Epätäydellistä etsimässä

Asunnonostoprojekti jatkuu.

Ensimmäisen ostotarjouksen jälkeen olen jatkanut näytöillä käymistä, mutta sopivaa kohdetta ei ole vielä tullut vastaan. Kaikissa on jotain vikaa, tai ne ovat liian kalliita. Pahimmillaan (ja aika usein) asunnossa on jotain vikaa JA se on liian kallis!

Tiedän kyllä, että ensiasunnon ei tarvitse olla täydellinen, enkä sellaista odotakaan. Tiedän myös, että budjetillani ei Helsingistä välttämättä saa kovin kummoista kaksiota. Mutta välillä tuntuu hankalalta hahmottaa, mikä oikeastaan on asunnossa olennaista ja mistä olen valmis tinkimään. Jäsennelläänpä ajatuksia.

Kaikkein tärkeimmältä tässä elämäntilanteessa tuntuu asunnon sijainti. Kantakaupunki sen olla pitää. Ei ydinkeskusta kuitenkaan. Asuinalueen rauhallisuus ja lenkkimaastojen läheisyys iso plussa. Työmatka saisi mielellään lyhentyä, ei ainakaan pidentyä. Plussaa, jos kaikki arjen paikat olisivat hiukan lähempänä. Sijainti ei siis saa missään nimessä olla huonompi kuin nykyinen.

Yhtä tärkeää on toimiva pohja ja tarpeeksi tilaa kahdelle. Huoneistossa pitää olla vessan lisäksi vähintään yksi suljettava huoneen ovi, jotta toinen voi nukkua rauhassa vaikka toinen on hereillä. Valitettavan paljon näkee näitä avoimeksi remontoituja koteja, joissa kaikki ovet on poistettu. Sydämeeni sattuu, kun näen, että 30-luvun kivitaloasunnon puuovet on heivattu kaatopaikalle karmeineen. Kenen mielestä se oli hyvä idea? Uusien karmien sekä kunnollisen puuoven tilaaminen ja asentaminen maksaa yllättävän paljon!

Asunnon kunto. En ole varma, mitä mieltä olen tästä. Muuttovalmis koti kuulostaa ihanan helpolta, mutta haluan olla avoin pienelle remontillekin, jos sen tarve on huomioitu hinnassa. Oikeastaan kaikkein ikävintä on, jos kämppä on juuri remontoitu viimeisen päälle, enkä tykkää edellisen omistajan tekemistä ratkaisuista (krhm kiiltävä keittiö krhm). Ekologinen omatuntoni ei sallisi vasta-asennettujen kalusteiden ja pintojen vaihtamista uusiin vain esteettisistä syistä. Mutta sietäisinkö upouuden keittiön korkeakiiltoisia kaapinovia? Tai muovista tiskiallasta? Jääkaapin viereen asennettua uunia? Rumanväristä laminaattia? Mahdollisesti. Ainakin jos muut, tärkeämmät asiat ovat kohdallaan. Hassua, miten paljon tällaiset pikkuseikat silti vähentävät ostohaluja.

Entäs taloyhtiö? Aina sanotaan, että putkiremontti pitäisi olla tehtynä. Tilastollisestihan myyjä hyötyy, jos saa asuntonsa myytyä ennen putkiremonttia, ja ostajalle on edullisempaa, jos saa hankittua asunnon, jossa putkiremontti on tehty. Linjasaneerauksen kustannus nimittäin on useimmiten suurempi kuin siitä koituva asunnon välitön arvonnousu. Mutta entä jos remontoimattoman asunnon saakin tosi edullisesti? Jos kokonaishinta sattuukin jäämään alle yleisen markkinatason, kun huomioidaan putiremontin kustannus, onko tuleva remontti oikeastaan ongelma? Ehkä ei. Laskin käteen vain. Muiden isojen remonttien kohdalla sama juttu.

Taloyhtiössä saisi mielellään olla yhteiskäyttösauna, mutta aika usein sellaista ei ole. Onko se kynnyskysymys? Olen tottunut käymään melkein viikoittain saunassa, joten olisihan siinä totuttelemista olla ilman. Toisaalta olen aiemminkin elänyt aikoja ilman saunaa. Tarvittaessa uimahalliin pääsee aina (kun ei ole pandemiaa), ja voihan sitä joskus tuppautua kylään jonkun saunallisen luo. Mukavuusjutuiksi voisi myös laskea pesutuvan ja kunnollisen pyörävaraston. Jos kylppäriin mahtuu pesukone, ei pesutupa ole pakollinen, vaikka kiva onkin. Pyörä olisi kiva saada sisälle tai katokseen säältä suojaan, mutta tämä on sellainen toive, joka on vaikea saada täyteen.

Vertaan potentiaalisia asuntoja aina nykyiseen vuokrakämppäämme. Se on tietysti luonnollista ja varmaan ihan fiksuakin, jos tavoitteena on, ettei elämänlaatu omistusasumisen myötä heikkene. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada, ja epätäydellistähän tässä etsitään.

Alla vielä kooste itseäni varten (muokkaan tarvittaessa).

En tingi:
+++sijainti
+++toimiva pohja

Olisi tosi kiva mutta ei ihan täysin pakollinen:
++alkuperäiset ovet tallella
++hyvällä maulla valmiiksi remontoitu TAI
++vaatii vähän remonttia mutta on vastaavasti edullisempi
++putkiremontti ja muut isot taloyhtiön rempat tehty
++taloyhtiön sauna

Plussaa olisi mutta ei vaikuta ostopäätökseen
+talopesula
+kätevä pyöräsäilytys sisätiloissa tai katoksessa
+parveke

Pisteitä vähentää
–ruma uusi keittiö
–epäkäytännölliset tai rumat ratkaisut, joita on vaikea tai kallis muuttaa
–huono haju (lähteekö pois siivoamalla?)

Kannattaako kotivaatteisiin panostaa?

Minulle opetettiin pienenä, että kotona hilluessa käytetään eri vaatteita kuin ihmisten ilmoille lähtiessä. Syy oli käytännöllinen: meillä oli lemmikkejä, joten hyviä, siistejä vaatteita ei kannattanut pilata karvoilla. Kotivaatteiksi sopivat mitkä tahansa rennot lökäpöksyt ja huppari tai t-paita. Monesti käytin veljieni pieneksi jääneitä vaatteita kotiasuina.

Törmäsin ajatukseen erikseen kotioloihin hankituista vaatteista vasta aikuisiällä. Konsepti tuntui pitkään vieraalta, suorastaan järjettömältä. Miksi ihmeessä ostaa hieno (ja ehkä kallis) asu pelkästään kotona istumista varten? Puurotahroja siihen tulee kuitenkin. Eikö kaikilla ole vaatekaapissa sellaisia vaatteita, joita ei julkisesti viitsi pitää mutta jotka menisivät kotona ihan hyvin, oloasuna tai yöpukuna?

Ja juuri tässä kohtaa ajatteluni menee ilmeisesti vikaan. Itseään arvostava ihminen nimittäin ei pukeudu huonommin yksin ollessaan kuin muiden seurassa, ainakin mikäli joitain pukeutumis- ja etikettiasiantuntijoita on uskominen. Itseä ja saman talouden muita jäseniä kohtaan osoitetaan kunnioitusta pukeutumalla siististi ja edustavasti. Kotivaatteet saavat olla mukavat mutta eivät sotkuiset, rikkinäiset, kulahtaneet tai muuten rumat.

Huoliteltujen kotiasujen puolestapuhujat näyttävät vetoavan pääosassa siistin pukeutumisen herättämään tunteeseen, joka oletettavasti muuttaa koko elämän. Kun on aina hyvin pukeutunut – myös silloin kun on yksin ja laiskottelee – itsetunto nousee kohisten. Positiivinen minäkuva säteilee pian elämän muillekin osa-alueille. Koko elämästä tulee pikkuisen elegantimpaa ja kaiken kaikkiaan parempaa.

Olen tätä ajatusta yrittänyt sulatella, mutta en ole vielä täysin vakuuttunut. Periaatteessa ajatus kauniista kotiasusta viehättää, mutta toisaalta se tuntuu jollain tapaa turhalta ja koreilevalta sekä suoraan sanottuna tuhlailevalta. Oman filosofiani mukaan itselle hankitut vaatteet pyritään ensisijaisesti itse käyttämään loppuun asti. Kuinka tämä onnistuu ihmiseltä, jolla ei ole käyttöä kakkosluokan vaatteille, kun kotivaatteidenkin kuuluu olla priimaa? Eikö näillä aina-parhaisiin-pukeutujilla ole ollenkaan sellaisia vaatteita? Heivataanko vähän nuhjaantuneet pukimet lahjoituskonttiin muiden päänvaivaksi vai kenties suoraan roskiksen syövereihin, kun ne eivät enää täytä siistin pukeutumisen standardia?

Jään pohtimaan, kannattaisiko kotiasuihin todella panostaa. Tällä hetkellä menen mukavuus edellä, mikä toteutuu helposti vanhojen tuttujen, vähän jo virttyneiden vaatteiden kohdalla. Mutta että pukeutuisin kauniisti kotona? Se edellyttäisi uusia hankintoja, joille ei ole välttämätöntä tarvetta, ja tehän tiedätte, kuinka suhtaudun sellaiseen.

Oletko kotiasuhifistelijä tai oletko törmännyt sellaiseen? Pitäisikö sinusta kotipukeutumiseen panostaa?

Ensimmäinen ostotarjous

Virstanpylväs tämäkin. Tammikuun lopussa tein ensimmäistä kertaa elämässäni ostotarjouksen asunnosta. Hui! Valvoin melkein koko tarjousta seuranneen yön, koska jännitin lopputulosta niin paljon. Tarjosin himpun verran yli pyyntihinnan, mutta joku tarjosi vielä enemmän. Tarinassa ei valitettavasti ole sen kummempaa loppuhuipennusta.

Asuntolainaneuvotteluja on siis käyty ja lainalupauksia saatu. Paljastettakoon nyt, että minulle on luvattu lainaa pyöreät 280 000 euroa maksavaan asuntoon noin 40 000 euron omarahoitusosuudella. En haluaisi koko luvattua lainaa nostaa, mutta harmi kyllä Helsingissä on sen verran kovat hinnat, että edes tuo 280 000 euron budjetti ei tunnu riittävän oikein mihinkään.

Kilpailu pienistä asunnoista Helsingissä on uskomattoman kovaa. Näytöissä käy porukkaa kuin silakkamarkkinoilla, ensimmäiset ostotarjoukset on tehty jo ennen ensinäyttöä, ja myyntihinnat kipuavat lopulta jo valmiiksi kovien pyyntihintojen yli. Pakkaa sekoittavat asuntosijoittajat, jotka kuorivat parhaat päältä. Ensiasunnon ostajille ei tunnu jäävän kuin luut kaluttavaksi. Ymmärrän kyllä hyvin sijoittajiakin enkä sinänsä paheksu heidän pyrkimyksiään – onhan itsellänikin tavoitteena myöhemmin saada vuokratuloa ensiasunnoksi hankkimastani kämpästä.

Yritän pysyä kärsivällisenä, vaikka nyt tuntuu, etten ikinä löydä sopivaa asuntoa, joka mahtuisi budjettiini. Muistuttelen kuitenkin itselleni, että tavoitteeni on tehdä asuntokaupat tämän vuoden aikana, ja vuosihan on vasta alussa. Eikä sekään maailmanloppu ole, vaikka projekti jatkuisi vielä seuraavankin vuoden puolelle, kunhan hinnat eivät kerkeä karata ulottumattomiini (ja kunhan en uuvu näytöissä ravaamiseen). Elelemme onneksi varsin mukavasti ja verrattain edullisesti nykyisessä opiskelijakaksiossamme, joten siltä osin ei ole mitään kiirettä.

Tammikuun -21 ostokset

Tammikuussa toteutin pitkään harkitsemani hankinnan, nimittäin ostin kuukautispikkareita. Niitä on kehuttu käteviksi ja suorastaan mullistavaksi keksinnöksi. Hinta on aiemmin tuntunut turhan kovalta, mutta nyt reilun vaatebudjetin turvin uskalsin törsätä. Jännä nähdä, miten tuote toimii ja tekeekö mieli hankkia vielä lisää. Kertokaahan kommenteissa, kiinnostaako lukea arvioni näistä.

Muita tavarahankintoja en tehnyt.

HankintaHinta
Kuukautisalushousut 3 kpl72,00
Vaatebudjettia jäljellä928,00

Miksi säästän niin paljon?

Kun tuhlailu on tavallista, säästäväisyys herättää helposti ihmetystä ja vastareaktioita. Käärinliinoissa ei ole taskuja, sanotaan. Kohtuullista säästäväisyyttä kai edelleen pidetään jossain määrin hyveenä, mutta jos joku säästääkin muiden mielestä liikaa, leimautuu hän herkästi pihiksi, ahneeksi ja kaikin puolin ikäväksi ihmiseksi. Varsinkin naisten rahanhimoa ja omaisuuden kerryttämistä tunnutaan paheksuttavan. Miksi sitten säästän yli 50 prosenttia tuloistani?

Säästäminen on minulle ennen kaikkea luonnollista. Se ei vaadi minulta ponnistelua, vaan säästäväisyys lienee synnynnäinen ominaisuuteni. Totta kai osansa on myös kotikasvatuksella ja ympäristön vaikutuksella. Samassa kodissa kasvaneet sisarukseni toisaalta suhtautuvat rahaan hyvin eri tavalla kuin minä. Moni joutuu opettelemaan säästämistä, kun taas minä joudun opettelemaan rahan käyttämistä hyvällä omallatunnolla.

Säästäväinen elämäntapa sopii hyvin muihin arvoihini: on helppoa elää ekologisesti ja tehdä eettisempiä kulutuspäätöksiä, kun ei käytä rahaa turhaan kulutukseen. Itse asiassa säästäväisyys on jossain määrin edellytys sille, että voin elää arvojeni mukaista elämää. Vaikka kuinka ostaisi tavanaomaista ekologisempia ja eettisempiä tuotteita, olennaisinta lopulta on se, että ei kuluta yli oman tarpeensa. Minusta lähes jokaisen länsimaalaisen ihmisen tulisi vähentää kulutustaan, jotta maapallon resurssit riittäisivät. Rahan säästäminen toimii tässä parhaimmillaan innostavana lisämotivaattorina.

Säästöt tuovat minulle turvallisuuden tunnetta. En haali rahaa vain rahan vuoksi, enkä siksi, että voisin pönkittää statustani muiden silmissä. Kerrytän pääomaa, koska se tukee mielenrauhaani. Pidän elämässä ennakoitavuudesta, tasaisuudesta ja huolettomuudesta. Muhkeat säästöt ovat puskurini epävarmaa maailmaa vasten. Raha tuo myös lohtua huonoina päivinä: tiedän, että voin halutessani esimerkiksi irtisanoutua töistä, jos en enää viihdykään. Mahdollisuus tällaiseen itsemääräämisoikeuteen voimaannuttaa, vaikka en sitä koskaan käyttäisikään.

Säästäminen on minulle myös väline muihin päämääriin. Taloudellisen riippumattomuuden käsite on pyörinyt viime vuosina monen bloggaajan näppäimistöllä, ja kieltämättä ajatus kutkuttaa minuakin. En pidä realistisena ajatusta, että jättäytyisin nelikymppisenä kokonaan pois työelämästä. Pidän siitä, kuinka työ rytmittää elämää ja tuo siihen merkityssisältöä. Sen sijaan arvostan kovasti mahdollisuutta jättäytyä reilusti osa-aikaiseksi ilman rahahuolia. Yksi rahatavoitteeni on, että saan kerrytettyä sijoituspääomaa niin paljon, että keskimääräiset vuosittaiset tuotot kattavat pakolliset menoni. Tuolloin motivaatio työhön lähtisi ennen kaikkea kiinnostuksesta, ei rahantarpeesta.

Miksi sinä säästät? Tai miksi et säästä?