Köyhyys kyllästyttää

 

Olen elänyt jo hyvän tovin opiskelijabudjetilla. Tarkkaan ottaen viiden lukuvuoden ajan. Elän periaatteessa pelkällä opintorahalla ja asumistuella. En nosta opintolainaa. Aiemmin tein pari kertaa kuussa töitä kaupan kassalla, ja olen myös viettänyt muutaman kesän töissä. Soittokeikoistakin tulee välillä rahaa, mutta ne rahat suuntaan suoraan musiikkihankintoihin – elintasoni ei siis varsinaisesti nouse soittotulojen myötä. Vanhempani avustavat aina välillä rahalahjoilla ja kustantamalla esimerkiksi polkupyörän huollon, ja onneksi minulla on myös säästöjä, joten en joudu elämään aivan kädestä suuhun. Pyrin silti täsmäämään menoni tuloihini, jotta en joutuisi kovasti syömään säästöjäni. Pärjään aika hyvin, vaikka tuloni ovat niin pienet, mutta harvoin ostan mitään, mikä ei ole aivan välttämätöntä.

Tämän kevään aikana on tullut sellainen olo, että nyt alkaa jo riittää tämä köyhäily. Minulla on kaikki, mitä tarvitsen, mutta olen alkanut kaivata vähän luksusta elämääni: hierojaa, konsertteja ja teatteria, junamatkoja busseilun sijaan, välillä ulkona syömistä, matkustamista ja niin edelleen. En varsinaisesti himoitse tavaraa, mutta koska olen välttänyt vaatteiden ostamista jo aika kauan, täytyy vaatekaapin sisältöä pikku hiljaa uudistaa, kun vanhat hiutuvat puhki. (Musiikkiin liittyviä tarvikkeita himoitsen kyllä, mutta ne ovat toisaalta työvälineitä, joita hankin toiminimelleni sitä mukaa, kun keikoista tulee rahaa.) En jaksaisi enää miettiä joka kuukauden lopulla, jäivätkö tuloni taas pienemmiksi kuin menoni. Haluaisin enemmän huoletonta käyttelyrahaa, josta ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa.

Voisin nostaa elintasoani tekemällä säännöllisesti töitä opiskelun ohella, mutta tein viime talvena päätöksen, että en tee enää hanttihommia. Niistä saatava palkka ei tunnu korvaavan kaikkea sitä aikaa ja energiaa, joka töihin tuhlaantuu. Haluan käyttää aikani mielekkäämmin ja – noh – kehittävämmin. Tuleva kesä kuluu gradua kirjoittaen ja soittaen, ei asiakaspalvelutöissä tönöttäen. Vaikka lisäraha ei yhtään haittaisi, koen arvokkaammaksi sen, että voin keskittyä kunnolla opiskeluun ja erityisesti musiikkiin.

Kun valmistun yliopistosta (laskelmieni mukaan yhden lukuvuoden kuluttua), alallani riittää töitä niin paljon kuin vain ehdin tehdä. Valitsen siis tietoisesti väliaikaisen köyhyyden ja elän vielä yhden vuoden minimibudjetilla, jotta voin panostaa aikani niihin asioihin, jotka minua eniten kiinnostavat. Vuoden kuluttua jatkan opiskelua musiikin alalla. Teen samalla osa-aikaista oman alan työtä, jolla tienaan opintotukea enemmän mutta silti aika vähän, paitsi kesäisin, kun voi tehdä enemmän tunteja. Aion siis jatkaa pienellä budjetilla, mutta pystynen nostamaan elintasoani ainakin 100–200 eurolla kuussa. Se tuntuu nyt ruhtinaalliselta.

Loppujen lopuksi nämä rahapohdinnat ovat aika elitistisiä. Tiedän olevani etuoikeutettu, kun voin luottaa siihen, että työllistyn heti yliopistossa valmistuttuani, ja siitä eteenpäin talouteni on turvattu, mikäli vain kykenen tekemään ja haluan tehdä töitä. Vaikka olen ”köyhä” nyt, tiedän täsmälleen, milloin tuloni nousevat, ja voin ajoittaa isoja hankintoja sen mukaan. Varsinainen köyhyys tuntunee lamaannuttavalta juuri siksi, että tietoa tai toivoa paremmasta ei ole. Huono rahatilanne varjostaa elämää toistaiseksi tai jopa pysyvästi. Jos kunnolliseen talvitakkiin ei ole varaa nyt, ei siihen välttämättä ole varaa ensi vuonnakaan.

Vaikka näin pienillä tuloilla eläminen on rajoittavaa, olen tyytyväinen, että olen päättänyt olla velkaantumatta heti aikuisikäni alussa. Olen myös kiitollinen, että minulla on ylipäätään ollut mahdollisuus valita niin, pitkälti sen ansiosta, että vanhempani pystyvät ja tarjoutuvat tukemaan minua taloudellisesti. Heti, kun tuloni nousevat, pystyn aloittamaan vaurastumisen sen sijaan, että makselen opiskeluaikojen rientoja korkoineen takaisin. Vähillä resursseilla eläminen on opettanut priorisoimaan, odottamaan, tyytymään ja keksimään luovia ratkaisuja. Tiedän nyt, että tulen tarvittaessa väliaikaisesti toimeen alle 500 eurolla kuukaudessa, jos elämässä tapahtuu jotain yllättävää. Tämä tieto on aika voimaannuttava.

Millaisia kokemuksia teillä lukijoilla on pienituloisuudesta?

Mainokset

Palveluksia tulevaisuuden itselle

Vitkastelu on karhun palvelus tulevaisuuden itselle. Aloittaessani yliopistossa reilut neljä vuotta sitten olin oikea mestarivitkastelija. Aloin päntätä kurssikirjoja vasta muutamaa päivää ennen tenttiä (oikeastaan useimmiten luin vain luentodiat enkä kirjoja ollenkaan – en ehtinyt!), ja työläitä tehtäviä lykkäsin niin pitkään kuin mahdollista, toki palautusajan puitteissa. Näillä keinoilla pärjäsin oikein hyvin peruskoulussa ja lukiossa, mutta yliopistossa työmäärä olikin moninkertainen. Sain ensi kertaa kokea, miltä tuntuu saada hylätty arvosana (pahalta), vaikka panostin ainakin vähäsen, ja kuinka stressaantunut olo voikaan olla (erittäin), vaikka lukujärjestys on väljempi kuin ekaluokkalaisella. Käytin kaiken vapaa-aikani kaikenlaiseen mukavaan mutta turhaan näpertämiseen ja löhöilyyn, ja samalla valitin, ettei minulla ole aikaa oikein mihinkään, koska koulu vie niin paljon aikaa.
Ajoin tuolloin itseni ahdinkoon, enkä aluksi edes tajunnut, miksi. Syytin sopeutumisvaikeuksia muuttuneessa elämäntilanteessa, mikä oli tietysti osasyy stressiin, sekä liiallista työmäärää, joka tuskin kuitenkaan oli todellisuudessa ylitsepääsemätön. Kesti kauan ymmärtää, että suurimmat puutteet olivat yksinkertaisesti elämän- ja ajanhallinnassani. Niitä olen yrittänyt viime aikoina opetella, ja tulokset ovat erittäin lupaavia. Hassua on, että silloin, kun vapaa-aikaa oli todella paljon, olin valtavasti stressaantuneempi kuin nyt, kun vapaa-aikaa on todella vähän. Olen toki tässä välissä kypsynyt monellakin tavalla, mutta ehkä isoin muutos on juuri suhtautumisessani aikaan ja pakollisiin tehtäviin.
Pakollisia tehtäviähän riittää, kun opiskelee. Kun opettaja määrää (minun mielestäni) ylimääräisen tehtävän, ensireaktioni on turhautunut silmienpyöräytys ja henkäisy: ”voi elämä…” Taasko pitää käyttää vapaa-aikaa koulujuttuihin? Kun kuulen tehtävänannon, sydämeni alkaa pampata. En minä osaa tehdä tuollaista. Kuulostaa tosi työläältä. Missä välissä tuollaisenkin ehtisi tehdä? Entinen Iitu olisi käyttänyt aimo osan ajastaan päivitellen kavereille, kuinka paljon ärsyttäviä tehtäviä odottaa tekemistä ja hyvin vähän ajastaan niiden tehtävien varsinaiseen tekemiseen.
Nykyään ensireaktioni ekstratehtäviin on kutakuinkin samanlainen, mutta sen sijaan, että epätoivoissani leimaisin tehtävän mahdottomaksi suorittaa, ennen kuin deadline on pelottavan lähellä, etsin heti kalenterista lähimmän mahdollisen hetken, jolloin päätän tehdä tehtävän pois alta. Esimerkiksi syksyllä sain tehtäväksi kuunnella länsimaisen taidemusiikin historian merkkiteoksia ja kirjoittaa niistä havaintoja. Tehtävä ei tuntunut kovin mielekkäältä, koska opiskelen rytmimusiikkia enkä klassista musiikkia. Mutta se oli pakollinen. Päätin tehdä tehtävän heti seuraavana viikonloppuna. Vietin yhden lauantai-illan ääneen valittaen, otsaani rypistellen, klassista musiikkia kuunnellen (tähän väliin haluan huomauttaa, että en suinkaan inhoa klassista musiikkia, mutta tehtävän tekeminen tuntui siitä huolimatta todella epämukavalta) ja yrittäen pukea kuulemani sanoiksi. Lopulta sain tehtävän valmiiksi. Lähetin sen heti opettajalle ja huokaisin helpotuksesta. Joulukuussa kuulin, kun opiskelukaveri valittivat, että sekin tehtävä pitäisi tehdä ennen joululomaa. Helmikuussa kuulin, että joku ei ollut tehnyt sitä ollenkaan ja ajatteli vain seurata, huomaako tai välittääkö opettaja edes. Luulen, että huomaa ja välittää.
Tekemättömän asian pyörittely mielessä vie hirveästi aikaa ja energiaa ihan turhaan. Ajan tappaminen samalla, kun tuntee syyllisyyttä tehtävälistalla odottavista hommista, on minusta jopa kuormittavampaa kuin se, että hoitaisi ikävät työt vain heti pois alta. Ikävien hommien tekeminen on epämukavaa riippumatta siitä, milloin ne tekee. Vielä epämukavampaa on kuitenkin ensin miettiä ikävää asiaa tunti-,  päivä- tai viikkokausia ja sitten tehdä se kauheassa paineessa määräajan kolkutellessa. Kun tekee asiat hyvissä ajoin, mahdollisimman pian pois alta, olo kevenee huomattavasti, ja saa suorastaan nauttia siitä, että ne on jo tehty, ja käyttää aikansa hyvällä omallatunnolla ihan mihin huvittaa.
Kiitin siis hiljaa mielessäni menneisyyden itseäni siitä, että hän uhrasi hetken elämästään, jotta minulla, tulevaisuuden Iitulla, olisi hiukan kevyempi olla. Nyky-Iitu voi valita, mihin haluaisi seuraavaksi suunnata potentiaaliaan sen sijaan, että joutuisi koko ajan kirimään rästitehtäviä kiinni saamatta oikein mitään aikaan. Tällaisia palveluksia haluan tehdä ja vastaanottaa lisää!
Yksinkertaiset arkiset asiat ovat usein potentiaalisia palveluksia. Erityisesti iltaisin on monta mahdollisuutta pikku palvelusten tekemiseen huomisen itselle: pakkaa laukku valmiiksi aamuminää varten, laita seuraavan päivän vaatteet odottamaan nätisti viikattuna tai henkariin oiottuina, mittaa aamupuuron kuivat aineet valmiiksi kulhoon, jotta aamulla tarvitsee vain lisätä vesi, pakkaa eväät jääkaappiin odottamaan… Tiedän, että ainakin unenpöpperöinen aamu-Iitu ilahtuu näistä palveluksista. Entäs hammaslääkäriajan varaaminen? Hoida heti huomisaamuna, kun ajanvaraus aukeaa. Veroilmoituksen tekeminen? Äkkiä vaan pois alta. Mikä tahansa tehtävä X, jonka tekeminen vaatii erityistä henkistä ponnistelua? Niin pian kuin on fyysisesti mahdollista. Hyvä tapa tehostaa ajankäyttöä ja vähentää stressiä on miettiä, mitä voin tehdä tänään, jotta huomisen minulla on parempi päivä. Huomisen minä arvostaa palveluksia aivan varmasti!
Millaisia palveluksia sinä teet tulevaisuuden itselle? Vai sysäätkö mieluummin ikävät hommat hänen harteilleen?

Liike luontevaksi osaksi päivää

Pääsin syksyllä osallistumaan fysioterapeutin pitämälle kurssille, jossa käsiteltiin muusikoiden työergonomiaa sekä tuki- ja liikuntaelimistön pulmia yleisesti. Kurssi oli valtavan hyödyllinen: vihdoinkin ymmärsin, miksi liikuntaa ylipäätään pitää harrastaa. Ei siksi, että on tärkeää olla hyvässä kunnossa, ei painonhallinnan takia eikä edes liikunnan ilon vuoksi, vaan yksinkertaisesti siksi, että verenkierto ei toimi kunnolla, jos ei liikuta raajojaan. Ja tehokas verenkierto taas on tärkeää, jotta kehon joka kolkka saa happea ja muita elintärkeitä aineita. Rajoittunut verenkierto taas aiheuttaa kipuja, särkyjä, jumeja, väsymystä ja heikkoutta. Säännöllisen hikiliikunnan harrastaminen on tärkeää, mutta kenties vielä tärkeämpää on lisätä liikettä pitkin päivää.

Opin kurssilla, että yhdessä asennossa (istuen, seisten tai yksitoikkoista pientä liikettä tehden) saa olla korkeintaan 45 minuuttia, jonka jälkeen vaurioiden riski lisääntyy kohtuuttomasti. Kolmen vartin jälkeen on syystä vetää lapaluut yhteen ja laittaa veri kiertämään. Fysioterapeutin mukaan 10-15 minuutin liikettä sisältävä tauko riittää ”nollaamaan” vauriot, ja tauon jälkeen voi taas istua/työskennellä/opiskella/soittaa 45 minuuttia ennen seuraavaa taukoa. Muutaman 45-minuuttisen jälkeen on hyvä pitää vähän pidempi tauko. Fysioterapeutin mukaan pitkin päivää tapahtuvan liikkeen lisäksi on hyvä hengästyä ja hikoilla vähintään pari kertaa viikossa puolen tunnin ajan kerrallaan. Iltaisin hän suositteli tekemään palauttavia harjoitteita: tietynlaisia kevyitä venytyksiä ja esimerkiksi yläselän lihaksia vahvistavia harjoituksia.

Fysioterapeutin kurssi ei olisi voinut tulla parempaan saumaan. Aloitettuani musiikkiopinnot ammattikorkeakoulussa lisäsin harjoitteluni määrää rajusti. Osasin kyllä joten kuten jaksottaa treenaamista, mutta tauoilla lähinnä löhöilin. Kaiken tämän seurauksena hartiani menivät jumiin, ranteeni, käsivarteni, sormeni ja kämmeneni kipeytyivät, ja pelkäsin, että kohta en voi soittaa enää ollenkaan. Kurssilla sain tietää, että syy oli omassa toiminnassani, kun en osannut lisätä treeniaikaa vähitellen, pitää asianmukaisia taukoja tai tehdä palauttavia harjoitteita. Jos joskus venyttelinkin, sain tietää, tein sen väärin! Tiesittekö, että venytellessä raajat eivät saa pistellä tai puutua, koska silloin venyy hermo eikä lihas? Tai että esimerkiksi selän venyttäminen voi pahentaa selkä- ja hartiakipuja, koska ongelma on todennäköisemmin liian heikot lihakset kuin liian kireät lihakset? Minä en tiennyt! Miksei tällaisia asioita opeteta peruskoulun liikuntatunnilla?

Onneksi tiedän nyt paremmin. Olen ottanut tavaksi jaksottaa harjoitteluni 45 minuutin toveihin, joiden välillä pidän liikuntatauon. Käytän apuna ajastinta, jotta ei tarvitse vilkuilla kelloa jatkuvasti. Puhaltajille räätälöidyn jokailtaisen kehonhuolto-ohjelman eli tiettyjen lihasten venytyksen ja toisten lihasten vahvistamisen ansiosta lihasjumit ja kivut ovat vähentyneet huomattavasti. Joka viikko en ehdi (krhm… tai viitsi) järjestää pidempiä liikuntahetkiä, mutta pidän huolta, että liikun joka päivä lyhyinä pätkinä pitkin päivää. Jotta liikkeestä tulisi mahdollisimman luonteva ja mukava osa päivää, olen päättänyt tehdä siitä leikinomaista. Sitä varten hankin muutaman lelun, joiden ansiosta tulee liikuttua melkein huomaamatta ihan huvikseen:

  • Tasapainolauta (käytettynä), jolla tasapainoilen aina, kun pesen hampaat.

  • Vaahtomuovipallo (uutena kaupasta) sormien lihasten vahvistamiseen. Kulkee repussa mukana, ja puristelen sitä aina, kun muistan. Saatanpa heitellä seinäänkin.

  • Powerball (käytettynä) ranteen ja kyynärvarren lihasten vahvistamiseen. Tällä on ollut venytysten ohella suurin vaikutus käsikipujeni parantumiseen. Kojeen pyörittely on hauskaa, mutta sitä ei pysty tekemään muutamaa minuuttia kauempaa, kun kättä alkaa jo kuumottaa. Tämäkin kulkee aina repussa mukana.

  • Jumppapallo (käyttämättömänä, nettikirppikseltä), jotta muistaisin myös kotona ollessani monipuolistaa liikkeitäni ja asentojani. Kaikkein hauskinta on maata selällään lattialla ja heittää pallo ilmaan käsillä, ottaa se jaloilla kiinni, heittää sitten jaloilla ja ottaa taas käsillä kiinni. Ja hups, siitä tuli vatsalihasharjoitus.

  • Footbag (käsinommeltu, uutena) on ehkä paras liikuntahankintani. Kulta sai minut innostumaan potkimisesta, ja nyt vietän melkein kaikki taukoni pääasiassa bägäillen. Hauskinta on se, että uusia temppuja oppii suhteellisen nopeasti. Uskon, että tällainen jalkojen hienomotoriikkaa vaativa laji on erityisen hyvää vastapainoa soitolle, joka keskittyy yläkroppaan ja varsinkin käsiin. Monipuoliset, vaihtelevat liikeradat kehittävät paitsi lihaksistoa myös aivoja.

  • Vielä hankintaa odottaa jumppakuminauha, jolla voin tehdä vastaliikkeitä pitkin päivää. Sekin kulkisi aina mukana repussa.

Suunnitelmani toimii. Liikun päivän mittaan varmaan enemmän kuin koskaan alakouluaikojen jälkeen. Kaikki leluni ovat päivittäin tai lähes päivittäin käytössä, eikä liikkuminen tunnu ollenkaan vastenmieliseltä, päin vastoin. Nurkkaan pölyttymään jäävät kahvakuulat tai kuntopyörät eivät oikein sovi minimalistin mielenmaisemaan, mutta hyvin valitut, ahkeraan käyttöön päätyvät liikuntavälineet (vaikka sitten se kahvakuula ja kuntopyörä) oikeuttavat paikkansa kodissa ja ovat suorastaan sijoitus omaan terveyteen. Jos innostuu hankkimaan kuntoiluvälineitä, kannattaa ehdottomasti kurkata nettikirpparien tarjonta ennen kauppaan suuntaamista.

Liikutko sinä pitkin päivää? Motivoivatko välineet liikkumaan?

Paras syksy

Istun bussissa matkalla vanhempieni luo viettämään joululomaa. Nyt, kun ensimmäinen syksy uudella paikkakunnalla ja uusissa opinnoissa on ohi, voin tyytyväisenä todeta, että olipa mahtava syksy. Tähänastisesta elämästäni ehkä paras. Perinteisesti syksyt ovat olleet minulle vaikeita, synkkiä ja väsyneitä. Tämä syksy on ollut kaikkea muuta. En ole kertaakaan itkenyt koti-ikävää tai mitään muutakaan ikävää. Oloni on ollut perustyytyväinen koko ajan. Enimmäkseen jopa onnellinen. Haluan nyt hiukan purkaa ja analysoida syitä, miksi näin on käynyt, jotta voin leipoa saman reseptin tulevinakin syksyinä.

Uni. Olen keskittynyt erityisesti riittävän unen saamiseen viime kuukausina. Inhoan väsyneenä heräämistä. En jaksa keskittyä kunnolla ja oppiminen takkuaa, jos en nuku tarpeeksi. Väsymys vetää myös mielialan matalaksi. Aikaisen heräämisen lisäksi olen pitänyt useimpina iltoina kiinni aikaisista nukkumaanmenoista, mikä on varmasti auttanut energisyyden ylläpitämisessä.

Ruoka. Vannon edelleen terveellisen kasvipohjaisen ruokavalion nimeen. Ruokailut rytmittävät päivääni, ja pidän tärkeänä, että aivoni ja kehoni saavat kaiken tarvitsemansa energian ja suojaravintoaineet, jotta jaksan oppia, luoda ja liikkua. Kasvipohjainen ruokavalio toimii tähän tarkoitukseen loistavasti, ja nyt puolentoista vuoden kokemuksen perusteella olen edelleen sitä mieltä, että tällä periaatteella haluan syödä koko loppuelämäni ajan. Tänäkään syksynä en ole sairastunut flunssaan tai mihinkään muuhunkaan. Terveenä pysyminen ei ole minulle itsestään selvää, koska aiemmin olen sairastanut useita flunssia vuodessa ja ollut huonossa kunnossa pahimmillaan kuukauden kerrallaan. Ain’t nobody got time for that!

Liikkuminen. En ole varsinaisesti lisännyt liikunnan määrää, mutta olen kiinnittänyt enemmän huomiota siihen, että keho on liikkeessä pitkin päivää ja asennot vaihtelevat. Soiton lomassa olen tehnyt vähän taukojumppaa ja iltaisin fysioterapeutin suosittelemaa kehonhuoltoa, jonka on määrä ylläpitää soittokykyä ja ehkäistä mm. ryhtivirheitä. Asun nyt syrjempänä keskustasta ja koulusta, ja koska pyöräilen lähes kaikki matkat, kertyy arkisin poljettuja kilometrejä enemmän kuin aiemmin. Toisaalta en ole käynyt ohjatuilla liikuntatunneilla kuten ennen. Sen sijaan olen käynyt 1-2 kertaa viikossa vesijuoksemassa puolisen tuntia kerrallaan. Aiemmin syksyllä kävin usein kävelylenkeillä, mutta lenkkipolun muututtua laduksi huvikseen ulkoilu on jäänyt vähemmälle. Olen kuitenkin pitänyt huolta siitä, että joka päivä käyn valoisaan aikaan ulkona edes kymmenen minuutin happihyppelyllä, yleensä pienellä kävelyllä lounaan jälkeen.

Sosiaalinen elämä. Alkusyksyllä jännitin, saanko uudelta paikkakunnalta kavereita. Tiedän entuudestaan, että uusiin ihmisiin tutustuminen on minulle hankalaa, koska lämpeän hitaasti ja kiusaannun herkästi. Lisäksi en jaksa juosta baareissa bailaamassa tai tehdä monia muitakaan asioita, joista useimmat nuoret aikuiset innostuvat. Aluksi minulla olikin hiukan yksinäinen ja ulkopuolinen olo. Asiaa auttoi kämppis, jonka kanssa pystyin vaihtamaan edes pintapuolisia kuulumisia. Koulun ryhmätunneilta ja soittotreeneistä on tullut lisää ihmiskontakteja. Lisäksi olen käynyt eräänlaisessa poliittisessa opintopiirissä, jossa olen tavannut kanssani samansuuntaisesti ajattelevia ihmisiä. Onkin käynyt niin, että joistain ihmisistä on tullut niin läheisiä, että olen uskaltanut jopa viettää heidän kanssaan vapaa-aikaa kahden kesken. Tämä on minulle iso ja voimaannuttava kokemus.

Mielekäs tekeminen. Minä tykkään soittaa. Joka aamu herätessäni ajattelen, että onpa kivaa päästä taas treenaamaan ja kehittymään. Tehtävää on ollut paljon mutta ei silti liikaa. Olen oppinut hirveästi muutaman kuukauden aikana, ja vaikka välillä aivoihin on suorastaan sattunut, kun on ollut niin vaikeita asioita työn alla, olen nauttinut tekemisistäni suuresti. En kaipaa ollenkaan takaisin yliopistolle, vaikka nekin opinnot aion hoitaa vielä loppuun. Nyt on kuitenkin ensimmäistä kertaa sellainen olo, että haluan soittaa elannokseni. Haluan katsoa, kuinka pitkälle voin tällä alalla päästä, ja pitää yliopistolta saamani ”varman” ammatin taustalla ikään kuin hätävarana. Mitään en lyö vielä lukkoon, mutta tämänsuuntaisia ajatuksia on pyörinyt päässä.

Positiivinen asenne, kiitollisuus ja valoisat tulevaisuudennäkymät. Joka ilta vaihdan Kullan kanssa vähintään kolme kiitollisuudenaihetta (tästä rutiinista olen kirjoittanut aikaisemminkin). Elämästä nauttiminen on helpompaa, kun päättää arvostaa niitä asioita, jotka ovat hyvin, eikä ota vastoinkäymisistä niin nokkiinsa. Nautin tästä hetkestä, mutta mietin toisaalta paljon myös tulevaa ja odotan tulevaisuudelta isoja ja hienoja asioita. Tulevaisuuteen orientoituminen tuo mielestäni sisältöä myös nykyhetkeen, sillä se auttaa ymmärtämään tapahtumien jatkumon ja muistuttaa, että joskus on tehtävä myös vähemmän mieluisia asioita, jotta tulevaisuuden minällä on hyvä olla.

Kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. On toki paljon asioita, joissa haluan vielä kehittyä, eikä kaikki ole missään nimessä täydellistä, mutta suunta on juuri sellainen kuin tahdon. Blogia en ole ehtinyt päivittää niin paljon kuin olisin halunnut, enkä usko, että lähiaikoina palaan viikoittaiseen julkaisuaikatauluun. Pyrin kuitenkin siihen, että täällä olisi uutta luettavaa ainakin silloin tällöin.

Mikä auttaa sinua pysymään energisenä ja tyytyväisenä elämääsi?

Ajanhallinnan apukeinoja

Musiikin ammattikorkeakouluopintojen myötä olen joutunut muokkaamaan ajankäyttöäni uusiksi, strukturoidummaksi ja tehokkaammaksi. Päivät kuluvat nopeasti, ja tekemistä on enemmän kuin tarpeeksi. Kun yhden päivän aikana pitäisi ehtiä soittaa 3–4 tuntia, käydä oppitunneilla ja bänditreeneissä, harjoitella musiikin hahmottamista, harrastaa vähän liikuntaa ja myös levätä, tulee helposti epätoivoinen olo, että aika ei vain riitä (onneksi kaikki päiväni eivät ole näin hektisiä).

Tärkein ajanhallinnan välineeni on tänä syksynä ollut aikaisin herääminen, josta kirjoitin edellisessä kirjoituksessani. Kun tärkeimmät ja älyllisesti haastavimmat asiat saa heti aamusta alta pois, tuntuu loppupäivä rullaavan omalla painollaan, ja illalla on aikaa palautua. Seuraavaksi tärkein ajankäyttöäni ohjaava tekijä on tehtävälista, jonka käyttöä vielä opettelen. Käytän tehtävälistaa lähinnä kotona vietetyn ajan strukturoimiseen. Tehtävälista helpottaa asioiden muistamista, selkeyttää ajatuksia ja toimii hyvänä motivaattorina: on valtavan tyydyttävää ruksia tehtäviä listalta sitä mukaa, kun ne saa tehdyksi.

Minusta tehtävälista on mukavinta laatia edellisenä iltana, jolloin mielessä olevat asiat saa vuodatettua paperille, eikä niitä tarvitse jäädä pyörittelemään päässään, kun pitäisi nukahtaa. Olen kokeillut ja edelleen jatkan erilaisten tehtävälistatyyppien kokeilemista. Laatiessa helpointa on vain kirjoittaa luettelo asioista, joita haluaisi ja pitäisi tehdä, sen kummemmin miettimättä, missä järjestyksessä nämä asiat kannattaisi hoitaa. Tällaista listaa toteuttaessa saattaa kuitenkin käydä niin, että helpot ja nopeat asiat tekee ensin ja hankalien, isojen tehtävien tekemistä lykkää viimeiseen asti, jolloin ne saattavat jäädä kokonaan tekemättä.

Toinen tapa on jo suunnitellessa määritellä tehtävien järjestys, jolloin toteutushetkellä ei tarvitse käyttää aikaa ja energiaa tehtävän valintaan. Tämä vaatii suunnitteluhetkellä enemmän panostusta. Asiat voi laittaa esimerkiksi kiireellisyys- tai tärkeysjärjestykseen tai näiden yhdistelmään. Ensin täytyy kuitenkin määritellä itselleen, mitä kiireellinen ja tärkeä tarkoittavat. Minusta tärkeät asiat ovat sellaisia, jotka edistävät tavoitteitani elämässä, kuten soittotreeni ja kehosta huolehtiminen. Kiireellisiä asioita taas ovat ne, joille on tietty deadline tai jotka muuten vain on parempi hoitaa nyt kuin myöhemmin. Esimerkiksi pyykinpesu saattaa jonain päivänä olla kiireellinen asia, jos puhtaat sukat uhkaavat loppua kesken. Aivan ensimmäiseksi tehtävälistalta hoidetaan asiat, jotka ovat sekä tärkeitä että kiireellisiä. Sen sijaan ei-tärkeät, ei-kiireelliset asiat voi hyvällä omallatunnolla jättää kokonaan tekemättä.

Olen oppinut kantapään kautta, että tehtävälistalle ei kannata laittaa liian monta asiaa kerrallaan. Pitkä lista tekemättömiä asioita uuvuttaa jo, kun sitä vilkaisee. Valmiiksi lannistuneena ei tee edes mieli tarttua toimeen. Ja vaikka olisi kuinka tehokas ja saisi pitkästä listasta valtaosan ruksittua yli, jäljelle jääneistä tehtävistä saattaa silti jäädä huono omatunto. Pitää myös olla tarkkana, että yksittäinen tehtävä ei ole liian haastava ja aikaavievä, jotta sen tekemistä ei lykkää. Isommat projektit kannattaa pilkkoa pieniin osatehtäviin. Olen havainnut, että pitkän päivän jälkeen kotiin tullessani pystyn hoitamaan maksimissaan kolme helppoa ja nopeaa asiaa tai yhden vaikean ja aikaavievän. Lyhyemmän päivän jälkeen hiukan enemmän. Viikonlopuille saatan laatia melko pitkän listan, jos aikaa tehtävien tekemiseen on koko päivä.

Tehtävälistan tarkoitus ei ole tehdä jokaisesta valveillaolohetkestä suorittamista. Tavoite on varmistaa, että olennaiset asiat tulevat tehdyksi ja toisaalta että ei turhaan juutu epäolennaisiin asioihin. Kun päivän tehtävät on tehty, voi vapaa-ajan käyttää ihan mihin tykkää ilman takaraivossa kolkuttavaa ”pitäis”-tunnetta.

Käytätkö sinä tehtävälistoja tai strukturoitko muuten aikaasi? Mitkä kikat toimivat, mitkä eivät?

Ja parhaimpia on aamut

Monet tuotteliaat ihmiset kertovat heräävänsä aikaisin aamulla, jotta he ehtivät saada mahdollisimman paljon tärkeitä asioita hoidettua rauhassa. He meditoivat, kirjoittavat kirjaa tai käyvät esimerkiksi juoksulenkillä. Jotkut nousevat jo neljän tai viiden aikaan, koska he kokevat, että se on ainut tapa löytää päivästä aikaa näille asioille. Aamut ovat minullakin päivän tuotteliaimpia hetkiä. Vaikka silmien avaaminen aikaisin aamulla onkin minulle vaikeaa, kunhan pääsen ylös sängystä pesulle, aamupalalle ja pihalle, huomaan olevani aika energinen ja jopa motivoitunut päivän haasteisiin. Sen sijaan iltapäivällä väsähdän enkä oikein jaksa keskittyä mihinkään vaativaan.

Illalla minulla periaatteessa voisi olla energiaa tehdä asioita, mutta siinä vaiheessa minulta puuttuu tarvittava tahdonvoima. Iltaisin haluaisin mieluiten tehdä kivoja ja helppoja juttuja, viettää vapaa-aikaa ja olla rennosti. Iltaisin onnistuvat myös esimerkiksi kävelylenkit tai ohjatut liikuntatunnit, kunhan pääsen lähtemisen kynnyksen yli. Jos taas seitsemän aikaan pitäisi alkaa tehdä jotain luovaa ja kognitiivisesti haastavaa, vitkastelen todennäköisesti viimeiseen asti. Kaiken lisäksi alan valmistautua yöpuulle aina suunnilleen kahdeksan aikoihin (lapsuudenkodista opittu tapa) riippumatta siitä, mihin aikaan olen herännyt ja mihin aikaan aion mennä nukkumaan. Jos olen kotona, en tee oikeastaan mitään järkevää enää kahdeksan jälkeen, vaan saatan esimerkiksi surffailla netissä tai muuten tuhlata aikaa, kunnes menen nukkumaan. Paljon järkevämpää olisi siis käyttää nämä päämäärättömät tunnit itse tarkoitukseen eli nukkumiseen.

Olen huomannut, että aamun tehokkaita tunteja voi todellakin lisätä yksinkertaisesti heräämällä aikaisemmin. Tunnit heräämisen ja keskipäivän ovat päiväni parasta antia riippumatta siitä, montako niitä tunteja on. Ihan aamuneljän aikaan en saa itseäni sängystä ylös, mutta olen nyt melkein kahden kuukauden ajan herännyt pääsääntöisesti viikolla kuudelta ja viikonloppuna viimeistään kahdeksalta. Aikaisin heräämisestä tulee hyvä ja pystyvä olo. Aamutuntien aikana saankin enemmän aikaan kuin koko loppupäivänä yhteensä. Niinä päivinä, jolloin lipsun rytmistä, olo on väsynyt, laiska ja vetämätön. On tullut suorastaan paha mieli siitä, että päivä on valunut hukkaan, kun ei noussutkaan aamutuimaan.

Mitä sitten teen aamun ensimmäisinä tunteina? Ennen kouluun lähtöä panostan vartista puoleen tuntiin kaikkein tärkeimmäksi katsomaani projektiin, joka viime aikoina on ollut musiikillisen kuuloerottelukyvyn harjaannuttaminen eli esimerkiksi sointukuunteluiden tekeminen. Oman aikansa vievät toki pakolliset aamutoimet, kuten peseytyminen, pukeutuminen ja aamiainen. Lähden polkemaan koululle suunnilleen vartin yli seitsemän, jolloin vältän pahimman aamuruuhkan. Treenitiloja on aamuisin hyvin tarjolla, ja useimpina aamuina saankin soittaa pari–kolme tuntia ihan rauhassa ennen opetuksen alkamista. Jos heräisin myöhemmin, treeniaikaa ja -tilaa olisi vaikeampi järjestää enkä todennäköisesti olisi yhtä skarppina treenatessani epäoptimaalisina aikoina.

Viikonloppuisin on aivan erityisen ihanaa herätä aikaisin. Silloin, kun herään vasta lähellä puoltapäivää, tuntuu, että kirjaimellisesti puolet päivästä on jo mennyt, enkä saa sitä takaisin, vaikka illalla valvoisinkin taas myöhään. Aikaisena viikonloppuaamuna taas voi vaikka mopata ja pestä pyykkiä sillä aikaa, kun muu maailma nukkuu. Kun muut vihdoin kömpivät peiton alta, itse onkin saanut jo aikaan vaikka mitä, ja aikaa on vielä ruhtinaallisesti jäljellä ihan mihin tahansa rentouttavaan viikonlopputoimintaan.

Suurin haasteeni aikaisin heräämisessä on se, että käyn riittävän aikaisin nukkumaan. Liian lyhyiden yöunien jälkeen herääminen on tavallistakin inhottavampaa, eivätkä aamun tehotunnitkaan pääse silloin samalla tavalla oikeuksiinsa kuin hyvin levänneenä. Varsinkin, jos illalla käy jossain menossa, sen jälkeen voi olla hankala päästä heti nukkumaanmenomoodiin. Sosiaalisen elämän sovittaminen kurinalaiseen unirytmiin voikin olla hankalaa, jos kaverit tykkäävät viettää aikaa yömyöhään. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että aikaisen nukkumaanmenon ja aikaisen heräämisen yhdistelmä on parasta, mitä olen tuottavuudelleni ja jaksamiselleni tehnyt. Tästä rutiinista haluan pitää kiinni.

Mikä on sinun tehokkain aikasi päivästä?

Muuttohankaluuksia

Elo-syyskuun vaihteessa muutin kotiseudultani satojen kilometrien päähän musiikin korkeakouluopintojen perässä. Viimeiset kaksi viikkoa ennen muuttoa olivat valtavan hektiset ja vähäuniset, koska yritin hoitaa kaikki tärkeät asiat ja tavata kaikkia tärkeitä ihmisiä ennen lähtöäni. En ehtinyt juuri ladata akkuja menojen välillä, joten ei ollut mikään ihme, että sairastuin flunssaan ja jouduin pakkolevolle. Lepo teki hyvää, mutta puolikuntoisuus hankaloitti muuttovalmisteluja. En jaksanut pakata montaa tavaraa kerrallaan, kun jo alkoi heikottaa. Siivoamista en edes yrittänyt. Kun muuttopäivä lopulta koitti ja muuttoapu saapui, monta laatikkoa oli vielä pakkaamatta, ja koko asunto odotti jynssäämistä. Tilanne tuntui kaoottiselta, ja olin hermo melkoisen kireänä. Flunssani kuitenkin parani ennätysnopeasti paineen alla.

Kaikki tavarani muutettiin ensin vanhempieni luokse. Siellä jouduin vielä hiukan järjestelemään laatikoita sen mukaan, mitkä tavarat muutetaan uuteen asuinkaupunkiin ja mitkä jäävät odottamaan paluutani. Tavoitteena oli jättää mahdollisimman paljon tavaraa varastoon, jotta muuttokuorma olisi mahdollisimman kevyt ja hallittava. Jätin kaikki huonekalut, mikron sekä kaksi laatikollista irtotavaraa vanhempieni luo (onneksi väliaikaissäilytys oli heille täysin ok). Mukaan taas lähti kuusi muuttolaatikkoa, patja, peitot ja tyynyt, soittimet sekä muutama pienempi laatikko ja pussukka. Ompelukoneen suhteen olin kahden vaiheilla, mutta koska autossa oli tilaa, sekin otettiin mukaan. Ja hyvä, että otettiin, nimittäin sille on ollut jo tarvetta.

Kaikki mukaantulevat tavarat mahtuivat farmariauton takakonttiin (takapenkit kaadettuna eteen). Olin silti vähän pettynyt tavaran määrään, koska olisin halunnut kokeilla ääriminimalistista elämää nyt, kun siihen olisi sopiva tilaisuus. Olosuhteiden takia en kuitenkaan alkanut sen kummemmin eritellä esimerkiksi vaatteita se mukaan, mikä on välttämätön ja mikä ei. Vein pienen pussillisen vähällä käytöllä olevia vaatteita keräykseen, mutta kaiken muun pakkasin mukaan. Toisaalta myös koin, että minulla on yhdeksän kuukauden aikana sen verran käyttöä melkein kaikille tavaroilleni, että ne kannattaa ottaa mukaan, vaikka ilmankin niitä selviäisi hengissä. Haluanhan sentään viihtyä uudessa asuinkaupungissani enkä vain kituuttaa ja odottaa, että pääsen takaisin kotiin!

Tämä oli elämäni neljäs muutto ja ehdottomasti kaikista muutoista raskain ja epämiellyttävin. Poismuuttovaihe oli erityisen hankala, mutta tavaroiden kantaminen ja järjestäminen uuteen kotiin sujui onneksi paremmin. Olen aina ajatellut, että muuttaminen on kivaa ja jännittävää, mutta nyt ymmärrän, miksi useimmat ihmiset eivät pidä muuttamisesta. Se voi olla henkisesti ja fyysisesti hyvin raskasta, etenkin, jos sen tekee kiireessä. Seuraavaa muuttoa helpottaakseni annan muutaman itsestäänselvän ohjeen itselleni ja miksei muillekin, jotka haluavat säästyä ylimääräiseltä kiireeltä ja stressiltä muuttaessaan.

1. Karsi tavaraa jo ennen kuin alat pakata. Jos pakkaamisen kanssa näyttää tulevan kiire, aikaa ja energiaa karsimispäätösten tekemiseen ja tavaroiden eteenpäin laittamiseen ei todennäköisesti riitä. Kaappeja kannattaakin tutkia sillä silmällä jo viikkoja tai jopa kuukausia ennen muuttopäivää. Mitä vähemmän tavaraa, sitä vähemmän pakattavaa, kannettavaa ja huolehdittavaa.

2. Siivoa etukäteen. Ensinnäkin: lieden takaa kannattaa siivota useammin kuin kerran kahdessa vuodessa (niitä parin vuoden takaisia pinttymiä oli aika vaikea saada irti). Jos asunto on lähtökohtaisesti huolellisesti pidetty, sujuu muuttosiivouskin kevyesti. Toiseksi: kaikkea siivoamista ei tarvitse jättää muuttopäivään. Uunin sisustan, kaapit ja pystypinnat voi pyyhkiä hyvissä ajoi ilman suurta pelkoa niiden uudelleenlikastumisesta. Muuttopäivään tai sitä edeltävään päivään kannattaa jättää vain jatkuvassa käytössä olevien pintojen puhdistus, kuten wc, jääkaappi ja lattiat.

3. Pakkaa ajoissa. Minusta tuntui, että en voinut pakata melkein mitään etukäteen, koska käytän melkein kaikkia tavaroitani melkein päivittäin. Muutaman päivän pärjää kuitenkin vähemmällä, vähän niin kuin matkustaessakin. Päätä siis etukäteen, mitä vaatteita, astioita, hygieniatarvikkeita ym. tarvitset esimerkiksi muuttoa edeltävän viikon aikana, jätä ne helposti saataville ja pakkaa muut tavarat vähitellen laatikoihin. Ihannetilanteessa kaikki irtotavarat ovat laatikoissa ja pusseissa, kun muuttoapu saapuu. Viimeisten tilpehöörien pakkaaminen viime tingassa johtaa vain tarpeettomaan sähellykseen ja hukkatilaan laatikoissa.

Mitkä ovat sinut luottovinkkisi onnistuneeseen muuttoon?

Anteeksi, että olen myöhässä

Minulla on paha tapa tulla kaikkialle aina hädin tuskin viime tinkaan. Valitettavan monesti käy niin, että viime tinka venyy muutaman minuutin myöhästymiseksi. En lähes koskaan myöhästy pahasti (eli oman määritelmäni mukaan yli kymmenen minuuttia), mutta harvassa ovat ne kerrat, kun olen oikeasti ajoissa ja saan rauhassa hengähtää ennen tapaamisen/ luennon/ treenien alkua. Suunnittelen kyllä lähteväni hyvissä ajoin, mutta jotenkin aina aliarvioin ajankulun ja joudun kiirehtimään hiki hatussa ja jännittämään, kerkeänkö. Tunne siitä, että saatan myöhästyä, on valtavan stressaava ja aiheuttaa ihan turhaa sydämentykytystä elämääni.

Myöhästelyyn liittyy monenlaisia tunteita niin myöhästelijän kuin odottavienkin puolesta. Myöhästely voi olla humoristinen juttu esimerkiksi silloin, kun jatkuvasti myöhässä tuleva asuu ihan kohtaamispaikan vieressä eikä silti pysty tulemaan ajoissa. Myöhästyjälle tai etenkin melkein-myöhästyjälle kiire voi tuoda kaivattuja adrenaliinipurskanduksia elämään. Yleensä myöhästyminen koetaan kuitenkin negatiivisena. Oma myöhästymiseni aiheuttaa minussa ainakin häpeää ja kiukkua. Olen kiukkuinen itselleni, koska mokasin ajankäyttöni taas kerran. Joskus taas koen, että myöhästyminen ei ollut oma vikani vaan matkan varrella on saattanut olla ”odottamattomia” esteitä, kuten ruuhkaa tai liian monet punaiset valot. Tällöin olen kiukkuinen maailmalle (tai ihmisille tai liikennevaloille). Odottelijana koen turhautumista siitä, että joudun odottamaan ja aikani valuu hukkaan. Odottavasta voi tuntua siltä, että häntä ja hänen aikaansa ei kunnioiteta, vaikka myöhästyvän tarkoitus ei olisikaan nostaa itseään ylitse muiden.

Omalla kohdallani myöhästymisen kaava on aina sama: lasken, että pyörämatkaan menee esimerkiksi viisitoista minuuttia. Lisään päälle viisi minuuttia pukeutumisaikaa. Kaksikymmentä minuuttia ennen määräaikaa alan pakata reppua, tajuan, että pitää käydä vielä vessassa, muistan, että jotain piti ottaa mukaan ja etsin hetken kännykkää, kun en muista, mihin sen viimeksi jätin. Ai niin ja pyöräilykypärä/ hanskat/ vesipullo/ tärkeä lappu unohtui. Hosun eestaas, ja lopulta huomaan lähteväni viisi minuuttia myöhässä. Vartin pyörämatkaan on enää käytettävissä kymmenen minuuttia. Ei kun poljinta toisen eteen. Saatan vielä ehtiä, mutta perille päästyäni olen hengästynyt, hikinen ja pahalla tuulella.

Ratkaisu ongelmaan vaikuttaisi olevan ihan yksinkertainen: pitää lähteä aikaisemmin. Ja vielä tarkemmin: pitää valmistautua lähtöön aikaisemmin. En kuitenkaan usko, että perimmäinen ongelmani on se, etten pysty hallitsemaan ajankäyttöäni. Tiedän kokemuksesta, että pystyn ja osaan silloin, kun se on aivan välttämätöntä, eikä minulla ole tietääkseni mitään neurologista häiriötäkään, joka selittäisi kroonista myöhästelyä tai lähes-myöhästymistä. Uskon, että ongelmani on se, että inhoan ja pelkään odottamista. Jos tulen etuajassa tapaamiseen, joudun hetken sietämään kiusaantuneena seisoskelua, toimettomuutta ja kenties kohtaamisia vieraiden ihmisten kanssa. Eihän se käy päinsä. Parempi siis pyrkiä olemaan paikalla täsmälleen silloin, kun pitääkin, eikö? Lähteä tasan sillä kellon lyömällä, jolloin kuvittelen ehtiväni juuri oikeaan aikaan. Ja vastaavasti myöhästyä pari minuuttia, jos kun jotain odottamatonta käy. Eikö?

No ei. Oikeasti haluan opetella olemaan ajoissa. En täsmälleen ajoissa vaan viisi minuuttia etuajassa -ajoissa. Minusta myöhästely on haitallinen käyttäytymismalli, joka aiheuttaa pahaa mieltä niin itsessäni kuin odottelevissa ihmisissäkin, ja haluan siitä eroon. Mielikuvissani ajoissa oleva Iitu on järkevä, tasapainoinen ja aikaansaava ihminen. Ajoissa oleva Iitu vaikuttaa kunnioittavan itseään ja muita. Hän on kiireetön ja rauhallinen. Hänellä on palikat siistissä pinossa ja tarvittavat eväät menestymiseen kaikilla toivomillaan elämän osa-alueilla. Myöhästelevä Iitu taas – hän on levoton, säntäilevä, palikoitaan sieltä täältä kahmiva perässäjuoksija. Hyvällä tuurilla hän ehtii oikeasta ovesta sisään, mutta riski jäädä ulkopuolelle on tarpeettoman suuri.

Ensimmäinen askel viimetinkailun lopettamiseen on siis odottamiseen totutteleminen. Ei ole vaarallista, jos joutuu odottamaan viisi tai kymmenen minuuttia ennen varsinaisen ohjelman alkamista. Sen sijaan, että tähtään täsmällisyyteen, minun kannattaisi tähdätä siihen, että olen esimerkiksi seitsemän minuuttia etuajassa. Tai jopa kymmenen–viisitoista minuuttia. Siinä ajassa ehtii sattua takaisku jos toinenkin. Joskus voisi tehdä hyvää kokeilla olla ihan reilusti vaikkapa puoli tuntia etuajassa ja huomata, ettei siihenkään kuole. Jos niin pitkä toimettomuus ahdistaa liikaa, voi ajan käyttää hyödyksi vaikka vastaamalla sähköpostiin tai treenaamalla sormilihaksia. Ottaa kirjan tai lehden mukaan luettavaksi. Hätätilassa älypuhelin pelastaa kaikilta kiusallisilta tai muuten vain tylsiltä odotustilanteilta.

Myöhästeletkö sinä usein? Pelkäätkö odottamista kuten minä, väheksytkö muiden aikaa tai onko ajanhallinta sinulle hankalaa? Vai kuulutko siihen joukkoon, joka on aina hiukan etuajassa?

Mitä tiede sanoo karppaamisesta?

Sain hiljattain erittäin mielenkiintoisen kommentin kirjoitukseeni Rajaton annoskoko. Kommentti tuli nimimerkiltä ”PT ja ravitsemusterapeutti”. Sanon nyt suoraan, että epäilen kovasti ainakin tämän jälkimmäisen nimikkeen aitoutta, ja tulette kohta huomaamaan, miksi. Luottamusta ei myöskään vahvistanut se, että henkilö ilmoitti kommentoidessaan valesähköpostiosoitteen. Ravitsemusterapeuttina esiintyminen ilman asianmukaista yliopistotutkintoa ja Valviran lupaa on muuten laitonta – aivan kuten valelääkärinä toimiminenkin. Nimikettä ravintoterapeutti taas ei valvota, joten sellaisiksi itseään kutsuviin kannattaa myös suhtautua kriittisesti.

Tämä aihe on joka tapauksessa erittäin kiinnostava ja ajankohtainen, ja käytin vastauksen laatimiseen aika paljon aikaani, joten haluan jakaa keskustelumme teidän kaikkien kanssa. Tässä siis saamani kommentti:


”Kannattaa ihan oikeasti tutustua ihmisen ravitsemukseen, Suomessa toitotetaan yhtä totuutta mutta maailmalta löytyy kyllä laadukasta informaatiota pilvin pimein.

Vatsalaukun EI tarvitse venyä että kylläisyyden tunne aktivoituisi. Hormonitoiminta määrittelee näitä asioita niin paljon että kylläisyyden voi saavuttaa vaikka syömällä 20gr tummaa suklaata (esimerkki omasta elämästä juuri nyt, aamupalaa en ole vielä kello kymmeneltä syönyt mutta lounasta odotellessa poistin näläntunteen 90% suklaalla).

VHH nimenomaan edistää jaksamista (tämän voi jokainen testata itse tai sitten uskoa niitä tutkimuksia mitä maailmalta tulee koko ajan lisää). Runsashiilihydraattinen ruoka on se mikä aiheuttaa väsymystä ruokailun jälkeen, ei rasvainen ruoka. Insuliinilla on tässä iso rooli. Aivot ja lihakset EIVÄT tarvitse (juurikaan) sokeria, tämä on ihan perusjuttu. Todella paljon ja kovaa treenaava tarvitsee hiilaria palautumiseen mutta pari kertaa viikossa kevyesti jumppaileva toimistotyöntekijä pärjää vaikka syömällä 300gr hiilaria VIIKOSSA. Aivot eivät tarvitse hiilihydraatteja kuin pienen määrän jonka saa kyllä vaikka olisi Atkinsin dieetillä, loput aivojen energiantarpeesta hoitaa ketoaineet.

Ymmärrän kyllä että olet omat mielipiteesi valinnut (lihan epäterveellisyys, hiilareiden tarve…) eikä niitä muuta edes faktat. Kannattaa kuitenkin varoa mitä kertoo totuutena blogissa, tätä voi lukea vaikkapa joku nuori joka ottaa tuon kaiken totuutena ja saa terveytensä huonoon kuntoon väärillä ohjeilla.

Terveisin,
Yli satakiloinen, paljon ja kovaa treenaava mies joka pärjää puolella kilolla hiilaria viikossa, jo vuodesta 2011 lähtien.”


Ja tässä vastaukseni. Tekstin seassa vilisevät numerot viittaavat alla olevaan lähdeluetteloon.


Kiitos kommentistasi, yli satakiloinen ”PT & ravitsemusterapeutti”.

Totta, ettei mahalaukun venyminen ole ainoa kylläisyyttä säätelevä tekijä mutta tärkeä yhtä kaikki. Meillä on näköjään ihan erilaiset lähtökohdat ruokavalion suhteen. Ensimmäiseksi haluaisin korostaa, että ruokavalioni ei tosiaankaan perustu vain mielipiteeseen tai aatteeseen vaan näyttöön. Olen perehtynyt aika paljon ihmisen ravitsemukseen, kiitos vain. En opiskele alaa, mutta tieto on onneksi kaikkien saatavilla (tiedeartikkelien hakuun voi käyttää esim. Google Scholaria). Lisäksi yliopisto-opinnot, vaikkakin eri alan, ovat antaneet minulle valmiudet lukea ja ymmärtää tieteellistä tekstiä sekä suhtautua lähteisiin, metodeihin ja kaupallisiin yhteyksiin kriittisesti.

Sanot, että karppaamista tukee laadukas kansainvälinen ”informaatio”, mutta et tarjoa esimerkkejä tällaisista lähteistä. Itse en ole törmännyt vielä yhteenkään sellaiseen tutkimukseen, joka kannustaa nauttimaan runsaasti tyydyttynyttä rasvaa, eläinproteiinia ja kolesterolia ja joka ei olisi lihateollisuuden sponsoroima tai selvästi alan pönkittämistä varten tehty tutkimus tai jonka metodiikka olisi hiottu kritiikin kestäväksi (esim. ruokavalion vaikutusta kolesteroliin mitattaessa ei pitäisi käyttää poikittaistutkimusmallia (1), vaan satunnaistettuja vertailukokeita tai kliinisiä tutkimuksia, jotta ihmisten lähtökohtaiset erot kolesterolin määrässä saadaan kontrolloitua). Jos jonkun yksittäisen tutkimuksen löytääkin, se on juuri sitä: yksittäinen tutkimus. Tällaiset pisarat meressä eivät kerro maailmasta tuon taivaallista, sillä tulokset voivat vaihdella tutkimuksesta toiseen, kuten lehtien tiedeuutisoinnistakin huomaa.

Parhaan kuvan olemassaolevasta tiedosta saa kirjallisuuskatsauksista (review, meta analysis), joissa kootaan yhteen viime vuosien tutkimusten tuloksia. Myös väestötutkimukset antavat tärkeää tietoa ruokavalion kansanterveydellisistä vaikutuksista. Näissä laajoissa analyyseissä on tultu siihen tulokseen, että eläinkunnan tuotteiden käyttö lisää riskiä sairastua lähes kaikkiin länsimaalaisiin kansantauteihin: mm. syöpään (2, 3, 4), sydän- ja verisuonitauteihin (5, 6, 7), 2-tyypin diabetekseen (6,8, 9) jne, kun taas runsas hedelmien ja kasvisten syöminen vähentää riskejä (10, 11). Mainitsitkin kommentissasi diabeteksen kannalta olennaisen hormonin, insuliinin, jonka yhdistit runsashiilihydraattiseen ruokavalioon. Tiesitkö, että rasva (ei sokeri) lisää insuliiniresistenssiä (12,13), joka altistaa 2-tyypin diabetekselle? Insuliiniresistenssiltä ja diabetekselta taas suojaa runsaskuituinen ruoka (esim. 14, 15). Kuitua ei saa mistään muusta kuin kasveista, ja se kulkeekin kauniisti käsi kädessä muiden hiilihydraattien kanssa.

Aivojen ensisijainen energianlähde on glukoosi, jota saadaan siis hiilihydraateista. Ketoosi taas on käsittääkseni ihmiskehon suojamekanismi paastonaikaiseen energianpuutteeseen. Kehoon rasvana varastoitu energia joudutaan ottamaan käyttöön, ja keho alkaa tuottaa ketoaineita vaihtoehtoiseksi polttoaineeksi, kun glukoosia ei enää saada riittävästi. Maksa pystyy tiettyyn pisteeseen asti muodostamaan rasvasta ja aminohapoista elämälle välttämättömän minimimäärän glukoosia. Samalla nälän tunne heikkenee ja mielihyvähormonien taso nousee, jotta nälkiintyminen ei tuntuisi niin epämiellyttävältä. Ketoosin voi käynnistää myös rajoittamalla hiilihydraattien saantia rajusti, kuten sinä kannustat tekemään. Sinusta ketoaineet riittävät aivojen ja lihastoiminnan täysipainoiseen pyörittämiseen (pakko kysyä: Juotko myös runsaasti kahvia jaksaaksesi arjessa ja stimuloidaksesi aivojasi?). Koska glukoosi on kuitenkin biologisesti aivojen ja solujen pääasiallinen ja ensisijainen energianlähde,  en näe mitään syytä luopua siitä, jos ei ole pakko (=nälänhätä).

Vähähiilihydraattisella ruokavaliolla voidaan saavuttaa lyhyellä aikavälillä positiivisia terveysvaikutuksia (jotka todennäköisesti johtuvat pitkälti siitä, että ihminen laihtuu), mutta lukuisten tutkimusten perusteella on huomattu, että pitkällä aikavälillä vähähiilihydraattinen, runsaasti eläinkunnan tuotteita sisältävä ruokavalio nostaa  merkittävästi ennenaikaisen kuoleman riskiä eikä suojaa sydän- ja verisuonisairauksilta (16). Itse tykkään ajatella pitkälle tulevaisuuteen ja valita elämäntavan, jonka avulla voin elää mahdollisimman terveenä mahdollisimman pitkään. Kasvipohjainen ruokavalio vastaa tähän tarpeeseen. Jos välttämättä haluaa vältellä hiilihydraatteja, kannattaa vähähiilihydraattinen ruokavalio toteuttaa kasvipohjaisena, mikä ei nosta kuolemanriskiä kuten eläinpohjainen ravinto vaan jopa laskee sitä (17).

Terveysseikkojen korostamisen lisäksi katson ruokavalioasioissa myös omaa napaani pidemmälle. Vähähiilihydraattinen, runsaasti eläinkunnan tuotteita sisältävä ruokavalio ei ole ekologisesti eikä moraalisesti kestävä ruokavalio, eikä se mahdollista ruuan riittävyyttä kaikille maailman ihmisille. Karjan ruokkimiseen tarvitaan tolkuttomat määrät viljelysalaa, joka pystyttäisiin hyödyntämään moninkertaisesti tehokkaammin, jos kasvit viljeltäisiin suoraan ihmisen ravinnoksi eikä eläinten rehuksi. Karjatalous on myös merkittävä kuivuutta aiheuttava tekijä riskialueilla. Tuotantoläinten uloste taas on vielä pahempi ongelmajäte kuin ihmisuloste, ja sitä syntyy eläinteollisuudessa paljon (puhumattakaan metaanipäästöistä…).

”Kannattaa kuitenkin varoa mitä kertoo totuutena blogissa, tätä voi lukea vaikkapa joku nuori joka ottaa tuon kaiken totuutena ja saa terveytensä huonoon kuntoon väärillä ohjeilla.”

Tämän kommentin voisin sanoa sinulle takaisin. Erityisen huolestuttavaa on, että ravitsemusterapeutin nimikkeen suojista jaellaan ihmisille epäterveellisiä, annoskoon rajoittamisen kautta syömishäiriöihin kannustavia ja pahimmillaan hengenvaarallisia ravitsemusohjeita. Kenenkään henki tuskin on vaarassa, kun kannustan heitä syömään enemmän kasviksia, marjoja, hedelmiä ja palkokasveja ja vähemmän eläinkunnan tuotteita, päin vastoin – näillä muutoksilla pystytään ehkäisemään, hidastamaan ja parhaimmillaan jopa parantamaan kroonisia ja eteneviä sairauksia (18, 19, 20).

Toivon, että osaltani pystyn vähentämään median lietsomaa hiilihydraattikammoa, joka saa syntyjään makeannälkäiset ihmiset luulemaan, että heissä on jotain vikaa, kun makeanhimo saa heistä vallan. Annoskoon ja erityisesti hiilihydraattien rajoittaminen saa monet ahmimaan illan tullen tai viikonloppuna epäterveellisiä ja ravintoköyhiä ruokia, jotta keho saisi energiavajeensa kurottua umpeen. Itsekin olen ollut tässä noidankehässä nuorempana, ennen kuin tajusin, että oikeaa, terveellistä ruokaa ei tarvitse pelätä. Huomasitko muuten, että minä kehuin tekstissäni, kuinka paljon voin syödä hyvällä omallatunnolla, kun taas sinä kehaisit, ettet edes syönyt aamupalaa vaan korvasit sen 20 grammalla suklaata? Minusta on ihanaa, että voin syödä hyvää, elimistöni kannalta optimaalista ja terveyttä edistävää ruokaa, nauttia siitä, ja samalla aivoni ja kehoni saavat kaiken tarvitsemansa energian ja suojaravintoaineet.


Millaiseen informaatioon ravitsemuksesta sinä luotat? Vai voiko mihinkään enää luottaa?


LÄHTEET

1. Jacobs, Anderson & Blackburn (1979). Diet and serum cholesterol: do zero correlations negate the relationship? American Journal of Epidemiology, 110, 77–87.
2. Zhu ym. (2014). Meat Consumption Is Associated with Esophageal Cancer Risk in a Meat- and Cancer-Histological-Type Dependent Manner. Digestive Diseases and Sciences, 59, 664–673.
3. Carr, Walter, Brenner & Hoffmeister (2016). Meat subtypes and their association with colorectal cancer: Systematic review and meta-analysis International Journal of Cancer, 138, 293–302.
4. Qin ym. (2004). Milk Consumption Is a Risk Factor for Prostate Cancer: Meta-Analysis of Case-Control Studies. Nutrition and Cancer, 48, 22–27.
5. Zen, Lv, Pan & Liu. (2013). Red and processed meat consumption and risk of stroke: a meta-analysis of prospective cohort studies. European Journal of Clinical Nutrition, 67, 91–95.
6. Micha, Michas & Mozaffarian (2012). Unprocessed Red and Processed Meats and Risk of Coronary Artery Disease and Type 2 Diabetes – An Updated Review of the Evidence. Current Atherosclerosis Reports, 14, 515-524.
7. Levy, Maor, Presser & Aviram (1996). Consumption of eggs with meals increases the susceptibility of human plasma and low-density lipoprotein to lipid peroxidation. Annals of Nutrition and Metabolism, 40, 243–251.
8. Barnard, Levine & Trapp (2014). Meat consumption as a risk factor for type 2 diabetes. Nutrients, 6, 897-910
9. Bendinelli ym. (2013). Association between dietary meat consumption and incident type 2 diabetes: the EPIC-InterAct study. Diabetology, 56, 47–59.
10: Block, G., Patterson, B. & Subar, A. (1992). Fruit, vegetables, and cancer prevention: A review of the epidemiological evidence. Nutrition and Cancer, 8, 1–29.
11. Foroughi ym. (2013) Stroke and Nutrition: A Review of Studies. International Journal of Preventive Medicine, 2, 165–179.
12. Himsworth (1935). The dietetic factor determining the glucose tolerance and sensitivity to insulin in healthy men. Clinical Science, 2, 67–94.
13. Roden ym. (1996). Mechanism of free fatty acid-induced insulin resistance in humans. The Journal of clinical investigation, 97: 2859–2865.
14. Liese ym. (2005). Dietary Glycemic Index and Glycemic Load, Carbohydrate and Fiber Intake, and Measures of Insulin Sensitivity, Secretion, and Adiposity in the Insulin Resistance Atherosclerosis Study. Diabetes Care, 28, 2832-2838.
15. Anderson, Gustafson, Bryant & Tietyen-Clark (1987). Dietary fiber and diabetes: a comprehensive review and practical application.Journal of the American Dietetic Association, 87, 1189–1197.
16. Noto, Goto, Tsujimoto & Goda (2013). Low-carbohydrate Diets and All-Cause Mortality: A Systematic Review and Meta-Analysis of Observational Studies . Plos One.
17. Fung ym. (2010) Low-carbohydrate diets and all-cause and cause-specific mortality: two cohort studies. Annals of Internal Medicine, 153, 289–298.
18. Hu (2003). Plant-based foods and prevention of cardiovascular disease: an overview. The American Journal of Clinical Nutrition, 78, 544S-551S
19. Barnard ym. (2005). The effects of a low-fat, plant-base dietary intervention on body weight, metabolism, and insulin sensitivity. The American Journal of Medicine, 118, 991–997.
20. Tuso, Ismail, Ha & Bartolotto (2013). Nutritional Update for Physicians: Plant-Based Diets. Permanent Journal, 17, 61–66.

Seuraavaksi karsitaan ihmissuhteita

Minimalismi on elämänasenne, joka ei rajoitu vain tavaroiden karsimiseen. Minimalismin tiellä kaikenlaista epäolennaista raivataan tärkeiden asioiden tieltä. Luovutaan ylimääräisistä rasitteista, jotta resursseja jää merkittävimmille asioille. Olen edennyt minimalistisella polullani kohtaan, jota olen hiukan kammoksuen odottanut. Se kohta on ihmissuhteideni tarkastelu kriittisin silmin.

Ajatus on muhinut jo joitakin kuukausia, siitä asti kun eräänä iltana vakiokaveriporukan kanssa iltaa istuessani mietin, että minulla ei ole kivaa. Tajusin, että tässä porukassa minulla ei ole ollut kivaa pitkään aikaan. Porukka on jäämiö lukioajoilta, jolloin oli hauskaa ja luontevaa hengata isolla porukalla. Nykyään kaipaan pienempää piiriä. Osa ryhmän jäsenistä on minulle tärkeitä ystäviä, joita haluaisin nähdä useammin, jotkut taas ovat jääneet etäisiksi eikä meillä ole oikein mitään yhteistä, minkä vuoksi keskustelun ylläpitäminen tuntuu monesti raskaalta. Onpa porukassa eräs sellainenkin, josta en suoraan sanottuna pidä ja joka ei myöskään pidä minusta. Me molemmat tiedämme tämän, mutta olemme vuosikausia yrittäneet sietää toisiamme vaihtelevalla menestyksellä. Olen nyt ymmärtänyt, että tästä ihmissuhteesta minun pitää luopua ensimmäiseksi.

Ihmisten ”karsiminen” elämästä tuntuu lähtökohtaisesti pahalta ajatukselta. Ihmisethän eivät ole tavaroita. Ihmisiä ei voi arvostella sen mukaan, kuka herättää riemua ja kuka ei, ketä olen käyttänyt viimeisen vuoden aikana ja kaipaanko tätä henkilöä, jos suljen hänet muutamaksi kuukaudeksi pahvilaatikkoon piiloon. Minimalistisessa lähestymistavassa on silti ideaa myös ihmissuhteissa. Tärkeää ei liene ihmissuhteiden määrä vaan niiden laatu. Jotkin ihmissuhteet edistävät molempien osapuolien hyvinvointia, jotkut hyödyttävät toista mutta syövät toista, ja osa suhteista on varsin myrkyllisiä molemmille osapuolille. Lisäksi ihmissuhde voi olla ikään kuin yhdentekevä: ollaan pintapuolisesti kavereita mutta ei puhuta kovin syvällisistä asioista eikä mietitä, mitä toiselle kuuluu, kun viime tapaamisesta on kulunut jo tovi. Miksi pitää kiinni suhteista, jotka tuntuvat rasitteilta tai ihan vaan – no – turhilta?

Luulen, että minun on tullut aika irrottautua koko lukiokaveriporukasta, jotta pääsen irti kaikkein kuluttavimmasta ihmissuhteestani. Samalla taakse taitavat jäädä ”yhdentekevät” ihmissuhteet, siis ihmiset, joiden kanssa en koe minkäänlaista yhteenkuuluvuutta ja joita näen vain tavan vuoksi. Sen sijaan haluan jatkossa panostaa enemmän tärkeisiin ystävyyssuhteisiin. Pienemmän porukan tai vaikka vain yhden ihmisen kanssa on helpompi järjestää tapaaminen kuin ison porukan, eikä pienimuotoiseen tapaamiseen tarvitse varata niin paljon energiaa. Ehkä vihdoin ystävien näkeminen voi taas olla voimaannuttava tilaisuus eikä rasite. Enää täytyy miettiä, miten käynnistän muutoksen: avaudunko kavereille pohdinnoistani vai jättäydynkö vain hiljakseen porukan ulkopuolelle.

Oletko sinä päättänyt päättää ystävyys- tai kaverisuhteen jostain syystä? Kuinka kerroit toiselle, ettet halua enää viettää aikaa hänen kanssaan, vai annoitko suhteen vain kuihtua itsestään pois?