Solu – hyi?

Kun muutin omilleni 18-vuotiaana, en voinut kuvitellakaan asuvani solussa tai edes kimppakämpässä kaverin kanssa. Minulle oli ehdottoman tärkeää, että minulla on oma keittiö ja vessa, joihin muut eivät voi tulla sotkemaan. Viisihenkisen perheen nuorimmaisena lapsena halusin vihdoin päästä rakentamaan ikioman pesäni, jossa saisin piehtaroida rauhassa itsekseni. Aluksi maksoin itseni kipeäksi yksinasumisen luksuksesta yksityisen vuokranantajan asunnossa, mutta myöhemmin pääsin hiukan halvemman asunnon kautta opiskelija-asuntosäätiön yksiöön, jonka vuokra oli varsin edullinen.

Kelataan muutama vuosi eteenpäin. Pitkän yksinasumisjakson jälkeen muutin uuden opiskelupaikan perässä paikkakunnalle, jossa edullisia yksiöitä ei ollut noin vain saatavilla. Ainoa taloudellisesti järkevä vaihtoehto oli asettua asumaan soluasuntoon. Kantani oli onneksi lieventynyt tuosta muutaman vuoden takaisesta ehdottomuudesta, ja olin oikeastaan utelias kokeilemaan tätä minulle vieraaksi jäänyttä opiskelijaelämän puolta.

Tähän päivään mennessä minulle on kertynyt kokemusta kolmesta eri soluyhteisöstä. Ensimmäisenä asuin yhden kämppäkaverin kanssa. Kämppis oli jokseenkin siisti ja harmiton, mutta pienet asiat alkoivat ärsyttää: hiukset suihkukaivossa ja ns. jarrujäljet hetki sitten pestyssä vessanpöntössä. Yöh. Mitään konflikteja välillemme ei kuitenkaan päässyt syntymään. Rinnakkaiseloamme kesti yhden lukuvuoden ajan eli yhdeksän kuukautta, jonka jälkeen pääsin puoleksi vuodeksi asumaan takaisin yksiöön. Koska pystyin vertaamaan tämän kämppiksen kanssa asumista ainoastaan yksin asumiseen, en ehkä osannut tarpeeksi arvostaa sitä, kuinka hyvin huoneiston jakaminen meillä toimi.

Toinen kokemus alkoi tämän vuoden tammikuussa ja päättyi helmikuussa. Kokemus oli – no – aika kauhea. Kun ensimmäisen kerran astuin asuntoon, totesin heti, että eihän täällä voi viihtyä. Huoneistossa asui lisäkseni kaksi muuta opiskelijaa. Kämppä oli kuitenkin sen näköinen, että siellä majailisi ainakin viiden hengen porukka. Eteisen naulakko tursuili takkeja, pipoja ja kenkiä. Keittiössä ahdasta tiskipöytää koristi kuusi astianpesuainepulloa ja isot tiskikasat, joille kuivauskaapissa ei olisi ollut edes tilaa. Kylpyhuonekin oli täynnä irrallaan lojuvia ämpäreitä, puteleita ja purnukoita. Kämpässä ei ilmiselvästi ollut kolmen ihmisen tarpeisiin tarpeeksi säilytystilaa, mutta sekaisuutta aiheuttavia irtotavaroitakin pahempaa oli se, että kämpässä oli likaista. Ensi töikseni pyyhin ruokapöydän leivänmurusista, pesin keittiön lattiasta tahrat pois, imuroin sorat eteisestä ja järjestin kengät jonkinlaiseen riviin. Kuten arvata saattaa, kämppä oli pian entisellään. Diagnosoin kämppikseni sottapytyiksi ja päätin muuttaa pois pikimmiten. Päätöstä tuki myös havainto siitä, että nämä kämppäkaverit sattuivat olemaan kovaäänistä ja seurustelevaa sorttia, kun taas itse arvostan kotona yksinoloa, rauhaa ja hiljaisuutta.

Kolmas solukokeilu on käynnissä juuri nyt. Sain onneksi uuden asuntotarjouksen melkein saman tien, ja sain muuttaa kuukauden kärsimisen jälkeen toiseen soluhuoneeseen. Nykyisen asuntoni varustelutaso on normaalia soluhuonetta parempi: huoneessa on oma keittonurkkaus ja pikkuinen vessa. Keittiössä on liesi ja jääkaappi mutta ei uunia tai pakastinta, ja WC:stä puuttuu suihku. Näitä puutteita lukuunottamatta asuintilanteeni on nyt hyvin lähellä yksiössä asumista. Uuni, pakastin ja suihku ovat yhteiskäytössä kahden kämppäkaverin kanssa, jotka ovat kaikeksi onneksi harmittoman ja mukavan oloisia asuintovereita. Yhteistilat ovat siistit, eikä viereisistä huoneista ole toistaiseksi kuulunut mekkalaa. Taidan itse meluta eniten.

Kokemukseni soluasumisesta ovat siis olleet vaihtelevat. Ehdoton hyvä puoli on, että yhteisasuminen on todella edullista. Lisäksi uuteen kaupunkiin muuttaessa kämppiksiltä voi saada hyviä vinkkejä menoista ja mahdollisuuksista, ja kohtaamiset yhteisissä tiloissa vähentävät mahdollisia yksinäisyyden kokemuksia. Toisaalta jos on kovin introvertti, kuten minä, nämä kohtaamiset eivät välttämättä ole aina mieluisia. Viihtyvyydestä valtaosa riippuu siitä, kuinka hyvin omat ja kämppäkavereiden tavat ja persoonallisuudet sopivat yhteen. Joskus käy hyvä tuuri, joskus huonompi. Arvioisin kuitenkin, että alhaisia asumismenoja arvostavalle yksineläjälle solu on varsin hyvä asumisratkaisu ainakin väliaikaisesti.

Mainokset

Paras lahja olisi ei lahjaa ollenkaan

Viikon kuluttua on taas joulu, tuo suuri väkisinlahjomisen juhla. Minä en juurikaan pidä joulusta monestakaan syystä, mutta lahjakulttuuri taitaa olla syistä suurin. Sekä lahjojen hankkiminen että niiden saaminen ahdistaa minua. Hankkimisen olen onnistunut aika hyvin välttämään sopimalla esimerkiksi parisuhteessa, että lahjoja ei vaihdeta. Saamisen välttäminen onkin vaikeampaa, kun lähipiirissä on ihmisiä, jotka pyynnöistä huolimatta haluavat hankkia edes jotain pientä lahjaksi.

Lahjojen antamisesta nauttivien voi olla vaikea ymmärtää, että joillekin meistä lahjojen saaminen on todella vastenmielistä. Lahjan antaminen on kuitenkin ilmeisesti pyhä asia, ja moni lahjoja loukkaantuu, jos lahjan antamista yritetään kieltää. Onhan heillä oikeus antaa, kun siitä kerran tulee heille niin hyvä mieli. Saajan mielipahaa ei tässä yhtälössä oteta ollenkaan huomioon. Saajan pitäisi tuntea vain ja ainoastaan kiitollisuutta, iloa ja kaikkia muita ihania tunteita, kun hän saa lahjan vasten tahtoaan. Mikä siinä lahjan saamisessa edes on niin vastenmielistä?

Lahja-ahdistukseni juuret lienevät maailmantuskassa, jota olen potenut hyvin nuoresta lähtien. Inhoan turhaa kuluttamista ja materialismia. Ne sotivat arvojani ja maailmankuvaani vastaan. Olen itse hyvin tarkka siitä, mitä ostan, ja ylipäätään ostan vain vähän tavaraa. Kun joku hankkii minulle lahjan, ostopäätökset tehdään heppoisemmin perustein, eikä antaja varmastikaan puntaroi oikeaa valintaa yhtä huolellisesti kuin minä. Minun nimissäni tehdään ostopäätöksiä, joita itse en todennäköisesti tekisi. Olen havainnut, että usein he, jotka erityisesti tykkäävät antaa lahjoja, ovat samalla niitä, jotka tykkäävät kovasti shoppailla muutenkin. En minä halua, että kukaan lisää shoppailuaan sillä verukkeella, että saa antaa minulle lahjan!

Joskus lahjat saattavat olla periaatteessa käyttökelpoisia ja järkeviäkin ostoksia, mutta ne eivät välttämättä ole oman makuni mukaisia. Kukaan muu ihminen ei tunne minua niin hyvin, että tietäisi täsmälleen, mikä minua miellyttää. Itse taas en ostaisi mitään, mikä on vähän sinne päin, vaan haluan, että kaikki ostamani asiat ovat juuri sitä, mitä tarvitsen ja haluan ja mistä pidän. Haluan itse päättää, mitä kotiini päätyy, enkä tosiaankaan halua säilöä mitään turhaa.

Pahinta on, jos ja kun minulta ei kysytä, mitä haluaisin tai tarvitsisin. Todennäköisyys turhan tai muuten epämieluisan lahjan saamiseen on tällöin valtavan suuri. Moni lahjan antaja on sitä mieltä, että on ihan tylsää, jos saaja tietää etukäteen, mitä lahjaksi on tulossa. Lahjanhan pitäisi olla yllätys! No, arvatkaapa mitä: minä inhoan yllätyksiä! Minusta on oikeasti ahdistavaa, että joudun jännittämään, mitä tällä kertaa paketista paljastuu. Tämä liittyy osin siihen, että pelkään tuottavani antajalle pettymyksen, jos en pidäkään lahjasta.

Jos käy niin, että en pidä lahjasta, en tiedä, miten reagoida. Joskus yritän esittää ilahtunutta, mutta olen valitettavasti tosi huono esittämään. Reaktioni saattaa olla ihan yliampuva. Saatan alkaa kiitellä vuolaasti tai ylistää lahjaa tai muuta vastaavaa, minkä seurauksena antaja joko ihmettelee outoa käytöstäni tai luulee että oikeasti haluankin lahjoja ja innostuu entisestään niitä hankkimaan. Jos taas yritän olla neutraali tai en reagoi mitenkään, pelkään vaikuttavani epäkiitolliselta ja töykeältä. Joka tapauksessa lahjansaantitilanne on minusta aina hyvin vaivaannuttava. En oikeastaan koskaan ole tuntenut iloa saamistani hyvistäkään lahjoista. Positiivisin tunne, jota koen lahjan avatessani, on helpotus. Helpotus siitä, jos lahja ei ole mennyt pahasti vikaan.

Kaiken lisäksi lahjoissa menee usein rahaa hukkaan. Lahjoja ostaessa ei yleensä kauheasti pihistellä. Ostetaan vähän hienompia juttuja kuin mitä normaalisti itselle ostettaisiin tai jotain sellaista, mitä tavallisesti ei ostettaisi ollenkaan. Vähän ylellisyyttä lahjan saajalle. Jotkut tykkäävät saada sellaista, mitä itse ei tulisi ostettua. Minä en pääsääntöisesti tykkää. Minusta raha kannattaisi käyttää mahdollisimman tehokkaasti, mikä harvoin toteutuu lahjoissa. Itse asiassa hyödykkeen arvo voi tippua jopa kolmanneksen, kun se annetaan lahjaksi (Waldfogel, 1993). Laskelma perustuu siihen, että saaja arvioi lahjaan käytetyn rahasumman yleensä pienemmäksi kuin mikä se todellisuudessa on ollut.

Lahjakulttuuriin liittyy myös vahvasti vastavuoroisuus (Mayet & Pine, 2010). Vaikka kuinka antaja vakuuttaisi, että vastalahjaa ei tarvitse antaa, saajalle jää tunne velvollisuudesta antaa vastalahja. Minä ainakin tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä, jos saan lahjan eikä minulla ole antaa vastalahjaa. Koska koen lahjojen hankkimisen valtavan stressaavaksi, priorisoin mielenterveyteni ja teen läheisilleni tiettäväksi, että en hanki heille lahjoja, ja toivon syvästi, etteivät hekään hankkisi minulle.

Julkaisen tämän kirjoituksen niin lähellä joulua, että se tuskin vaikuttaa enää kenenkään tämänvuotisiin lahjakuvioihin. Ehkä joku toinen lahjoja karsastava saa tästä kuitenkin hiukan vertaistukea ja  mahdollisesti perusteluideoita ensi vuoden lahjattomuusneuvotteluille. Tai kenties joku väkisinlahjoittajaksi itsensä tunnistava tuntee piston sydämessään ja antaa ensi vuonna lahjakammoiselle parhaan mahdollisen lahjan: ei lahjaa ollenkaan.

Onko teidän lukijoiden joukossa muita lahjoista ahdistuvia tai muuten vain niitä inhoavia?

Luettavaa:

Furnham, A. (2014). The psychology of Christmas gift giving.

Mayet, C. & Pine, K. J. (2010). The psychology of gift exchange.

Waldfogel, J. (1993). The deadweight loss of Christmas

Loppusuoralla

Latasin tänään graduni plagioinnintarkistusohjelmaan. Urakka on ohi. Yliopistosta on jäljellä enää yksi luento ja yksi muutaman sivun oppimispäiväkirja. Ensi kevät kuluu työharjoittelussa, jonka jälkeen valmistun. Ajatella.

Tavoitteeni oli saada maisterivaiheen teoriaopinnot pakettiin tämän vuoden loppuun mennessä. Gradun lisäksi opintoja kertyi syksylle yhteensä 30 opintopisteen verran. Se oli aika iso pala pureksittavaksi, ja puolessa välissä syksyä mieli ja kroppa alkoivatkin pistää vastaan. Jaksoin hyvin rankimman alkusyksyn, jolloin opiskelupäivät venähtivät välillä 10-tuntisiksi, mutta kun kurssit tulivat yksitellen päätökseen ja pikku hiljaa taakka keveni, aloin stressata aina vain enemmän. Lakkasin siivoamasta enkä osannut lähteä kauppaan, joten söin huonosti. Eipä ihme, että sairastuin flunssaan kesken kaiken.

Pidin (sairauslomapäiviä lukuunottamatta) kiinni joka-aamuisesta soittotreenistä, joka tuntui usein ainoalta kivalta asialta elämässä. Ihmeen kaupalla sain kurssit hoidettua kunnialla, ja tänä syksynä sain enemmän kiitettäviä arvosanoja kuin aikaisemmin yliopistossa yhteensä (olkoonkin, että iso osa kursseista oli kieliopintoja, joissa olen aina pärjännyt erinomaisesti). Kukaan opettajista ja opiskelutovereista ei voinut edes arvata, miten hajalla kodinhoitoni ja itsestäni huolehtiminen oli kulissien takana. Nyt, loppusuoralla, olen alkanut saada taas elämänhallinnasta kiinni (tiedättekö, kaikenlaiset elämänhallinnan vinkit, joista täällä kirjoittelen, ovat ihan yhtä lailla itseäni varten kuin teidän elämäänne helpottamaan).

Aloitettuani opiskelun kuusi syksyä sitten olen lukuisia kertoja todennut, että yliopisto-opiskelu ei sovi minulle. Olen edelleen sitä mieltä. Kaipaan elämääni struktuuria ja selkeitä tehtäviä ja tavoitteita (ja vähemmän oppikirjojen lukemista). Muuten lamaannun. Joka ikinen vuosi yliopistolla on ollut raskas, vaikea ja toivottoman tuntuinen, ja siksi olen paennut musiikkiopintojen pariin – ilman hengähdystaukoja olisin varmaan lopettanut yliopiston jo aikoja sitten. Olen kuitenkin tyytyväinen, etten luovuttanut vaan jatkoin vaikeuksista huolimatta. Minä päihitin yliopiston, tuon energiasyöpön motivaationtappajan!

Ulkona sataa lunta – toivottavasti se pysyisi maassa edes hetken. Ehdin viettää pari viikkoa joululomaa ihan rauhassa. Vuodenvaihteessa on taas tiedossa muuttohommia. Jatkuvassa muutoksessa alan kaivata vakinaisempaa elämää. Ainakin yksi on ja pysyy: jatkan opiskelijastatuksella vielä monen monta vuotta, joten teidän lukijoiden ei tarvitse pelätä (eikä toisaalta kannata toivoa) blogin keskiluokkaistumista vielä vähään aikaan. 🙂

Köyhyys kyllästyttää

 

Olen elänyt jo hyvän tovin opiskelijabudjetilla. Tarkkaan ottaen viiden lukuvuoden ajan. Elän periaatteessa pelkällä opintorahalla ja asumistuella. En nosta opintolainaa. Aiemmin tein pari kertaa kuussa töitä kaupan kassalla, ja olen myös viettänyt muutaman kesän töissä. Soittokeikoistakin tulee välillä rahaa, mutta ne rahat suuntaan suoraan musiikkihankintoihin – elintasoni ei siis varsinaisesti nouse soittotulojen myötä. Vanhempani avustavat aina välillä rahalahjoilla ja kustantamalla esimerkiksi polkupyörän huollon, ja onneksi minulla on myös säästöjä, joten en joudu elämään aivan kädestä suuhun. Pyrin silti täsmäämään menoni tuloihini, jotta en joutuisi kovasti syömään säästöjäni. Pärjään aika hyvin, vaikka tuloni ovat niin pienet, mutta harvoin ostan mitään, mikä ei ole aivan välttämätöntä.

Tämän kevään aikana on tullut sellainen olo, että nyt alkaa jo riittää tämä köyhäily. Minulla on kaikki, mitä tarvitsen, mutta olen alkanut kaivata vähän luksusta elämääni: hierojaa, konsertteja ja teatteria, junamatkoja busseilun sijaan, välillä ulkona syömistä, matkustamista ja niin edelleen. En varsinaisesti himoitse tavaraa, mutta koska olen välttänyt vaatteiden ostamista jo aika kauan, täytyy vaatekaapin sisältöä pikku hiljaa uudistaa, kun vanhat hiutuvat puhki. (Musiikkiin liittyviä tarvikkeita himoitsen kyllä, mutta ne ovat toisaalta työvälineitä, joita hankin toiminimelleni sitä mukaa, kun keikoista tulee rahaa.) En jaksaisi enää miettiä joka kuukauden lopulla, jäivätkö tuloni taas pienemmiksi kuin menoni. Haluaisin enemmän huoletonta käyttelyrahaa, josta ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa.

Voisin nostaa elintasoani tekemällä säännöllisesti töitä opiskelun ohella, mutta tein viime talvena päätöksen, että en tee enää hanttihommia. Niistä saatava palkka ei tunnu korvaavan kaikkea sitä aikaa ja energiaa, joka töihin tuhlaantuu. Haluan käyttää aikani mielekkäämmin ja – noh – kehittävämmin. Tuleva kesä kuluu gradua kirjoittaen ja soittaen, ei asiakaspalvelutöissä tönöttäen. Vaikka lisäraha ei yhtään haittaisi, koen arvokkaammaksi sen, että voin keskittyä kunnolla opiskeluun ja erityisesti musiikkiin.

Kun valmistun yliopistosta (laskelmieni mukaan yhden lukuvuoden kuluttua), alallani riittää töitä niin paljon kuin vain ehdin tehdä. Valitsen siis tietoisesti väliaikaisen köyhyyden ja elän vielä yhden vuoden minimibudjetilla, jotta voin panostaa aikani niihin asioihin, jotka minua eniten kiinnostavat. Vuoden kuluttua jatkan opiskelua musiikin alalla. Teen samalla osa-aikaista oman alan työtä, jolla tienaan opintotukea enemmän mutta silti aika vähän, paitsi kesäisin, kun voi tehdä enemmän tunteja. Aion siis jatkaa pienellä budjetilla, mutta pystynen nostamaan elintasoani ainakin 100–200 eurolla kuussa. Se tuntuu nyt ruhtinaalliselta.

Loppujen lopuksi nämä rahapohdinnat ovat aika elitistisiä. Tiedän olevani etuoikeutettu, kun voin luottaa siihen, että työllistyn heti yliopistossa valmistuttuani, ja siitä eteenpäin talouteni on turvattu, mikäli vain kykenen tekemään ja haluan tehdä töitä. Vaikka olen ”köyhä” nyt, tiedän täsmälleen, milloin tuloni nousevat, ja voin ajoittaa isoja hankintoja sen mukaan. Varsinainen köyhyys tuntunee lamaannuttavalta juuri siksi, että tietoa tai toivoa paremmasta ei ole. Huono rahatilanne varjostaa elämää toistaiseksi tai jopa pysyvästi. Jos kunnolliseen talvitakkiin ei ole varaa nyt, ei siihen välttämättä ole varaa ensi vuonnakaan.

Vaikka näin pienillä tuloilla eläminen on rajoittavaa, olen tyytyväinen, että olen päättänyt olla velkaantumatta heti aikuisikäni alussa. Olen myös kiitollinen, että minulla on ylipäätään ollut mahdollisuus valita niin, pitkälti sen ansiosta, että vanhempani pystyvät ja tarjoutuvat tukemaan minua taloudellisesti. Heti, kun tuloni nousevat, pystyn aloittamaan vaurastumisen sen sijaan, että makselen opiskeluaikojen rientoja korkoineen takaisin. Vähillä resursseilla eläminen on opettanut priorisoimaan, odottamaan, tyytymään ja keksimään luovia ratkaisuja. Tiedän nyt, että tulen tarvittaessa väliaikaisesti toimeen alle 500 eurolla kuukaudessa, jos elämässä tapahtuu jotain yllättävää. Tämä tieto on aika voimaannuttava.

Millaisia kokemuksia teillä lukijoilla on pienituloisuudesta?

Palveluksia tulevaisuuden itselle

Vitkastelu on karhun palvelus tulevaisuuden itselle. Aloittaessani yliopistossa reilut neljä vuotta sitten olin oikea mestarivitkastelija. Aloin päntätä kurssikirjoja vasta muutamaa päivää ennen tenttiä (oikeastaan useimmiten luin vain luentodiat enkä kirjoja ollenkaan – en ehtinyt!), ja työläitä tehtäviä lykkäsin niin pitkään kuin mahdollista, toki palautusajan puitteissa. Näillä keinoilla pärjäsin oikein hyvin peruskoulussa ja lukiossa, mutta yliopistossa työmäärä olikin moninkertainen. Sain ensi kertaa kokea, miltä tuntuu saada hylätty arvosana (pahalta), vaikka panostin ainakin vähäsen, ja kuinka stressaantunut olo voikaan olla (erittäin), vaikka lukujärjestys on väljempi kuin ekaluokkalaisella. Käytin kaiken vapaa-aikani kaikenlaiseen mukavaan mutta turhaan näpertämiseen ja löhöilyyn, ja samalla valitin, ettei minulla ole aikaa oikein mihinkään, koska koulu vie niin paljon aikaa.
Ajoin tuolloin itseni ahdinkoon, enkä aluksi edes tajunnut, miksi. Syytin sopeutumisvaikeuksia muuttuneessa elämäntilanteessa, mikä oli tietysti osasyy stressiin, sekä liiallista työmäärää, joka tuskin kuitenkaan oli todellisuudessa ylitsepääsemätön. Kesti kauan ymmärtää, että suurimmat puutteet olivat yksinkertaisesti elämän- ja ajanhallinnassani. Niitä olen yrittänyt viime aikoina opetella, ja tulokset ovat erittäin lupaavia. Hassua on, että silloin, kun vapaa-aikaa oli todella paljon, olin valtavasti stressaantuneempi kuin nyt, kun vapaa-aikaa on todella vähän. Olen toki tässä välissä kypsynyt monellakin tavalla, mutta ehkä isoin muutos on juuri suhtautumisessani aikaan ja pakollisiin tehtäviin.
Pakollisia tehtäviähän riittää, kun opiskelee. Kun opettaja määrää (minun mielestäni) ylimääräisen tehtävän, ensireaktioni on turhautunut silmienpyöräytys ja henkäisy: ”voi elämä…” Taasko pitää käyttää vapaa-aikaa koulujuttuihin? Kun kuulen tehtävänannon, sydämeni alkaa pampata. En minä osaa tehdä tuollaista. Kuulostaa tosi työläältä. Missä välissä tuollaisenkin ehtisi tehdä? Entinen Iitu olisi käyttänyt aimo osan ajastaan päivitellen kavereille, kuinka paljon ärsyttäviä tehtäviä odottaa tekemistä ja hyvin vähän ajastaan niiden tehtävien varsinaiseen tekemiseen.
Nykyään ensireaktioni ekstratehtäviin on kutakuinkin samanlainen, mutta sen sijaan, että epätoivoissani leimaisin tehtävän mahdottomaksi suorittaa, ennen kuin deadline on pelottavan lähellä, etsin heti kalenterista lähimmän mahdollisen hetken, jolloin päätän tehdä tehtävän pois alta. Esimerkiksi syksyllä sain tehtäväksi kuunnella länsimaisen taidemusiikin historian merkkiteoksia ja kirjoittaa niistä havaintoja. Tehtävä ei tuntunut kovin mielekkäältä, koska opiskelen rytmimusiikkia enkä klassista musiikkia. Mutta se oli pakollinen. Päätin tehdä tehtävän heti seuraavana viikonloppuna. Vietin yhden lauantai-illan ääneen valittaen, otsaani rypistellen, klassista musiikkia kuunnellen (tähän väliin haluan huomauttaa, että en suinkaan inhoa klassista musiikkia, mutta tehtävän tekeminen tuntui siitä huolimatta todella epämukavalta) ja yrittäen pukea kuulemani sanoiksi. Lopulta sain tehtävän valmiiksi. Lähetin sen heti opettajalle ja huokaisin helpotuksesta. Joulukuussa kuulin, kun opiskelukaveri valittivat, että sekin tehtävä pitäisi tehdä ennen joululomaa. Helmikuussa kuulin, että joku ei ollut tehnyt sitä ollenkaan ja ajatteli vain seurata, huomaako tai välittääkö opettaja edes. Luulen, että huomaa ja välittää.
Tekemättömän asian pyörittely mielessä vie hirveästi aikaa ja energiaa ihan turhaan. Ajan tappaminen samalla, kun tuntee syyllisyyttä tehtävälistalla odottavista hommista, on minusta jopa kuormittavampaa kuin se, että hoitaisi ikävät työt vain heti pois alta. Ikävien hommien tekeminen on epämukavaa riippumatta siitä, milloin ne tekee. Vielä epämukavampaa on kuitenkin ensin miettiä ikävää asiaa tunti-,  päivä- tai viikkokausia ja sitten tehdä se kauheassa paineessa määräajan kolkutellessa. Kun tekee asiat hyvissä ajoin, mahdollisimman pian pois alta, olo kevenee huomattavasti, ja saa suorastaan nauttia siitä, että ne on jo tehty, ja käyttää aikansa hyvällä omallatunnolla ihan mihin huvittaa.
Kiitin siis hiljaa mielessäni menneisyyden itseäni siitä, että hän uhrasi hetken elämästään, jotta minulla, tulevaisuuden Iitulla, olisi hiukan kevyempi olla. Nyky-Iitu voi valita, mihin haluaisi seuraavaksi suunnata potentiaaliaan sen sijaan, että joutuisi koko ajan kirimään rästitehtäviä kiinni saamatta oikein mitään aikaan. Tällaisia palveluksia haluan tehdä ja vastaanottaa lisää!
Yksinkertaiset arkiset asiat ovat usein potentiaalisia palveluksia. Erityisesti iltaisin on monta mahdollisuutta pikku palvelusten tekemiseen huomisen itselle: pakkaa laukku valmiiksi aamuminää varten, laita seuraavan päivän vaatteet odottamaan nätisti viikattuna tai henkariin oiottuina, mittaa aamupuuron kuivat aineet valmiiksi kulhoon, jotta aamulla tarvitsee vain lisätä vesi, pakkaa eväät jääkaappiin odottamaan… Tiedän, että ainakin unenpöpperöinen aamu-Iitu ilahtuu näistä palveluksista. Entäs hammaslääkäriajan varaaminen? Hoida heti huomisaamuna, kun ajanvaraus aukeaa. Veroilmoituksen tekeminen? Äkkiä vaan pois alta. Mikä tahansa tehtävä X, jonka tekeminen vaatii erityistä henkistä ponnistelua? Niin pian kuin on fyysisesti mahdollista. Hyvä tapa tehostaa ajankäyttöä ja vähentää stressiä on miettiä, mitä voin tehdä tänään, jotta huomisen minulla on parempi päivä. Huomisen minä arvostaa palveluksia aivan varmasti!
Millaisia palveluksia sinä teet tulevaisuuden itselle? Vai sysäätkö mieluummin ikävät hommat hänen harteilleen?

Liike luontevaksi osaksi päivää

Pääsin syksyllä osallistumaan fysioterapeutin pitämälle kurssille, jossa käsiteltiin muusikoiden työergonomiaa sekä tuki- ja liikuntaelimistön pulmia yleisesti. Kurssi oli valtavan hyödyllinen: vihdoinkin ymmärsin, miksi liikuntaa ylipäätään pitää harrastaa. Ei siksi, että on tärkeää olla hyvässä kunnossa, ei painonhallinnan takia eikä edes liikunnan ilon vuoksi, vaan yksinkertaisesti siksi, että verenkierto ei toimi kunnolla, jos ei liikuta raajojaan. Ja tehokas verenkierto taas on tärkeää, jotta kehon joka kolkka saa happea ja muita elintärkeitä aineita. Rajoittunut verenkierto taas aiheuttaa kipuja, särkyjä, jumeja, väsymystä ja heikkoutta. Säännöllisen hikiliikunnan harrastaminen on tärkeää, mutta kenties vielä tärkeämpää on lisätä liikettä pitkin päivää.

Opin kurssilla, että yhdessä asennossa (istuen, seisten tai yksitoikkoista pientä liikettä tehden) saa olla korkeintaan 45 minuuttia, jonka jälkeen vaurioiden riski lisääntyy kohtuuttomasti. Kolmen vartin jälkeen on syystä vetää lapaluut yhteen ja laittaa veri kiertämään. Fysioterapeutin mukaan 10-15 minuutin liikettä sisältävä tauko riittää ”nollaamaan” vauriot, ja tauon jälkeen voi taas istua/työskennellä/opiskella/soittaa 45 minuuttia ennen seuraavaa taukoa. Muutaman 45-minuuttisen jälkeen on hyvä pitää vähän pidempi tauko. Fysioterapeutin mukaan pitkin päivää tapahtuvan liikkeen lisäksi on hyvä hengästyä ja hikoilla vähintään pari kertaa viikossa puolen tunnin ajan kerrallaan. Iltaisin hän suositteli tekemään palauttavia harjoitteita: tietynlaisia kevyitä venytyksiä ja esimerkiksi yläselän lihaksia vahvistavia harjoituksia.

Fysioterapeutin kurssi ei olisi voinut tulla parempaan saumaan. Aloitettuani musiikkiopinnot ammattikorkeakoulussa lisäsin harjoitteluni määrää rajusti. Osasin kyllä joten kuten jaksottaa treenaamista, mutta tauoilla lähinnä löhöilin. Kaiken tämän seurauksena hartiani menivät jumiin, ranteeni, käsivarteni, sormeni ja kämmeneni kipeytyivät, ja pelkäsin, että kohta en voi soittaa enää ollenkaan. Kurssilla sain tietää, että syy oli omassa toiminnassani, kun en osannut lisätä treeniaikaa vähitellen, pitää asianmukaisia taukoja tai tehdä palauttavia harjoitteita. Jos joskus venyttelinkin, sain tietää, tein sen väärin! Tiesittekö, että venytellessä raajat eivät saa pistellä tai puutua, koska silloin venyy hermo eikä lihas? Tai että esimerkiksi selän venyttäminen voi pahentaa selkä- ja hartiakipuja, koska ongelma on todennäköisemmin liian heikot lihakset kuin liian kireät lihakset? Minä en tiennyt! Miksei tällaisia asioita opeteta peruskoulun liikuntatunnilla?

Onneksi tiedän nyt paremmin. Olen ottanut tavaksi jaksottaa harjoitteluni 45 minuutin toveihin, joiden välillä pidän liikuntatauon. Käytän apuna ajastinta, jotta ei tarvitse vilkuilla kelloa jatkuvasti. Puhaltajille räätälöidyn jokailtaisen kehonhuolto-ohjelman eli tiettyjen lihasten venytyksen ja toisten lihasten vahvistamisen ansiosta lihasjumit ja kivut ovat vähentyneet huomattavasti. Joka viikko en ehdi (krhm… tai viitsi) järjestää pidempiä liikuntahetkiä, mutta pidän huolta, että liikun joka päivä lyhyinä pätkinä pitkin päivää. Jotta liikkeestä tulisi mahdollisimman luonteva ja mukava osa päivää, olen päättänyt tehdä siitä leikinomaista. Sitä varten hankin muutaman lelun, joiden ansiosta tulee liikuttua melkein huomaamatta ihan huvikseen:

  • Tasapainolauta (käytettynä), jolla tasapainoilen aina, kun pesen hampaat.

  • Vaahtomuovipallo (uutena kaupasta) sormien lihasten vahvistamiseen. Kulkee repussa mukana, ja puristelen sitä aina, kun muistan. Saatanpa heitellä seinäänkin.

  • Powerball (käytettynä) ranteen ja kyynärvarren lihasten vahvistamiseen. Tällä on ollut venytysten ohella suurin vaikutus käsikipujeni parantumiseen. Kojeen pyörittely on hauskaa, mutta sitä ei pysty tekemään muutamaa minuuttia kauempaa, kun kättä alkaa jo kuumottaa. Tämäkin kulkee aina repussa mukana.

  • Jumppapallo (käyttämättömänä, nettikirppikseltä), jotta muistaisin myös kotona ollessani monipuolistaa liikkeitäni ja asentojani. Kaikkein hauskinta on maata selällään lattialla ja heittää pallo ilmaan käsillä, ottaa se jaloilla kiinni, heittää sitten jaloilla ja ottaa taas käsillä kiinni. Ja hups, siitä tuli vatsalihasharjoitus.

  • Footbag (käsinommeltu, uutena) on ehkä paras liikuntahankintani. Kulta sai minut innostumaan potkimisesta, ja nyt vietän melkein kaikki taukoni pääasiassa bägäillen. Hauskinta on se, että uusia temppuja oppii suhteellisen nopeasti. Uskon, että tällainen jalkojen hienomotoriikkaa vaativa laji on erityisen hyvää vastapainoa soitolle, joka keskittyy yläkroppaan ja varsinkin käsiin. Monipuoliset, vaihtelevat liikeradat kehittävät paitsi lihaksistoa myös aivoja.

  • Vielä hankintaa odottaa jumppakuminauha, jolla voin tehdä vastaliikkeitä pitkin päivää. Sekin kulkisi aina mukana repussa.

Suunnitelmani toimii. Liikun päivän mittaan varmaan enemmän kuin koskaan alakouluaikojen jälkeen. Kaikki leluni ovat päivittäin tai lähes päivittäin käytössä, eikä liikkuminen tunnu ollenkaan vastenmieliseltä, päin vastoin. Nurkkaan pölyttymään jäävät kahvakuulat tai kuntopyörät eivät oikein sovi minimalistin mielenmaisemaan, mutta hyvin valitut, ahkeraan käyttöön päätyvät liikuntavälineet (vaikka sitten se kahvakuula ja kuntopyörä) oikeuttavat paikkansa kodissa ja ovat suorastaan sijoitus omaan terveyteen. Jos innostuu hankkimaan kuntoiluvälineitä, kannattaa ehdottomasti kurkata nettikirpparien tarjonta ennen kauppaan suuntaamista.

Liikutko sinä pitkin päivää? Motivoivatko välineet liikkumaan?

Paras syksy

Istun bussissa matkalla vanhempieni luo viettämään joululomaa. Nyt, kun ensimmäinen syksy uudella paikkakunnalla ja uusissa opinnoissa on ohi, voin tyytyväisenä todeta, että olipa mahtava syksy. Tähänastisesta elämästäni ehkä paras. Perinteisesti syksyt ovat olleet minulle vaikeita, synkkiä ja väsyneitä. Tämä syksy on ollut kaikkea muuta. En ole kertaakaan itkenyt koti-ikävää tai mitään muutakaan ikävää. Oloni on ollut perustyytyväinen koko ajan. Enimmäkseen jopa onnellinen. Haluan nyt hiukan purkaa ja analysoida syitä, miksi näin on käynyt, jotta voin leipoa saman reseptin tulevinakin syksyinä.

Uni. Olen keskittynyt erityisesti riittävän unen saamiseen viime kuukausina. Inhoan väsyneenä heräämistä. En jaksa keskittyä kunnolla ja oppiminen takkuaa, jos en nuku tarpeeksi. Väsymys vetää myös mielialan matalaksi. Aikaisen heräämisen lisäksi olen pitänyt useimpina iltoina kiinni aikaisista nukkumaanmenoista, mikä on varmasti auttanut energisyyden ylläpitämisessä.

Ruoka. Vannon edelleen terveellisen kasvipohjaisen ruokavalion nimeen. Ruokailut rytmittävät päivääni, ja pidän tärkeänä, että aivoni ja kehoni saavat kaiken tarvitsemansa energian ja suojaravintoaineet, jotta jaksan oppia, luoda ja liikkua. Kasvipohjainen ruokavalio toimii tähän tarkoitukseen loistavasti, ja nyt puolentoista vuoden kokemuksen perusteella olen edelleen sitä mieltä, että tällä periaatteella haluan syödä koko loppuelämäni ajan. Tänäkään syksynä en ole sairastunut flunssaan tai mihinkään muuhunkaan. Terveenä pysyminen ei ole minulle itsestään selvää, koska aiemmin olen sairastanut useita flunssia vuodessa ja ollut huonossa kunnossa pahimmillaan kuukauden kerrallaan. Ain’t nobody got time for that!

Liikkuminen. En ole varsinaisesti lisännyt liikunnan määrää, mutta olen kiinnittänyt enemmän huomiota siihen, että keho on liikkeessä pitkin päivää ja asennot vaihtelevat. Soiton lomassa olen tehnyt vähän taukojumppaa ja iltaisin fysioterapeutin suosittelemaa kehonhuoltoa, jonka on määrä ylläpitää soittokykyä ja ehkäistä mm. ryhtivirheitä. Asun nyt syrjempänä keskustasta ja koulusta, ja koska pyöräilen lähes kaikki matkat, kertyy arkisin poljettuja kilometrejä enemmän kuin aiemmin. Toisaalta en ole käynyt ohjatuilla liikuntatunneilla kuten ennen. Sen sijaan olen käynyt 1-2 kertaa viikossa vesijuoksemassa puolisen tuntia kerrallaan. Aiemmin syksyllä kävin usein kävelylenkeillä, mutta lenkkipolun muututtua laduksi huvikseen ulkoilu on jäänyt vähemmälle. Olen kuitenkin pitänyt huolta siitä, että joka päivä käyn valoisaan aikaan ulkona edes kymmenen minuutin happihyppelyllä, yleensä pienellä kävelyllä lounaan jälkeen.

Sosiaalinen elämä. Alkusyksyllä jännitin, saanko uudelta paikkakunnalta kavereita. Tiedän entuudestaan, että uusiin ihmisiin tutustuminen on minulle hankalaa, koska lämpeän hitaasti ja kiusaannun herkästi. Lisäksi en jaksa juosta baareissa bailaamassa tai tehdä monia muitakaan asioita, joista useimmat nuoret aikuiset innostuvat. Aluksi minulla olikin hiukan yksinäinen ja ulkopuolinen olo. Asiaa auttoi kämppis, jonka kanssa pystyin vaihtamaan edes pintapuolisia kuulumisia. Koulun ryhmätunneilta ja soittotreeneistä on tullut lisää ihmiskontakteja. Lisäksi olen käynyt eräänlaisessa poliittisessa opintopiirissä, jossa olen tavannut kanssani samansuuntaisesti ajattelevia ihmisiä. Onkin käynyt niin, että joistain ihmisistä on tullut niin läheisiä, että olen uskaltanut jopa viettää heidän kanssaan vapaa-aikaa kahden kesken. Tämä on minulle iso ja voimaannuttava kokemus.

Mielekäs tekeminen. Minä tykkään soittaa. Joka aamu herätessäni ajattelen, että onpa kivaa päästä taas treenaamaan ja kehittymään. Tehtävää on ollut paljon mutta ei silti liikaa. Olen oppinut hirveästi muutaman kuukauden aikana, ja vaikka välillä aivoihin on suorastaan sattunut, kun on ollut niin vaikeita asioita työn alla, olen nauttinut tekemisistäni suuresti. En kaipaa ollenkaan takaisin yliopistolle, vaikka nekin opinnot aion hoitaa vielä loppuun. Nyt on kuitenkin ensimmäistä kertaa sellainen olo, että haluan soittaa elannokseni. Haluan katsoa, kuinka pitkälle voin tällä alalla päästä, ja pitää yliopistolta saamani ”varman” ammatin taustalla ikään kuin hätävarana. Mitään en lyö vielä lukkoon, mutta tämänsuuntaisia ajatuksia on pyörinyt päässä.

Positiivinen asenne, kiitollisuus ja valoisat tulevaisuudennäkymät. Joka ilta vaihdan Kullan kanssa vähintään kolme kiitollisuudenaihetta (tästä rutiinista olen kirjoittanut aikaisemminkin). Elämästä nauttiminen on helpompaa, kun päättää arvostaa niitä asioita, jotka ovat hyvin, eikä ota vastoinkäymisistä niin nokkiinsa. Nautin tästä hetkestä, mutta mietin toisaalta paljon myös tulevaa ja odotan tulevaisuudelta isoja ja hienoja asioita. Tulevaisuuteen orientoituminen tuo mielestäni sisältöä myös nykyhetkeen, sillä se auttaa ymmärtämään tapahtumien jatkumon ja muistuttaa, että joskus on tehtävä myös vähemmän mieluisia asioita, jotta tulevaisuuden minällä on hyvä olla.

Kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. On toki paljon asioita, joissa haluan vielä kehittyä, eikä kaikki ole missään nimessä täydellistä, mutta suunta on juuri sellainen kuin tahdon. Blogia en ole ehtinyt päivittää niin paljon kuin olisin halunnut, enkä usko, että lähiaikoina palaan viikoittaiseen julkaisuaikatauluun. Pyrin kuitenkin siihen, että täällä olisi uutta luettavaa ainakin silloin tällöin.

Mikä auttaa sinua pysymään energisenä ja tyytyväisenä elämääsi?

Ajanhallinnan apukeinoja

Musiikin ammattikorkeakouluopintojen myötä olen joutunut muokkaamaan ajankäyttöäni uusiksi, strukturoidummaksi ja tehokkaammaksi. Päivät kuluvat nopeasti, ja tekemistä on enemmän kuin tarpeeksi. Kun yhden päivän aikana pitäisi ehtiä soittaa 3–4 tuntia, käydä oppitunneilla ja bänditreeneissä, harjoitella musiikin hahmottamista, harrastaa vähän liikuntaa ja myös levätä, tulee helposti epätoivoinen olo, että aika ei vain riitä (onneksi kaikki päiväni eivät ole näin hektisiä).

Tärkein ajanhallinnan välineeni on tänä syksynä ollut aikaisin herääminen, josta kirjoitin edellisessä kirjoituksessani. Kun tärkeimmät ja älyllisesti haastavimmat asiat saa heti aamusta alta pois, tuntuu loppupäivä rullaavan omalla painollaan, ja illalla on aikaa palautua. Seuraavaksi tärkein ajankäyttöäni ohjaava tekijä on tehtävälista, jonka käyttöä vielä opettelen. Käytän tehtävälistaa lähinnä kotona vietetyn ajan strukturoimiseen. Tehtävälista helpottaa asioiden muistamista, selkeyttää ajatuksia ja toimii hyvänä motivaattorina: on valtavan tyydyttävää ruksia tehtäviä listalta sitä mukaa, kun ne saa tehdyksi.

Minusta tehtävälista on mukavinta laatia edellisenä iltana, jolloin mielessä olevat asiat saa vuodatettua paperille, eikä niitä tarvitse jäädä pyörittelemään päässään, kun pitäisi nukahtaa. Olen kokeillut ja edelleen jatkan erilaisten tehtävälistatyyppien kokeilemista. Laatiessa helpointa on vain kirjoittaa luettelo asioista, joita haluaisi ja pitäisi tehdä, sen kummemmin miettimättä, missä järjestyksessä nämä asiat kannattaisi hoitaa. Tällaista listaa toteuttaessa saattaa kuitenkin käydä niin, että helpot ja nopeat asiat tekee ensin ja hankalien, isojen tehtävien tekemistä lykkää viimeiseen asti, jolloin ne saattavat jäädä kokonaan tekemättä.

Toinen tapa on jo suunnitellessa määritellä tehtävien järjestys, jolloin toteutushetkellä ei tarvitse käyttää aikaa ja energiaa tehtävän valintaan. Tämä vaatii suunnitteluhetkellä enemmän panostusta. Asiat voi laittaa esimerkiksi kiireellisyys- tai tärkeysjärjestykseen tai näiden yhdistelmään. Ensin täytyy kuitenkin määritellä itselleen, mitä kiireellinen ja tärkeä tarkoittavat. Minusta tärkeät asiat ovat sellaisia, jotka edistävät tavoitteitani elämässä, kuten soittotreeni ja kehosta huolehtiminen. Kiireellisiä asioita taas ovat ne, joille on tietty deadline tai jotka muuten vain on parempi hoitaa nyt kuin myöhemmin. Esimerkiksi pyykinpesu saattaa jonain päivänä olla kiireellinen asia, jos puhtaat sukat uhkaavat loppua kesken. Aivan ensimmäiseksi tehtävälistalta hoidetaan asiat, jotka ovat sekä tärkeitä että kiireellisiä. Sen sijaan ei-tärkeät, ei-kiireelliset asiat voi hyvällä omallatunnolla jättää kokonaan tekemättä.

Olen oppinut kantapään kautta, että tehtävälistalle ei kannata laittaa liian monta asiaa kerrallaan. Pitkä lista tekemättömiä asioita uuvuttaa jo, kun sitä vilkaisee. Valmiiksi lannistuneena ei tee edes mieli tarttua toimeen. Ja vaikka olisi kuinka tehokas ja saisi pitkästä listasta valtaosan ruksittua yli, jäljelle jääneistä tehtävistä saattaa silti jäädä huono omatunto. Pitää myös olla tarkkana, että yksittäinen tehtävä ei ole liian haastava ja aikaavievä, jotta sen tekemistä ei lykkää. Isommat projektit kannattaa pilkkoa pieniin osatehtäviin. Olen havainnut, että pitkän päivän jälkeen kotiin tullessani pystyn hoitamaan maksimissaan kolme helppoa ja nopeaa asiaa tai yhden vaikean ja aikaavievän. Lyhyemmän päivän jälkeen hiukan enemmän. Viikonlopuille saatan laatia melko pitkän listan, jos aikaa tehtävien tekemiseen on koko päivä.

Tehtävälistan tarkoitus ei ole tehdä jokaisesta valveillaolohetkestä suorittamista. Tavoite on varmistaa, että olennaiset asiat tulevat tehdyksi ja toisaalta että ei turhaan juutu epäolennaisiin asioihin. Kun päivän tehtävät on tehty, voi vapaa-ajan käyttää ihan mihin tykkää ilman takaraivossa kolkuttavaa ”pitäis”-tunnetta.

Käytätkö sinä tehtävälistoja tai strukturoitko muuten aikaasi? Mitkä kikat toimivat, mitkä eivät?

Ja parhaimpia on aamut

Monet tuotteliaat ihmiset kertovat heräävänsä aikaisin aamulla, jotta he ehtivät saada mahdollisimman paljon tärkeitä asioita hoidettua rauhassa. He meditoivat, kirjoittavat kirjaa tai käyvät esimerkiksi juoksulenkillä. Jotkut nousevat jo neljän tai viiden aikaan, koska he kokevat, että se on ainut tapa löytää päivästä aikaa näille asioille. Aamut ovat minullakin päivän tuotteliaimpia hetkiä. Vaikka silmien avaaminen aikaisin aamulla onkin minulle vaikeaa, kunhan pääsen ylös sängystä pesulle, aamupalalle ja pihalle, huomaan olevani aika energinen ja jopa motivoitunut päivän haasteisiin. Sen sijaan iltapäivällä väsähdän enkä oikein jaksa keskittyä mihinkään vaativaan.

Illalla minulla periaatteessa voisi olla energiaa tehdä asioita, mutta siinä vaiheessa minulta puuttuu tarvittava tahdonvoima. Iltaisin haluaisin mieluiten tehdä kivoja ja helppoja juttuja, viettää vapaa-aikaa ja olla rennosti. Iltaisin onnistuvat myös esimerkiksi kävelylenkit tai ohjatut liikuntatunnit, kunhan pääsen lähtemisen kynnyksen yli. Jos taas seitsemän aikaan pitäisi alkaa tehdä jotain luovaa ja kognitiivisesti haastavaa, vitkastelen todennäköisesti viimeiseen asti. Kaiken lisäksi alan valmistautua yöpuulle aina suunnilleen kahdeksan aikoihin (lapsuudenkodista opittu tapa) riippumatta siitä, mihin aikaan olen herännyt ja mihin aikaan aion mennä nukkumaan. Jos olen kotona, en tee oikeastaan mitään järkevää enää kahdeksan jälkeen, vaan saatan esimerkiksi surffailla netissä tai muuten tuhlata aikaa, kunnes menen nukkumaan. Paljon järkevämpää olisi siis käyttää nämä päämäärättömät tunnit itse tarkoitukseen eli nukkumiseen.

Olen huomannut, että aamun tehokkaita tunteja voi todellakin lisätä yksinkertaisesti heräämällä aikaisemmin. Tunnit heräämisen ja keskipäivän ovat päiväni parasta antia riippumatta siitä, montako niitä tunteja on. Ihan aamuneljän aikaan en saa itseäni sängystä ylös, mutta olen nyt melkein kahden kuukauden ajan herännyt pääsääntöisesti viikolla kuudelta ja viikonloppuna viimeistään kahdeksalta. Aikaisin heräämisestä tulee hyvä ja pystyvä olo. Aamutuntien aikana saankin enemmän aikaan kuin koko loppupäivänä yhteensä. Niinä päivinä, jolloin lipsun rytmistä, olo on väsynyt, laiska ja vetämätön. On tullut suorastaan paha mieli siitä, että päivä on valunut hukkaan, kun ei noussutkaan aamutuimaan.

Mitä sitten teen aamun ensimmäisinä tunteina? Ennen kouluun lähtöä panostan vartista puoleen tuntiin kaikkein tärkeimmäksi katsomaani projektiin, joka viime aikoina on ollut musiikillisen kuuloerottelukyvyn harjaannuttaminen eli esimerkiksi sointukuunteluiden tekeminen. Oman aikansa vievät toki pakolliset aamutoimet, kuten peseytyminen, pukeutuminen ja aamiainen. Lähden polkemaan koululle suunnilleen vartin yli seitsemän, jolloin vältän pahimman aamuruuhkan. Treenitiloja on aamuisin hyvin tarjolla, ja useimpina aamuina saankin soittaa pari–kolme tuntia ihan rauhassa ennen opetuksen alkamista. Jos heräisin myöhemmin, treeniaikaa ja -tilaa olisi vaikeampi järjestää enkä todennäköisesti olisi yhtä skarppina treenatessani epäoptimaalisina aikoina.

Viikonloppuisin on aivan erityisen ihanaa herätä aikaisin. Silloin, kun herään vasta lähellä puoltapäivää, tuntuu, että kirjaimellisesti puolet päivästä on jo mennyt, enkä saa sitä takaisin, vaikka illalla valvoisinkin taas myöhään. Aikaisena viikonloppuaamuna taas voi vaikka mopata ja pestä pyykkiä sillä aikaa, kun muu maailma nukkuu. Kun muut vihdoin kömpivät peiton alta, itse onkin saanut jo aikaan vaikka mitä, ja aikaa on vielä ruhtinaallisesti jäljellä ihan mihin tahansa rentouttavaan viikonlopputoimintaan.

Suurin haasteeni aikaisin heräämisessä on se, että käyn riittävän aikaisin nukkumaan. Liian lyhyiden yöunien jälkeen herääminen on tavallistakin inhottavampaa, eivätkä aamun tehotunnitkaan pääse silloin samalla tavalla oikeuksiinsa kuin hyvin levänneenä. Varsinkin, jos illalla käy jossain menossa, sen jälkeen voi olla hankala päästä heti nukkumaanmenomoodiin. Sosiaalisen elämän sovittaminen kurinalaiseen unirytmiin voikin olla hankalaa, jos kaverit tykkäävät viettää aikaa yömyöhään. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että aikaisen nukkumaanmenon ja aikaisen heräämisen yhdistelmä on parasta, mitä olen tuottavuudelleni ja jaksamiselleni tehnyt. Tästä rutiinista haluan pitää kiinni.

Mikä on sinun tehokkain aikasi päivästä?

Muuttohankaluuksia

Elo-syyskuun vaihteessa muutin kotiseudultani satojen kilometrien päähän musiikin korkeakouluopintojen perässä. Viimeiset kaksi viikkoa ennen muuttoa olivat valtavan hektiset ja vähäuniset, koska yritin hoitaa kaikki tärkeät asiat ja tavata kaikkia tärkeitä ihmisiä ennen lähtöäni. En ehtinyt juuri ladata akkuja menojen välillä, joten ei ollut mikään ihme, että sairastuin flunssaan ja jouduin pakkolevolle. Lepo teki hyvää, mutta puolikuntoisuus hankaloitti muuttovalmisteluja. En jaksanut pakata montaa tavaraa kerrallaan, kun jo alkoi heikottaa. Siivoamista en edes yrittänyt. Kun muuttopäivä lopulta koitti ja muuttoapu saapui, monta laatikkoa oli vielä pakkaamatta, ja koko asunto odotti jynssäämistä. Tilanne tuntui kaoottiselta, ja olin hermo melkoisen kireänä. Flunssani kuitenkin parani ennätysnopeasti paineen alla.

Kaikki tavarani muutettiin ensin vanhempieni luokse. Siellä jouduin vielä hiukan järjestelemään laatikoita sen mukaan, mitkä tavarat muutetaan uuteen asuinkaupunkiin ja mitkä jäävät odottamaan paluutani. Tavoitteena oli jättää mahdollisimman paljon tavaraa varastoon, jotta muuttokuorma olisi mahdollisimman kevyt ja hallittava. Jätin kaikki huonekalut, mikron sekä kaksi laatikollista irtotavaraa vanhempieni luo (onneksi väliaikaissäilytys oli heille täysin ok). Mukaan taas lähti kuusi muuttolaatikkoa, patja, peitot ja tyynyt, soittimet sekä muutama pienempi laatikko ja pussukka. Ompelukoneen suhteen olin kahden vaiheilla, mutta koska autossa oli tilaa, sekin otettiin mukaan. Ja hyvä, että otettiin, nimittäin sille on ollut jo tarvetta.

Kaikki mukaantulevat tavarat mahtuivat farmariauton takakonttiin (takapenkit kaadettuna eteen). Olin silti vähän pettynyt tavaran määrään, koska olisin halunnut kokeilla ääriminimalistista elämää nyt, kun siihen olisi sopiva tilaisuus. Olosuhteiden takia en kuitenkaan alkanut sen kummemmin eritellä esimerkiksi vaatteita se mukaan, mikä on välttämätön ja mikä ei. Vein pienen pussillisen vähällä käytöllä olevia vaatteita keräykseen, mutta kaiken muun pakkasin mukaan. Toisaalta myös koin, että minulla on yhdeksän kuukauden aikana sen verran käyttöä melkein kaikille tavaroilleni, että ne kannattaa ottaa mukaan, vaikka ilmankin niitä selviäisi hengissä. Haluanhan sentään viihtyä uudessa asuinkaupungissani enkä vain kituuttaa ja odottaa, että pääsen takaisin kotiin!

Tämä oli elämäni neljäs muutto ja ehdottomasti kaikista muutoista raskain ja epämiellyttävin. Poismuuttovaihe oli erityisen hankala, mutta tavaroiden kantaminen ja järjestäminen uuteen kotiin sujui onneksi paremmin. Olen aina ajatellut, että muuttaminen on kivaa ja jännittävää, mutta nyt ymmärrän, miksi useimmat ihmiset eivät pidä muuttamisesta. Se voi olla henkisesti ja fyysisesti hyvin raskasta, etenkin, jos sen tekee kiireessä. Seuraavaa muuttoa helpottaakseni annan muutaman itsestäänselvän ohjeen itselleni ja miksei muillekin, jotka haluavat säästyä ylimääräiseltä kiireeltä ja stressiltä muuttaessaan.

1. Karsi tavaraa jo ennen kuin alat pakata. Jos pakkaamisen kanssa näyttää tulevan kiire, aikaa ja energiaa karsimispäätösten tekemiseen ja tavaroiden eteenpäin laittamiseen ei todennäköisesti riitä. Kaappeja kannattaakin tutkia sillä silmällä jo viikkoja tai jopa kuukausia ennen muuttopäivää. Mitä vähemmän tavaraa, sitä vähemmän pakattavaa, kannettavaa ja huolehdittavaa.

2. Siivoa etukäteen. Ensinnäkin: lieden takaa kannattaa siivota useammin kuin kerran kahdessa vuodessa (niitä parin vuoden takaisia pinttymiä oli aika vaikea saada irti). Jos asunto on lähtökohtaisesti huolellisesti pidetty, sujuu muuttosiivouskin kevyesti. Toiseksi: kaikkea siivoamista ei tarvitse jättää muuttopäivään. Uunin sisustan, kaapit ja pystypinnat voi pyyhkiä hyvissä ajoi ilman suurta pelkoa niiden uudelleenlikastumisesta. Muuttopäivään tai sitä edeltävään päivään kannattaa jättää vain jatkuvassa käytössä olevien pintojen puhdistus, kuten wc, jääkaappi ja lattiat.

3. Pakkaa ajoissa. Minusta tuntui, että en voinut pakata melkein mitään etukäteen, koska käytän melkein kaikkia tavaroitani melkein päivittäin. Muutaman päivän pärjää kuitenkin vähemmällä, vähän niin kuin matkustaessakin. Päätä siis etukäteen, mitä vaatteita, astioita, hygieniatarvikkeita ym. tarvitset esimerkiksi muuttoa edeltävän viikon aikana, jätä ne helposti saataville ja pakkaa muut tavarat vähitellen laatikoihin. Ihannetilanteessa kaikki irtotavarat ovat laatikoissa ja pusseissa, kun muuttoapu saapuu. Viimeisten tilpehöörien pakkaaminen viime tingassa johtaa vain tarpeettomaan sähellykseen ja hukkatilaan laatikoissa.

Mitkä ovat sinut luottovinkkisi onnistuneeseen muuttoon?