit eivät ikinä kulu loppuun, annan ne pois.

Koska uutta tavaraa hiipii kotiin yhtä vaivihkaa kuin piilorasvaa ja -sokeria vatsaan, rajoitan tavaravirtaa yksi sisään, kaksi ulos -periaatteella. Sisääntulevaksi esineeksi en laske jonkin tarpeellisen loppuun kuluneen tavaran korvaajaa. Ulosmeneviksi taas eivät kelpaa roskat eivätkä jonkun muun tavarat (tosin niiden mahdollisimman pian palauttamiseen voisin panostaa entistä tehokkaammin). Jos tämä dieetti käy pitkällä aikavälillä liian rankaksi, poistan jatkossa vain yhden esineen kutakin saapuvaa kohti.

Löytyihän sitä karsittavaa lopulta aika paljonkin, vaikka vasta pari kuukautta sitten valitin, etten keksi mitään, mistä haluaisin luopua. Enköhän tällä kuurilla saa karistettua ylimääräiset kamat kodistani ainakin toistaiseksi.

Hyvästi, kynsilakat – hyvästi, ulkonäköodotukset!

Kirjoitin taannoin siitä, miten kyseenalaistan itsestäänselvyyksiä ja ajattelen ah-niin-kypsästi-ja-itsenäisesti, mitä asioita juuri minä elämässäni todella tarvitsen. Etten omista mitään vain siksi, että niin on tapana. Nyt tunnustan, että vielä tuon kirjoituksen aikaan kaapissani oli paljonkin sellaista, mitä omistin vain siksi, että se on sovinnaista ja niin kuuluu olla. Nimittäin kosmetiikkaa. Ja ihan vain siksi, että olen nainen ja naisen kuuluu omistaa litkuja ja lötkyjä, jotka saavat hänet näyttämään ja tuoksumaan hyvältä.

Käytän säännöllisesti vain välttämättömiksi kokemiani kosmeettisia tuotteita pitääkseni itseni puhtaana ja raikkaana. Arkisin kaunistan kasvojani hyvin simppelisti: sipaisen iholle mineraalipuuteria ja huiskin pari vetoa ripsivärillä. Juhlaa varten ehostaudun vähän enemmän, mutta silti vähemmän kuin monet päivittäin. Kauneudenhoidon suhteen olen aika laiska ja kärsimätön. En viitsi viettää joka aamu puolta tuntia peilin ääressä luomassa itsestäni ihanneilluusiota, joka kuitenkin valuu illalla viemäristä alas.

Kosmetiikkainventaariota tehdessäni hämmästyin. Miksi kaapissani oli viisi kynsilakkaa, vaikka lakkaan kynnet ehkä kerran vuodessa ja silloinkin onnistun vain sotkemaan sormenpäät? Miksi minulla oli hajuvesiä, joita en ikinä käytä, koska voimakkaat tuoksut saavat pääni särkemään? Entä miten useat luomivärisetit oikeuttivat paikkansa meikkipussissani, kun maalaan silmät pelkästään erityistilanteissa ja silloinkin käytän vain yhtä tiettyä väriä?

Meikkivarastoni ei ollut hälyttävän suuri; kaikki mahtui yhteen pussukkaan. Tuotteita oli kuitenkin sen verran, että en ikinä tulisi käyttämään niitä loppuun. Päätin luopua ylimääräisistä ja samalla odotuksista siitä, miltä minun muka pitäisi naisena näyttää. Hyvät ja tuoreet tuotteet lahjoitin kavereille, vanhentuneet heitin pois. Oi, miten vapauttavaa oli luopua toteutumattomista ulkonäkövelvoitteista!

Vastaavatko sinun kosmetiikkavarantosi käyttötarpeitasi? Koetko ehostautumispaineita?

Suloinen sokerilakko

Kolme viikkoa ilman sokeria sujui alkujärkytyksen jälkeen yllättävän kivuttomasti. Ensimmäiset päivät olivat kaikkein pahimmat. Olin kiukkuinen, väsynyt ja pahansuopa, ja läheisimmät ihmiset saivat kärsiä huonosta seurastani. Pahin makeanhimo heräsi aina iltapäivisin ja illalla. Päätä särki, ja ajatukset haikailivat sokerimättöä. Olin varma, etten kestäisi kahta päivää pidempään, mutta onneksi eräs tärkeä ihminen lupautui tuekseni sympatialakkoon.

Toisella viikolla helpotti jo. Pystyin keskittämään ajatukseni muuhunkin kuin sokeriin ja sokerittomuuteen. Vesi herahti kuitenkin heti kielelle, jos näin herkullisen näköisiä jäätelöitä ja suklaita tai jos haistoin ihanien leivonnaisten vastustamattoman tuoksun. Mietin, että en oikeastaan kaivannut enää päivittäistä sokeriannostani vaan kaikkia niitä suloisia makuja ja koostumuksia, jotka hivelevät hellästi kielen päätä.

Kolmas viikko meni jo rutiinilla. En enää kokenut jääväni paitsi mistään, vaikka muut söivätkin makeaa ja minä en. Itse poimitut omenat osoittautuivat mainioksi herkuksi, joka ei edes tuntunut miltään tylsältä korvikkeelta. Tuntui, että olin saanut suhteeni sokeriin kohtuullisen normaaliksi, eivätkä herkut enää yrittäneet vietellä minua. Sitten, ihan lakon loppumetreillä, sattui harmittava takaisku.

Kaverini tupareissa oli tarjolla kaikenlaisia suolaisia ja makeita herkkuja, joista valitsin lautaselleni tyytyväisenä ne suolaiset. Ansa oli pikareihin tehdyt jälkiruoka-annokset, joita oli tasan niin monta kuin oli vieraitakin. En kehdannut kieltäytyä ja nostaa haloota sokerilakostani, joten söin omani valittamatta. Hyväähän se oli, mutta hurjan makeaa, ja jouduin pitämään pientä annosta popsiessani useita taukoja. Tuon hairahduksen jälkeen ei onneksi ole tehnyt mieli makeaa.

Tein mielenkiintoisia havaintoja sokerittomuuteni aikana. Ensinnäkin minulla oli jatkuvasti nälkä. Kun herkut eivät enää olleet pääasiallinen energianlähteeni, käännyin oikean ruuan puoleen ja söin PALJON. Tuntui, että tarvitsin myös unta enemmän kuin normaalisti. Kaikkein jännintä oli huomata, että makuaistini herkistyi huomattavasti. Jo muutama mansikka sai makunystyräni huutamaan liiasta makeudesta, ja maitokin maistui yhtäkkiä kauhean sokeripitoiselta.

Entä onko minulla nyt parempi olo kuin ennen lakkoa? Olenko energisempi, hyväntuulisempi ja terveempi? Tätä on vaikea arvioida, mutta luulisin niin. Sokerin aiheuttamat mielialan heittelyt ovat ainakin vähentyneet. Olen varmaan myös terveempi, kun saan syömisistäni enemmän ravintoaineita ja vähemmän tyhjää energiaa. Tärkeintä on, että olen päässyt irti sokerikoukusta. En ole enää makeanhimon orja, enkä aio siihen asemaan enää alistua.

Koukussa karsimiseen

Jos joku ei ole vielä osannut teksteistäni päätellä, niin sanon sen nyt kerralla suoraan: minä jään helposti koukkuun asioihin. Osa riippuvuuden kohteistani on positiivisia ja hyvinvointiani edistäviä (esim. tärkeät ihmiset), osa ei niinkään (ajankohtaisimpana sokeri). En ole ihan varma, kumpaan kategoriaan tämä tapaus kuuluisi.

Huomasin nimittäin muutama viikko sitten jääneeni koukkuun tavaroiden karsimiseen. Olen laittanut ylimääräistä hiljakseltaan pois reilun vuoden ajan. Luulin lapsuudenkodista pois muuttaessani, että turhaa tavaraa ei uudessa kämpässäni olisi, mutta tuo ajatus on osoittautunut harhaluuloksi. Jatkuvasti löytyy sellaisia kamppeita, jotka eivät olekaan mieluisia tai hyödyllisiä.

Karsimisvauhti on viime aikoina vain kiihtynyt. Olen jäänyt koukkuun kevyemmän tavara- ja velvollisuustaakan sekä avaramman tilan herättämään hedoniaan. Olen saanut joitakin tavaroita vaihdettua valuutaksi, mikä tekee karsimisesta toki astetta palkitsevampaa, mutta suurimman osan olen lahjoittanut pois. Viis rahasta, koko ajan tekee mieli vain luopua lisää, lisää, lisää!

Lumipalloefekti sai kai alkunsa siitä, kun myin eteenpäin muutaman kirjan, joista en kirjoittamattomien sääntöjen mukaan olisi saanut ikinä luopua. Vuosi sitten en olisi halunnutkaan. Olin kerännyt niitä hartaudella, pyytänyt ja saanut lahjaksi rakkailta. Eräänä päivänä vain päätin, ettei minun tarvitse niitä omistaa, nehän löytyvät kirjastostakin. Vilkutin niille iloiset hyvästit.

Mietin aika pitkään, olinkohan sittenkin julma, ajattelematon ja kiittämätön, kun menin kyseisistä kirjoista luopumaan. Totesin kuitenkin, etten kaipaa niitä enää. Päinvastoin, olin kauhean tyytyväinen päätökseeni. Huomasin katsovani muitakin esineitäni entistä kriittisemmällä ja armottomammalla silmällä. Yhä harvempi niistä osaa perustella olemassaolonsa uskottavasti.

Alkaa pikku hiljaa tuntua siltä, että poistettava tavara loppuu kohta kesken, apua! Mihin tämän kaiken karsimisenergian voisi sitten suunnata? Vanhempieni luona on sentään vielä joitain ylimääräisiä tavaroitani, jotka odottavat kohtaloaan. Ja kun ne loppuvat, on vielä vintti täynnä vuosikymmenten roinaa. Tavara ei (onneksi? valitettavasti?) maailmasta lopu.

Oletko sinä huomannut luopumiskynnyksesi laskeneen tai karsimishimosi kasvaneen?

Miksi minimalismi?

Hiljattain yhä useampi tuttava on kyseenalaistanut minimalistisen elämäntapani.

Hyvä ystäväni kaipasi vanhaa minua takaisin, kun juttelin vaatekomeroni karsimisesta. Hän toivoi, että tämä on vain ohimenevä vaihe. Minä taas en kaipaa sitä jatkuvasti kirppiksiä kiertelevää, turhia vaatteita ja laukkuja ostelevaa itseäni. Lisäksi jotkut ovat olleet huolissaan, että minimalismi olisi sittenkin vain uusi tapa toteuttaa sisäistä perfektionistiani.

Olen jo vähän kyllästynyt selittelemään itseäni. Olen joutunut tekemään sitä niin paljon elämässäni. Vain, koska kieltäydyn seuraamasta sokeasti valtavirtaa. Yllättävän monen on vaikea sulattaa kasvissyöntiä, ekologista elämäntapaa ja nyt tavaroiden tietoista vähentämistä. Ehkä he kokevat minun valintojeni syyllistävän heitä, en tiedä.

En valinnut minimalismia voidakseni pröystäillä sillä, kuinka vähän tavaraa minulla on. En siksi, että minulla olisi edelleen pakonomainen tarve asettaa itselleni jatkuvasti tavoitteita. En myöskään siksi, että uskoisin sen olevan ainoa oikea tie aitoon onneen, kuin uskonto. Valitsin minimalismin pääasiassa käytännön syistä ja siksi, että se sopii aatemaailmaani. Tässä tärkeimmät perusteluni:

  • Nopea siivous. On niin paljon helpompi siivota, kun ei ole roinaa lojumassa ympäriinsä. Olen aika laiska siivoamaan, ja kämppäni olisi suurimman osan ajasta kuin pommin jäljiltä, jos tavaraa olisi enemmän. On ihanaa, että voin päästää vieraita käymään olemattomalla varoitusajalla: kodissani on aina kohtalaisen siistiä.
  • Vaivaton muutto. Seuraavien kymmenen vuoden aikana vaihdan asuntoa todennäköisesti useammin kuin missään muussa elämäni vaiheessa. Ei ole mitään järkeä raahata mukana turhaa roinaa, jota ei seuraavassakaan kämpässä käytä.
  • Ekologisuus. Mitä vähemmän tavaraa ostetaan, sitä vähemmän sitä tarvitsee tuottaa, kuljettaa ja hävittää. Ostelen esineitä vain harvoin, ja silloinkin suosin kierrätettyä. Minimalismi on minulle passiivista vastarintaa markkinakoneistoa vastaan.
  • Taloudellisuus. Luonnollisesti mitä vähemmän ostoksia tekee, sitä vähemmän myös rahaa kuluu. Asuminenkin on halvempaa: kun tavarat eivät tarvitse ylimääräisiä neliöitä asuintilakseen, pitkä penni säästyy.
  • Aika. Kun en tuhlaa aikaani kaupoissa kiertelyyn enkä koriste-esineiden pyyhkimiseen pölyistä, voin käyttää sen jotenkin rakentavammin. Tai ainakin hauskemmin.
  • Parempi olo. Tavarapaljous ahdistaa minua. Tuntuu, että seinät kaatuvat päälle, jos hyllyt ja kaapit pursuilevat kaikenlaista kamaa. Pystyn hengittämään syvempään ja ajattelemaan selkeämmin, kun pinnat eivät rönsyile roinaa. Maailma on niin täynnä ärsykkeitä, etten kaipaa ylimääräisiä kotiini.

Olen aina ollut vähän normeja vastaan puskevaa sorttia. Tahdon erottua massasta ja elää elämääni niin kuin minulle sopii enkä niin kuin mukamas kuuluu. Tahdon tiedostaa, mikä maailmassa on pielessä ja tehdä arjessani valintoja epäkohtia muuttaakseni. Minimalismi sopii näihin tarkoituksiin mainiosti.

Miksi sinä valitset minimalismin? Miksi et?