Toisenlaisessa kontekstissa

Pitkästä aikaa tekee mieli kirjoittaa. Ilokseni huomaan, että blogissa on edelleen päivittäin jokunen kävijä, joten ehkäpä lukijat löydätte tänne taas.

Viimeisen kahden vuoden aikana olen läpikäynyt ammatinvalinta-ahdistusta, muuttanut mieltäni monesti,  kamppaillut mielenterveyden kanssa ja löytänyt uusia ilon aiheita. On tapahtunut monta muutosta, mutta paljon on edelleen samaa. Käydään pikaisesti kuulumiset läpi.

Mikä on muuttunut?

• Asumismuoto. Elän nykyisin avoliitossa rakkaan pitkäaikaisen kumppanini kanssa. Asumme Helsingissä edullisessa HOASin kaksiossa.
• Työtilanne. Aloitin toukokuussa kokopäivätyön. Onnekseni olen pitänyt tästä työstä ja nauttinut arjen rutiineista.
• Rahatilanne. Kokopäiväduunin myötä tienaan rahaa enemmän kuin koskaan ennen. Olen nyt tukevasti keskituloinen.
• Opinnot. Musiikkiopintoni ovat kesken ja saattavat jäädäkin niin. Pidän määrittelemättömän pituista taukoa henkisesti raskaasta urakasta.
• Tavoitteet. Edelliseen liittyen olen joutunut luopumaan monista unelmista ja tavoitteista, ja toisaalta olen saanut uusia.

Mikä on samaa?

• Minimalismi. En ole enää ainoa, joka päättää kodin tavaroista. Puolisoni ei ole minimalisti, mutta minä olen. Joudun tekemään kompromisseja, mutta nautin edelleen väljyydestä ja yksinkertaisuudesta.
• Kulutuskriittisyys ja ekologisuus. Perusarvoni eivät ole muuttuneet mihinkään. Tavoitteenani on elää kestävästi ja kuormittaa maapalloa mahdollisimman vähän.
• Säästäväisyys rahankäytössä. Enää en nuukaile, koska on pakko, vaan koska voin. Opettelen vasta suhtautumaan nelinumeroiseen kuukausipalkkaan. Etsin tasapainoa säästämisen, sijoittamisen ja mielekkään rahankäytön välillä.
• Pohdiskelu. Seuraan maailmaa kummastellen, pyrin oppimaan uutta ja ymmärtämään itseäni ja muita ihmisiä koko ajan vähän paremmin.
• Pyrkimys kohti parempaa versiota itsestäni. Monet ikuisuusongelmat ovat edelleen ratkaisematta, ja niiden ihmettelyyn blogi on oiva väline.

Tällä hetkellä voin hyvin. Takana on hyvä kesä ja edessä vakaa syksy – koronasta huolimatta. Elämänmuutokset ovat tuoneet paljon uutta pohdittavaa, joten uskoisin, että tänne alkaa jatkossa taas ilmestyä kirjoituksia. En vielä lupaa mitään tiettyä julkaisutahtia. Katsotaan, kuinka tämä tästä lähtee.

Solu – hyi?

Kun muutin omilleni 18-vuotiaana, en voinut kuvitellakaan asuvani solussa tai edes kimppakämpässä kaverin kanssa. Minulle oli ehdottoman tärkeää, että minulla on oma keittiö ja vessa, joihin muut eivät voi tulla sotkemaan. Viisihenkisen perheen nuorimmaisena lapsena halusin vihdoin päästä rakentamaan ikioman pesäni, jossa saisin piehtaroida rauhassa itsekseni. Aluksi maksoin itseni kipeäksi yksinasumisen luksuksesta yksityisen vuokranantajan asunnossa, mutta myöhemmin pääsin hiukan halvemman asunnon kautta opiskelija-asuntosäätiön yksiöön, jonka vuokra oli varsin edullinen.

Kelataan muutama vuosi eteenpäin. Pitkän yksinasumisjakson jälkeen muutin uuden opiskelupaikan perässä paikkakunnalle, jossa edullisia yksiöitä ei ollut noin vain saatavilla. Ainoa taloudellisesti järkevä vaihtoehto oli asettua asumaan soluasuntoon. Kantani oli onneksi lieventynyt tuosta muutaman vuoden takaisesta ehdottomuudesta, ja olin oikeastaan utelias kokeilemaan tätä minulle vieraaksi jäänyttä opiskelijaelämän puolta.

Tähän päivään mennessä minulle on kertynyt kokemusta kolmesta eri soluyhteisöstä. Ensimmäisenä asuin yhden kämppäkaverin kanssa. Kämppis oli jokseenkin siisti ja harmiton, mutta pienet asiat alkoivat ärsyttää: hiukset suihkukaivossa ja ns. jarrujäljet hetki sitten pestyssä vessanpöntössä. Yöh. Mitään konflikteja välillemme ei kuitenkaan päässyt syntymään. Rinnakkaiseloamme kesti yhden lukuvuoden ajan eli yhdeksän kuukautta, jonka jälkeen pääsin puoleksi vuodeksi asumaan takaisin yksiöön. Koska pystyin vertaamaan tämän kämppiksen kanssa asumista ainoastaan yksin asumiseen, en ehkä osannut tarpeeksi arvostaa sitä, kuinka hyvin huoneiston jakaminen meillä toimi.

Toinen kokemus alkoi tämän vuoden tammikuussa ja päättyi helmikuussa. Kokemus oli – no – aika kauhea. Kun ensimmäisen kerran astuin asuntoon, totesin heti, että eihän täällä voi viihtyä. Huoneistossa asui lisäkseni kaksi muuta opiskelijaa. Kämppä oli kuitenkin sen näköinen, että siellä majailisi ainakin viiden hengen porukka. Eteisen naulakko tursuili takkeja, pipoja ja kenkiä. Keittiössä ahdasta tiskipöytää koristi kuusi astianpesuainepulloa ja isot tiskikasat, joille kuivauskaapissa ei olisi ollut edes tilaa. Kylpyhuonekin oli täynnä irrallaan lojuvia ämpäreitä, puteleita ja purnukoita. Kämpässä ei ilmiselvästi ollut kolmen ihmisen tarpeisiin tarpeeksi säilytystilaa, mutta sekaisuutta aiheuttavia irtotavaroitakin pahempaa oli se, että kämpässä oli likaista. Ensi töikseni pyyhin ruokapöydän leivänmurusista, pesin keittiön lattiasta tahrat pois, imuroin sorat eteisestä ja järjestin kengät jonkinlaiseen riviin. Kuten arvata saattaa, kämppä oli pian entisellään. Diagnosoin kämppikseni sottapytyiksi ja päätin muuttaa pois pikimmiten. Päätöstä tuki myös havainto siitä, että nämä kämppäkaverit sattuivat olemaan kovaäänistä ja seurustelevaa sorttia, kun taas itse arvostan kotona yksinoloa, rauhaa ja hiljaisuutta.

Kolmas solukokeilu on käynnissä juuri nyt. Sain onneksi uuden asuntotarjouksen melkein saman tien, ja sain muuttaa kuukauden kärsimisen jälkeen toiseen soluhuoneeseen. Nykyisen asuntoni varustelutaso on normaalia soluhuonetta parempi: huoneessa on oma keittonurkkaus ja pikkuinen vessa. Keittiössä on liesi ja jääkaappi mutta ei uunia tai pakastinta, ja WC:stä puuttuu suihku. Näitä puutteita lukuunottamatta asuintilanteeni on nyt hyvin lähellä yksiössä asumista. Uuni, pakastin ja suihku ovat yhteiskäytössä kahden kämppäkaverin kanssa, jotka ovat kaikeksi onneksi harmittoman ja mukavan oloisia asuintovereita. Yhteistilat ovat siistit, eikä viereisistä huoneista ole toistaiseksi kuulunut mekkalaa. Taidan itse meluta eniten.

Kokemukseni soluasumisesta ovat siis olleet vaihtelevat. Ehdoton hyvä puoli on, että yhteisasuminen on todella edullista. Lisäksi uuteen kaupunkiin muuttaessa kämppiksiltä voi saada hyviä vinkkejä menoista ja mahdollisuuksista, ja kohtaamiset yhteisissä tiloissa vähentävät mahdollisia yksinäisyyden kokemuksia. Toisaalta jos on kovin introvertti, kuten minä, nämä kohtaamiset eivät välttämättä ole aina mieluisia. Viihtyvyydestä valtaosa riippuu siitä, kuinka hyvin omat ja kämppäkavereiden tavat ja persoonallisuudet sopivat yhteen. Joskus käy hyvä tuuri, joskus huonompi. Arvioisin kuitenkin, että alhaisia asumismenoja arvostavalle yksineläjälle solu on varsin hyvä asumisratkaisu ainakin väliaikaisesti.

Paras lahja olisi ei lahjaa ollenkaan

Viikon kuluttua on taas joulu, tuo suuri väkisinlahjomisen juhla. Minä en juurikaan pidä joulusta monestakaan syystä, mutta lahjakulttuuri taitaa olla syistä suurin. Sekä lahjojen hankkiminen että niiden saaminen ahdistaa minua. Hankkimisen olen onnistunut aika hyvin välttämään sopimalla esimerkiksi parisuhteessa, että lahjoja ei vaihdeta. Saamisen välttäminen onkin vaikeampaa, kun lähipiirissä on ihmisiä, jotka pyynnöistä huolimatta haluavat hankkia edes jotain pientä lahjaksi.

Lahjojen antamisesta nauttivien voi olla vaikea ymmärtää, että joillekin meistä lahjojen saaminen on todella vastenmielistä. Lahjan antaminen on kuitenkin ilmeisesti pyhä asia, ja moni lahjoja loukkaantuu, jos lahjan antamista yritetään kieltää. Onhan heillä oikeus antaa, kun siitä kerran tulee heille niin hyvä mieli. Saajan mielipahaa ei tässä yhtälössä oteta ollenkaan huomioon. Saajan pitäisi tuntea vain ja ainoastaan kiitollisuutta, iloa ja kaikkia muita ihania tunteita, kun hän saa lahjan vasten tahtoaan. Mikä siinä lahjan saamisessa edes on niin vastenmielistä?

Lahja-ahdistukseni juuret lienevät maailmantuskassa, jota olen potenut hyvin nuoresta lähtien. Inhoan turhaa kuluttamista ja materialismia. Ne sotivat arvojani ja maailmankuvaani vastaan. Olen itse hyvin tarkka siitä, mitä ostan, ja ylipäätään ostan vain vähän tavaraa. Kun joku hankkii minulle lahjan, ostopäätökset tehdään heppoisemmin perustein, eikä antaja varmastikaan puntaroi oikeaa valintaa yhtä huolellisesti kuin minä. Minun nimissäni tehdään ostopäätöksiä, joita itse en todennäköisesti tekisi. Olen havainnut, että usein he, jotka erityisesti tykkäävät antaa lahjoja, ovat samalla niitä, jotka tykkäävät kovasti shoppailla muutenkin. En minä halua, että kukaan lisää shoppailuaan sillä verukkeella, että saa antaa minulle lahjan!

Joskus lahjat saattavat olla periaatteessa käyttökelpoisia ja järkeviäkin ostoksia, mutta ne eivät välttämättä ole oman makuni mukaisia. Kukaan muu ihminen ei tunne minua niin hyvin, että tietäisi täsmälleen, mikä minua miellyttää. Itse taas en ostaisi mitään, mikä on vähän sinne päin, vaan haluan, että kaikki ostamani asiat ovat juuri sitä, mitä tarvitsen ja haluan ja mistä pidän. Haluan itse päättää, mitä kotiini päätyy, enkä tosiaankaan halua säilöä mitään turhaa.

Pahinta on, jos ja kun minulta ei kysytä, mitä haluaisin tai tarvitsisin. Todennäköisyys turhan tai muuten epämieluisan lahjan saamiseen on tällöin valtavan suuri. Moni lahjan antaja on sitä mieltä, että on ihan tylsää, jos saaja tietää etukäteen, mitä lahjaksi on tulossa. Lahjanhan pitäisi olla yllätys! No, arvatkaapa mitä: minä inhoan yllätyksiä! Minusta on oikeasti ahdistavaa, että joudun jännittämään, mitä tällä kertaa paketista paljastuu. Tämä liittyy osin siihen, että pelkään tuottavani antajalle pettymyksen, jos en pidäkään lahjasta.

Jos käy niin, että en pidä lahjasta, en tiedä, miten reagoida. Joskus yritän esittää ilahtunutta, mutta olen valitettavasti tosi huono esittämään. Reaktioni saattaa olla ihan yliampuva. Saatan alkaa kiitellä vuolaasti tai ylistää lahjaa tai muuta vastaavaa, minkä seurauksena antaja joko ihmettelee outoa käytöstäni tai luulee että oikeasti haluankin lahjoja ja innostuu entisestään niitä hankkimaan. Jos taas yritän olla neutraali tai en reagoi mitenkään, pelkään vaikuttavani epäkiitolliselta ja töykeältä. Joka tapauksessa lahjansaantitilanne on minusta aina hyvin vaivaannuttava. En oikeastaan koskaan ole tuntenut iloa saamistani hyvistäkään lahjoista. Positiivisin tunne, jota koen lahjan avatessani, on helpotus. Helpotus siitä, jos lahja ei ole mennyt pahasti vikaan.

Kaiken lisäksi lahjoissa menee usein rahaa hukkaan. Lahjoja ostaessa ei yleensä kauheasti pihistellä. Ostetaan vähän hienompia juttuja kuin mitä normaalisti itselle ostettaisiin tai jotain sellaista, mitä tavallisesti ei ostettaisi ollenkaan. Vähän ylellisyyttä lahjan saajalle. Jotkut tykkäävät saada sellaista, mitä itse ei tulisi ostettua. Minä en pääsääntöisesti tykkää. Minusta raha kannattaisi käyttää mahdollisimman tehokkaasti, mikä harvoin toteutuu lahjoissa. Itse asiassa hyödykkeen arvo voi tippua jopa kolmanneksen, kun se annetaan lahjaksi (Waldfogel, 1993). Laskelma perustuu siihen, että saaja arvioi lahjaan käytetyn rahasumman yleensä pienemmäksi kuin mikä se todellisuudessa on ollut.

Lahjakulttuuriin liittyy myös vahvasti vastavuoroisuus (Mayet & Pine, 2010). Vaikka kuinka antaja vakuuttaisi, että vastalahjaa ei tarvitse antaa, saajalle jää tunne velvollisuudesta antaa vastalahja. Minä ainakin tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä, jos saan lahjan eikä minulla ole antaa vastalahjaa. Koska koen lahjojen hankkimisen valtavan stressaavaksi, priorisoin mielenterveyteni ja teen läheisilleni tiettäväksi, että en hanki heille lahjoja, ja toivon syvästi, etteivät hekään hankkisi minulle.

Julkaisen tämän kirjoituksen niin lähellä joulua, että se tuskin vaikuttaa enää kenenkään tämänvuotisiin lahjakuvioihin. Ehkä joku toinen lahjoja karsastava saa tästä kuitenkin hiukan vertaistukea ja  mahdollisesti perusteluideoita ensi vuoden lahjattomuusneuvotteluille. Tai kenties joku väkisinlahjoittajaksi itsensä tunnistava tuntee piston sydämessään ja antaa ensi vuonna lahjakammoiselle parhaan mahdollisen lahjan: ei lahjaa ollenkaan.

Onko teidän lukijoiden joukossa muita lahjoista ahdistuvia tai muuten vain niitä inhoavia?

Luettavaa:

Furnham, A. (2014). The psychology of Christmas gift giving.

Mayet, C. & Pine, K. J. (2010). The psychology of gift exchange.

Waldfogel, J. (1993). The deadweight loss of Christmas

Loppusuoralla

Latasin tänään graduni plagioinnintarkistusohjelmaan. Urakka on ohi. Yliopistosta on jäljellä enää yksi luento ja yksi muutaman sivun oppimispäiväkirja. Ensi kevät kuluu työharjoittelussa, jonka jälkeen valmistun. Ajatella.

Tavoitteeni oli saada maisterivaiheen teoriaopinnot pakettiin tämän vuoden loppuun mennessä. Gradun lisäksi opintoja kertyi syksylle yhteensä 30 opintopisteen verran. Se oli aika iso pala pureksittavaksi, ja puolessa välissä syksyä mieli ja kroppa alkoivatkin pistää vastaan. Jaksoin hyvin rankimman alkusyksyn, jolloin opiskelupäivät venähtivät välillä 10-tuntisiksi, mutta kun kurssit tulivat yksitellen päätökseen ja pikku hiljaa taakka keveni, aloin stressata aina vain enemmän. Lakkasin siivoamasta enkä osannut lähteä kauppaan, joten söin huonosti. Eipä ihme, että sairastuin flunssaan kesken kaiken.

Pidin (sairauslomapäiviä lukuunottamatta) kiinni joka-aamuisesta soittotreenistä, joka tuntui usein ainoalta kivalta asialta elämässä. Ihmeen kaupalla sain kurssit hoidettua kunnialla, ja tänä syksynä sain enemmän kiitettäviä arvosanoja kuin aikaisemmin yliopistossa yhteensä (olkoonkin, että iso osa kursseista oli kieliopintoja, joissa olen aina pärjännyt erinomaisesti). Kukaan opettajista ja opiskelutovereista ei voinut edes arvata, miten hajalla kodinhoitoni ja itsestäni huolehtiminen oli kulissien takana. Nyt, loppusuoralla, olen alkanut saada taas elämänhallinnasta kiinni (tiedättekö, kaikenlaiset elämänhallinnan vinkit, joista täällä kirjoittelen, ovat ihan yhtä lailla itseäni varten kuin teidän elämäänne helpottamaan).

Aloitettuani opiskelun kuusi syksyä sitten olen lukuisia kertoja todennut, että yliopisto-opiskelu ei sovi minulle. Olen edelleen sitä mieltä. Kaipaan elämääni struktuuria ja selkeitä tehtäviä ja tavoitteita (ja vähemmän oppikirjojen lukemista). Muuten lamaannun. Joka ikinen vuosi yliopistolla on ollut raskas, vaikea ja toivottoman tuntuinen, ja siksi olen paennut musiikkiopintojen pariin – ilman hengähdystaukoja olisin varmaan lopettanut yliopiston jo aikoja sitten. Olen kuitenkin tyytyväinen, etten luovuttanut vaan jatkoin vaikeuksista huolimatta. Minä päihitin yliopiston, tuon energiasyöpön motivaationtappajan!

Ulkona sataa lunta – toivottavasti se pysyisi maassa edes hetken. Ehdin viettää pari viikkoa joululomaa ihan rauhassa. Vuodenvaihteessa on taas tiedossa muuttohommia. Jatkuvassa muutoksessa alan kaivata vakinaisempaa elämää. Ainakin yksi on ja pysyy: jatkan opiskelijastatuksella vielä monen monta vuotta, joten teidän lukijoiden ei tarvitse pelätä (eikä toisaalta kannata toivoa) blogin keskiluokkaistumista vielä vähään aikaan. 🙂

Köyhyys kyllästyttää

 

Olen elänyt jo hyvän tovin opiskelijabudjetilla. Tarkkaan ottaen viiden lukuvuoden ajan. Elän periaatteessa pelkällä opintorahalla ja asumistuella. En nosta opintolainaa. Aiemmin tein pari kertaa kuussa töitä kaupan kassalla, ja olen myös viettänyt muutaman kesän töissä. Soittokeikoistakin tulee välillä rahaa, mutta ne rahat suuntaan suoraan musiikkihankintoihin – elintasoni ei siis varsinaisesti nouse soittotulojen myötä. Vanhempani avustavat aina välillä rahalahjoilla ja kustantamalla esimerkiksi polkupyörän huollon, ja onneksi minulla on myös säästöjä, joten en joudu elämään aivan kädestä suuhun. Pyrin silti täsmäämään menoni tuloihini, jotta en joutuisi kovasti syömään säästöjäni. Pärjään aika hyvin, vaikka tuloni ovat niin pienet, mutta harvoin ostan mitään, mikä ei ole aivan välttämätöntä.

Tämän kevään aikana on tullut sellainen olo, että nyt alkaa jo riittää tämä köyhäily. Minulla on kaikki, mitä tarvitsen, mutta olen alkanut kaivata vähän luksusta elämääni: hierojaa, konsertteja ja teatteria, junamatkoja busseilun sijaan, välillä ulkona syömistä, matkustamista ja niin edelleen. En varsinaisesti himoitse tavaraa, mutta koska olen välttänyt vaatteiden ostamista jo aika kauan, täytyy vaatekaapin sisältöä pikku hiljaa uudistaa, kun vanhat hiutuvat puhki. (Musiikkiin liittyviä tarvikkeita himoitsen kyllä, mutta ne ovat toisaalta työvälineitä, joita hankin toiminimelleni sitä mukaa, kun keikoista tulee rahaa.) En jaksaisi enää miettiä joka kuukauden lopulla, jäivätkö tuloni taas pienemmiksi kuin menoni. Haluaisin enemmän huoletonta käyttelyrahaa, josta ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa.

Voisin nostaa elintasoani tekemällä säännöllisesti töitä opiskelun ohella, mutta tein viime talvena päätöksen, että en tee enää hanttihommia. Niistä saatava palkka ei tunnu korvaavan kaikkea sitä aikaa ja energiaa, joka töihin tuhlaantuu. Haluan käyttää aikani mielekkäämmin ja – noh – kehittävämmin. Tuleva kesä kuluu gradua kirjoittaen ja soittaen, ei asiakaspalvelutöissä tönöttäen. Vaikka lisäraha ei yhtään haittaisi, koen arvokkaammaksi sen, että voin keskittyä kunnolla opiskeluun ja erityisesti musiikkiin.

Kun valmistun yliopistosta (laskelmieni mukaan yhden lukuvuoden kuluttua), alallani riittää töitä niin paljon kuin vain ehdin tehdä. Valitsen siis tietoisesti väliaikaisen köyhyyden ja elän vielä yhden vuoden minimibudjetilla, jotta voin panostaa aikani niihin asioihin, jotka minua eniten kiinnostavat. Vuoden kuluttua jatkan opiskelua musiikin alalla. Teen samalla osa-aikaista oman alan työtä, jolla tienaan opintotukea enemmän mutta silti aika vähän, paitsi kesäisin, kun voi tehdä enemmän tunteja. Aion siis jatkaa pienellä budjetilla, mutta pystynen nostamaan elintasoani ainakin 100–200 eurolla kuussa. Se tuntuu nyt ruhtinaalliselta.

Loppujen lopuksi nämä rahapohdinnat ovat aika elitistisiä. Tiedän olevani etuoikeutettu, kun voin luottaa siihen, että työllistyn heti yliopistossa valmistuttuani, ja siitä eteenpäin talouteni on turvattu, mikäli vain kykenen tekemään ja haluan tehdä töitä. Vaikka olen ”köyhä” nyt, tiedän täsmälleen, milloin tuloni nousevat, ja voin ajoittaa isoja hankintoja sen mukaan. Varsinainen köyhyys tuntunee lamaannuttavalta juuri siksi, että tietoa tai toivoa paremmasta ei ole. Huono rahatilanne varjostaa elämää toistaiseksi tai jopa pysyvästi. Jos kunnolliseen talvitakkiin ei ole varaa nyt, ei siihen välttämättä ole varaa ensi vuonnakaan.

Vaikka näin pienillä tuloilla eläminen on rajoittavaa, olen tyytyväinen, että olen päättänyt olla velkaantumatta heti aikuisikäni alussa. Olen myös kiitollinen, että minulla on ylipäätään ollut mahdollisuus valita niin, pitkälti sen ansiosta, että vanhempani pystyvät ja tarjoutuvat tukemaan minua taloudellisesti. Heti, kun tuloni nousevat, pystyn aloittamaan vaurastumisen sen sijaan, että makselen opiskeluaikojen rientoja korkoineen takaisin. Vähillä resursseilla eläminen on opettanut priorisoimaan, odottamaan, tyytymään ja keksimään luovia ratkaisuja. Tiedän nyt, että tulen tarvittaessa väliaikaisesti toimeen alle 500 eurolla kuukaudessa, jos elämässä tapahtuu jotain yllättävää. Tämä tieto on aika voimaannuttava.

Millaisia kokemuksia teillä lukijoilla on pienituloisuudesta?