Tilannekatsaus

Blogissa on ollut hiljaista jo pidemmän aikaa. Elämässäni ovat meneillään hektiset ajat, ja siksi blogin päivittäminen on jäänyt taka-alalle. Viime syksynä aloittamani musiikkiopinnot ovat nyt katkolla sillä aikaa, kun viimeistelen jo viisi vuotta työn alla olleen yliopistotutkintoni. Kesä on kulunut pääasiassa gradun parissa, tämän syksyn aikana kirin viimeisiä teoriaopintoja kasaan, keväällä teen harjoittelun, ja ensi kesänä olisi tarkoitus saada paperit kouraan. Johonkin väliin yritän mahduttaa vähän soittoharjoitteluakin.

Muutamat lukijat ovat laittaneet viestiä ja toivoneet, että jatkaisin blogin päivittämistä edelleen. Pakko myöntää, että olenhan minä tätä kaivannutkin: saan kirjoittamalla ajatukset järjestykseen ja tunnen, että saan tätä kautta yhteyden samanmielisiin ihmisiin. Blogin pitäminen on voimaannuttavaa.

Mutta samalla se vie aika paljon aikaa. Minulla menee helposti pari–kolme tuntia yhden tekstin kirjoittamiseen, joskus enemmänkin. Sellaisen ajan järjestäminen viikottain tuntuu hankalalta. Nyt kun mietin asiaa, olen tainnut aiemmin hioa tekstejäni turhan pitkään. En usko, että yletön vaivannäkö edes välittyy lukijalle. Tekstin hinkkaamisessa on lopulta kyse pienistä yksityiskohdista, joilla ei lopulta ole kovin paljon edes väliä viestin välittymisen kannalta.

Haluaisin kokeilla seuraavaa: Alan taas päivittää blogia säännöllisemmin, mahdollisesti kahdesta neljään kertaan kuukaudessa. Kirjoitan lyhyempiä tekstejä, tuotan tekstit spontaanimmin ja enemmän ajatuksen virtaa -tyylillä. Lisäksi jätän editoinnin minimiin. Kun teksti on paketissa, oikoluen sen korkeintaan kerran enkä mieti loputtomiin esitysjärjestystä. Tästä seuraa kenties hiukan heikkolaatuisempaa tekstiä, enemmän pilkkuvirheitä ja sen sellaista. Toisaalta luulen, että tekstien sävy voisi olla rentoudessaan kutsuvampi. Yksi mahdollisuus on, että laitan itselleni ajastimen ideasta riippuen 30–60 minuuttiin ja tämän jälkeen julkaisen tekstin, vaikka se tuntuisi keskeneräiseltä. Tämä olisi hyvä harjoitus perfektionistille (piirre, jonka luulin jo selättäneeni, mutta välillä se vain nostaa päätään)!

Jos täällä vielä lukijoita pyörii, toivon teiltä näkemystä asiaan: onko parempi, että julkaisen enemmän mutta huolettomammin vai vähän (jos ollenkaan) viimeistä pilkkua myöten viilattuna? Samalla voitte kertoa, millaisista aiheista teitä kiinnostaisi lukea jatkossa tai minkä tyyppiset kirjoitukset ovat olleet menneisyydessä kivoja!

***

Opin näköjään nopeasti: tämän tekstin tuottamiseen meni 24 minuuttia. Hyvä minä!

Mainokset

Köyhyys kyllästyttää

 

Olen elänyt jo hyvän tovin opiskelijabudjetilla. Tarkkaan ottaen viiden lukuvuoden ajan. Elän periaatteessa pelkällä opintorahalla ja asumistuella. En nosta opintolainaa. Aiemmin tein pari kertaa kuussa töitä kaupan kassalla, ja olen myös viettänyt muutaman kesän töissä. Soittokeikoistakin tulee välillä rahaa, mutta ne rahat suuntaan suoraan musiikkihankintoihin – elintasoni ei siis varsinaisesti nouse soittotulojen myötä. Vanhempani avustavat aina välillä rahalahjoilla ja kustantamalla esimerkiksi polkupyörän huollon, ja onneksi minulla on myös säästöjä, joten en joudu elämään aivan kädestä suuhun. Pyrin silti täsmäämään menoni tuloihini, jotta en joutuisi kovasti syömään säästöjäni. Pärjään aika hyvin, vaikka tuloni ovat niin pienet, mutta harvoin ostan mitään, mikä ei ole aivan välttämätöntä.

Tämän kevään aikana on tullut sellainen olo, että nyt alkaa jo riittää tämä köyhäily. Minulla on kaikki, mitä tarvitsen, mutta olen alkanut kaivata vähän luksusta elämääni: hierojaa, konsertteja ja teatteria, junamatkoja busseilun sijaan, välillä ulkona syömistä, matkustamista ja niin edelleen. En varsinaisesti himoitse tavaraa, mutta koska olen välttänyt vaatteiden ostamista jo aika kauan, täytyy vaatekaapin sisältöä pikku hiljaa uudistaa, kun vanhat hiutuvat puhki. (Musiikkiin liittyviä tarvikkeita himoitsen kyllä, mutta ne ovat toisaalta työvälineitä, joita hankin toiminimelleni sitä mukaa, kun keikoista tulee rahaa.) En jaksaisi enää miettiä joka kuukauden lopulla, jäivätkö tuloni taas pienemmiksi kuin menoni. Haluaisin enemmän huoletonta käyttelyrahaa, josta ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa.

Voisin nostaa elintasoani tekemällä säännöllisesti töitä opiskelun ohella, mutta tein viime talvena päätöksen, että en tee enää hanttihommia. Niistä saatava palkka ei tunnu korvaavan kaikkea sitä aikaa ja energiaa, joka töihin tuhlaantuu. Haluan käyttää aikani mielekkäämmin ja – noh – kehittävämmin. Tuleva kesä kuluu gradua kirjoittaen ja soittaen, ei asiakaspalvelutöissä tönöttäen. Vaikka lisäraha ei yhtään haittaisi, koen arvokkaammaksi sen, että voin keskittyä kunnolla opiskeluun ja erityisesti musiikkiin.

Kun valmistun yliopistosta (laskelmieni mukaan yhden lukuvuoden kuluttua), alallani riittää töitä niin paljon kuin vain ehdin tehdä. Valitsen siis tietoisesti väliaikaisen köyhyyden ja elän vielä yhden vuoden minimibudjetilla, jotta voin panostaa aikani niihin asioihin, jotka minua eniten kiinnostavat. Vuoden kuluttua jatkan opiskelua musiikin alalla. Teen samalla osa-aikaista oman alan työtä, jolla tienaan opintotukea enemmän mutta silti aika vähän, paitsi kesäisin, kun voi tehdä enemmän tunteja. Aion siis jatkaa pienellä budjetilla, mutta pystynen nostamaan elintasoani ainakin 100–200 eurolla kuussa. Se tuntuu nyt ruhtinaalliselta.

Loppujen lopuksi nämä rahapohdinnat ovat aika elitistisiä. Tiedän olevani etuoikeutettu, kun voin luottaa siihen, että työllistyn heti yliopistossa valmistuttuani, ja siitä eteenpäin talouteni on turvattu, mikäli vain kykenen tekemään ja haluan tehdä töitä. Vaikka olen ”köyhä” nyt, tiedän täsmälleen, milloin tuloni nousevat, ja voin ajoittaa isoja hankintoja sen mukaan. Varsinainen köyhyys tuntunee lamaannuttavalta juuri siksi, että tietoa tai toivoa paremmasta ei ole. Huono rahatilanne varjostaa elämää toistaiseksi tai jopa pysyvästi. Jos kunnolliseen talvitakkiin ei ole varaa nyt, ei siihen välttämättä ole varaa ensi vuonnakaan.

Vaikka näin pienillä tuloilla eläminen on rajoittavaa, olen tyytyväinen, että olen päättänyt olla velkaantumatta heti aikuisikäni alussa. Olen myös kiitollinen, että minulla on ylipäätään ollut mahdollisuus valita niin, pitkälti sen ansiosta, että vanhempani pystyvät ja tarjoutuvat tukemaan minua taloudellisesti. Heti, kun tuloni nousevat, pystyn aloittamaan vaurastumisen sen sijaan, että makselen opiskeluaikojen rientoja korkoineen takaisin. Vähillä resursseilla eläminen on opettanut priorisoimaan, odottamaan, tyytymään ja keksimään luovia ratkaisuja. Tiedän nyt, että tulen tarvittaessa väliaikaisesti toimeen alle 500 eurolla kuukaudessa, jos elämässä tapahtuu jotain yllättävää. Tämä tieto on aika voimaannuttava.

Millaisia kokemuksia teillä lukijoilla on pienituloisuudesta?

Palveluksia tulevaisuuden itselle

Vitkastelu on karhun palvelus tulevaisuuden itselle. Aloittaessani yliopistossa reilut neljä vuotta sitten olin oikea mestarivitkastelija. Aloin päntätä kurssikirjoja vasta muutamaa päivää ennen tenttiä (oikeastaan useimmiten luin vain luentodiat enkä kirjoja ollenkaan – en ehtinyt!), ja työläitä tehtäviä lykkäsin niin pitkään kuin mahdollista, toki palautusajan puitteissa. Näillä keinoilla pärjäsin oikein hyvin peruskoulussa ja lukiossa, mutta yliopistossa työmäärä olikin moninkertainen. Sain ensi kertaa kokea, miltä tuntuu saada hylätty arvosana (pahalta), vaikka panostin ainakin vähäsen, ja kuinka stressaantunut olo voikaan olla (erittäin), vaikka lukujärjestys on väljempi kuin ekaluokkalaisella. Käytin kaiken vapaa-aikani kaikenlaiseen mukavaan mutta turhaan näpertämiseen ja löhöilyyn, ja samalla valitin, ettei minulla ole aikaa oikein mihinkään, koska koulu vie niin paljon aikaa.
Ajoin tuolloin itseni ahdinkoon, enkä aluksi edes tajunnut, miksi. Syytin sopeutumisvaikeuksia muuttuneessa elämäntilanteessa, mikä oli tietysti osasyy stressiin, sekä liiallista työmäärää, joka tuskin kuitenkaan oli todellisuudessa ylitsepääsemätön. Kesti kauan ymmärtää, että suurimmat puutteet olivat yksinkertaisesti elämän- ja ajanhallinnassani. Niitä olen yrittänyt viime aikoina opetella, ja tulokset ovat erittäin lupaavia. Hassua on, että silloin, kun vapaa-aikaa oli todella paljon, olin valtavasti stressaantuneempi kuin nyt, kun vapaa-aikaa on todella vähän. Olen toki tässä välissä kypsynyt monellakin tavalla, mutta ehkä isoin muutos on juuri suhtautumisessani aikaan ja pakollisiin tehtäviin.
Pakollisia tehtäviähän riittää, kun opiskelee. Kun opettaja määrää (minun mielestäni) ylimääräisen tehtävän, ensireaktioni on turhautunut silmienpyöräytys ja henkäisy: ”voi elämä…” Taasko pitää käyttää vapaa-aikaa koulujuttuihin? Kun kuulen tehtävänannon, sydämeni alkaa pampata. En minä osaa tehdä tuollaista. Kuulostaa tosi työläältä. Missä välissä tuollaisenkin ehtisi tehdä? Entinen Iitu olisi käyttänyt aimo osan ajastaan päivitellen kavereille, kuinka paljon ärsyttäviä tehtäviä odottaa tekemistä ja hyvin vähän ajastaan niiden tehtävien varsinaiseen tekemiseen.
Nykyään ensireaktioni ekstratehtäviin on kutakuinkin samanlainen, mutta sen sijaan, että epätoivoissani leimaisin tehtävän mahdottomaksi suorittaa, ennen kuin deadline on pelottavan lähellä, etsin heti kalenterista lähimmän mahdollisen hetken, jolloin päätän tehdä tehtävän pois alta. Esimerkiksi syksyllä sain tehtäväksi kuunnella länsimaisen taidemusiikin historian merkkiteoksia ja kirjoittaa niistä havaintoja. Tehtävä ei tuntunut kovin mielekkäältä, koska opiskelen rytmimusiikkia enkä klassista musiikkia. Mutta se oli pakollinen. Päätin tehdä tehtävän heti seuraavana viikonloppuna. Vietin yhden lauantai-illan ääneen valittaen, otsaani rypistellen, klassista musiikkia kuunnellen (tähän väliin haluan huomauttaa, että en suinkaan inhoa klassista musiikkia, mutta tehtävän tekeminen tuntui siitä huolimatta todella epämukavalta) ja yrittäen pukea kuulemani sanoiksi. Lopulta sain tehtävän valmiiksi. Lähetin sen heti opettajalle ja huokaisin helpotuksesta. Joulukuussa kuulin, kun opiskelukaveri valittivat, että sekin tehtävä pitäisi tehdä ennen joululomaa. Helmikuussa kuulin, että joku ei ollut tehnyt sitä ollenkaan ja ajatteli vain seurata, huomaako tai välittääkö opettaja edes. Luulen, että huomaa ja välittää.
Tekemättömän asian pyörittely mielessä vie hirveästi aikaa ja energiaa ihan turhaan. Ajan tappaminen samalla, kun tuntee syyllisyyttä tehtävälistalla odottavista hommista, on minusta jopa kuormittavampaa kuin se, että hoitaisi ikävät työt vain heti pois alta. Ikävien hommien tekeminen on epämukavaa riippumatta siitä, milloin ne tekee. Vielä epämukavampaa on kuitenkin ensin miettiä ikävää asiaa tunti-,  päivä- tai viikkokausia ja sitten tehdä se kauheassa paineessa määräajan kolkutellessa. Kun tekee asiat hyvissä ajoin, mahdollisimman pian pois alta, olo kevenee huomattavasti, ja saa suorastaan nauttia siitä, että ne on jo tehty, ja käyttää aikansa hyvällä omallatunnolla ihan mihin huvittaa.
Kiitin siis hiljaa mielessäni menneisyyden itseäni siitä, että hän uhrasi hetken elämästään, jotta minulla, tulevaisuuden Iitulla, olisi hiukan kevyempi olla. Nyky-Iitu voi valita, mihin haluaisi seuraavaksi suunnata potentiaaliaan sen sijaan, että joutuisi koko ajan kirimään rästitehtäviä kiinni saamatta oikein mitään aikaan. Tällaisia palveluksia haluan tehdä ja vastaanottaa lisää!
Yksinkertaiset arkiset asiat ovat usein potentiaalisia palveluksia. Erityisesti iltaisin on monta mahdollisuutta pikku palvelusten tekemiseen huomisen itselle: pakkaa laukku valmiiksi aamuminää varten, laita seuraavan päivän vaatteet odottamaan nätisti viikattuna tai henkariin oiottuina, mittaa aamupuuron kuivat aineet valmiiksi kulhoon, jotta aamulla tarvitsee vain lisätä vesi, pakkaa eväät jääkaappiin odottamaan… Tiedän, että ainakin unenpöpperöinen aamu-Iitu ilahtuu näistä palveluksista. Entäs hammaslääkäriajan varaaminen? Hoida heti huomisaamuna, kun ajanvaraus aukeaa. Veroilmoituksen tekeminen? Äkkiä vaan pois alta. Mikä tahansa tehtävä X, jonka tekeminen vaatii erityistä henkistä ponnistelua? Niin pian kuin on fyysisesti mahdollista. Hyvä tapa tehostaa ajankäyttöä ja vähentää stressiä on miettiä, mitä voin tehdä tänään, jotta huomisen minulla on parempi päivä. Huomisen minä arvostaa palveluksia aivan varmasti!
Millaisia palveluksia sinä teet tulevaisuuden itselle? Vai sysäätkö mieluummin ikävät hommat hänen harteilleen?

Paras syksy

Istun bussissa matkalla vanhempieni luo viettämään joululomaa. Nyt, kun ensimmäinen syksy uudella paikkakunnalla ja uusissa opinnoissa on ohi, voin tyytyväisenä todeta, että olipa mahtava syksy. Tähänastisesta elämästäni ehkä paras. Perinteisesti syksyt ovat olleet minulle vaikeita, synkkiä ja väsyneitä. Tämä syksy on ollut kaikkea muuta. En ole kertaakaan itkenyt koti-ikävää tai mitään muutakaan ikävää. Oloni on ollut perustyytyväinen koko ajan. Enimmäkseen jopa onnellinen. Haluan nyt hiukan purkaa ja analysoida syitä, miksi näin on käynyt, jotta voin leipoa saman reseptin tulevinakin syksyinä.

Uni. Olen keskittynyt erityisesti riittävän unen saamiseen viime kuukausina. Inhoan väsyneenä heräämistä. En jaksa keskittyä kunnolla ja oppiminen takkuaa, jos en nuku tarpeeksi. Väsymys vetää myös mielialan matalaksi. Aikaisen heräämisen lisäksi olen pitänyt useimpina iltoina kiinni aikaisista nukkumaanmenoista, mikä on varmasti auttanut energisyyden ylläpitämisessä.

Ruoka. Vannon edelleen terveellisen kasvipohjaisen ruokavalion nimeen. Ruokailut rytmittävät päivääni, ja pidän tärkeänä, että aivoni ja kehoni saavat kaiken tarvitsemansa energian ja suojaravintoaineet, jotta jaksan oppia, luoda ja liikkua. Kasvipohjainen ruokavalio toimii tähän tarkoitukseen loistavasti, ja nyt puolentoista vuoden kokemuksen perusteella olen edelleen sitä mieltä, että tällä periaatteella haluan syödä koko loppuelämäni ajan. Tänäkään syksynä en ole sairastunut flunssaan tai mihinkään muuhunkaan. Terveenä pysyminen ei ole minulle itsestään selvää, koska aiemmin olen sairastanut useita flunssia vuodessa ja ollut huonossa kunnossa pahimmillaan kuukauden kerrallaan. Ain’t nobody got time for that!

Liikkuminen. En ole varsinaisesti lisännyt liikunnan määrää, mutta olen kiinnittänyt enemmän huomiota siihen, että keho on liikkeessä pitkin päivää ja asennot vaihtelevat. Soiton lomassa olen tehnyt vähän taukojumppaa ja iltaisin fysioterapeutin suosittelemaa kehonhuoltoa, jonka on määrä ylläpitää soittokykyä ja ehkäistä mm. ryhtivirheitä. Asun nyt syrjempänä keskustasta ja koulusta, ja koska pyöräilen lähes kaikki matkat, kertyy arkisin poljettuja kilometrejä enemmän kuin aiemmin. Toisaalta en ole käynyt ohjatuilla liikuntatunneilla kuten ennen. Sen sijaan olen käynyt 1-2 kertaa viikossa vesijuoksemassa puolisen tuntia kerrallaan. Aiemmin syksyllä kävin usein kävelylenkeillä, mutta lenkkipolun muututtua laduksi huvikseen ulkoilu on jäänyt vähemmälle. Olen kuitenkin pitänyt huolta siitä, että joka päivä käyn valoisaan aikaan ulkona edes kymmenen minuutin happihyppelyllä, yleensä pienellä kävelyllä lounaan jälkeen.

Sosiaalinen elämä. Alkusyksyllä jännitin, saanko uudelta paikkakunnalta kavereita. Tiedän entuudestaan, että uusiin ihmisiin tutustuminen on minulle hankalaa, koska lämpeän hitaasti ja kiusaannun herkästi. Lisäksi en jaksa juosta baareissa bailaamassa tai tehdä monia muitakaan asioita, joista useimmat nuoret aikuiset innostuvat. Aluksi minulla olikin hiukan yksinäinen ja ulkopuolinen olo. Asiaa auttoi kämppis, jonka kanssa pystyin vaihtamaan edes pintapuolisia kuulumisia. Koulun ryhmätunneilta ja soittotreeneistä on tullut lisää ihmiskontakteja. Lisäksi olen käynyt eräänlaisessa poliittisessa opintopiirissä, jossa olen tavannut kanssani samansuuntaisesti ajattelevia ihmisiä. Onkin käynyt niin, että joistain ihmisistä on tullut niin läheisiä, että olen uskaltanut jopa viettää heidän kanssaan vapaa-aikaa kahden kesken. Tämä on minulle iso ja voimaannuttava kokemus.

Mielekäs tekeminen. Minä tykkään soittaa. Joka aamu herätessäni ajattelen, että onpa kivaa päästä taas treenaamaan ja kehittymään. Tehtävää on ollut paljon mutta ei silti liikaa. Olen oppinut hirveästi muutaman kuukauden aikana, ja vaikka välillä aivoihin on suorastaan sattunut, kun on ollut niin vaikeita asioita työn alla, olen nauttinut tekemisistäni suuresti. En kaipaa ollenkaan takaisin yliopistolle, vaikka nekin opinnot aion hoitaa vielä loppuun. Nyt on kuitenkin ensimmäistä kertaa sellainen olo, että haluan soittaa elannokseni. Haluan katsoa, kuinka pitkälle voin tällä alalla päästä, ja pitää yliopistolta saamani ”varman” ammatin taustalla ikään kuin hätävarana. Mitään en lyö vielä lukkoon, mutta tämänsuuntaisia ajatuksia on pyörinyt päässä.

Positiivinen asenne, kiitollisuus ja valoisat tulevaisuudennäkymät. Joka ilta vaihdan Kullan kanssa vähintään kolme kiitollisuudenaihetta (tästä rutiinista olen kirjoittanut aikaisemminkin). Elämästä nauttiminen on helpompaa, kun päättää arvostaa niitä asioita, jotka ovat hyvin, eikä ota vastoinkäymisistä niin nokkiinsa. Nautin tästä hetkestä, mutta mietin toisaalta paljon myös tulevaa ja odotan tulevaisuudelta isoja ja hienoja asioita. Tulevaisuuteen orientoituminen tuo mielestäni sisältöä myös nykyhetkeen, sillä se auttaa ymmärtämään tapahtumien jatkumon ja muistuttaa, että joskus on tehtävä myös vähemmän mieluisia asioita, jotta tulevaisuuden minällä on hyvä olla.

Kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. On toki paljon asioita, joissa haluan vielä kehittyä, eikä kaikki ole missään nimessä täydellistä, mutta suunta on juuri sellainen kuin tahdon. Blogia en ole ehtinyt päivittää niin paljon kuin olisin halunnut, enkä usko, että lähiaikoina palaan viikoittaiseen julkaisuaikatauluun. Pyrin kuitenkin siihen, että täällä olisi uutta luettavaa ainakin silloin tällöin.

Mikä auttaa sinua pysymään energisenä ja tyytyväisenä elämääsi?

Ajanhallinnan apukeinoja

Musiikin ammattikorkeakouluopintojen myötä olen joutunut muokkaamaan ajankäyttöäni uusiksi, strukturoidummaksi ja tehokkaammaksi. Päivät kuluvat nopeasti, ja tekemistä on enemmän kuin tarpeeksi. Kun yhden päivän aikana pitäisi ehtiä soittaa 3–4 tuntia, käydä oppitunneilla ja bänditreeneissä, harjoitella musiikin hahmottamista, harrastaa vähän liikuntaa ja myös levätä, tulee helposti epätoivoinen olo, että aika ei vain riitä (onneksi kaikki päiväni eivät ole näin hektisiä).

Tärkein ajanhallinnan välineeni on tänä syksynä ollut aikaisin herääminen, josta kirjoitin edellisessä kirjoituksessani. Kun tärkeimmät ja älyllisesti haastavimmat asiat saa heti aamusta alta pois, tuntuu loppupäivä rullaavan omalla painollaan, ja illalla on aikaa palautua. Seuraavaksi tärkein ajankäyttöäni ohjaava tekijä on tehtävälista, jonka käyttöä vielä opettelen. Käytän tehtävälistaa lähinnä kotona vietetyn ajan strukturoimiseen. Tehtävälista helpottaa asioiden muistamista, selkeyttää ajatuksia ja toimii hyvänä motivaattorina: on valtavan tyydyttävää ruksia tehtäviä listalta sitä mukaa, kun ne saa tehdyksi.

Minusta tehtävälista on mukavinta laatia edellisenä iltana, jolloin mielessä olevat asiat saa vuodatettua paperille, eikä niitä tarvitse jäädä pyörittelemään päässään, kun pitäisi nukahtaa. Olen kokeillut ja edelleen jatkan erilaisten tehtävälistatyyppien kokeilemista. Laatiessa helpointa on vain kirjoittaa luettelo asioista, joita haluaisi ja pitäisi tehdä, sen kummemmin miettimättä, missä järjestyksessä nämä asiat kannattaisi hoitaa. Tällaista listaa toteuttaessa saattaa kuitenkin käydä niin, että helpot ja nopeat asiat tekee ensin ja hankalien, isojen tehtävien tekemistä lykkää viimeiseen asti, jolloin ne saattavat jäädä kokonaan tekemättä.

Toinen tapa on jo suunnitellessa määritellä tehtävien järjestys, jolloin toteutushetkellä ei tarvitse käyttää aikaa ja energiaa tehtävän valintaan. Tämä vaatii suunnitteluhetkellä enemmän panostusta. Asiat voi laittaa esimerkiksi kiireellisyys- tai tärkeysjärjestykseen tai näiden yhdistelmään. Ensin täytyy kuitenkin määritellä itselleen, mitä kiireellinen ja tärkeä tarkoittavat. Minusta tärkeät asiat ovat sellaisia, jotka edistävät tavoitteitani elämässä, kuten soittotreeni ja kehosta huolehtiminen. Kiireellisiä asioita taas ovat ne, joille on tietty deadline tai jotka muuten vain on parempi hoitaa nyt kuin myöhemmin. Esimerkiksi pyykinpesu saattaa jonain päivänä olla kiireellinen asia, jos puhtaat sukat uhkaavat loppua kesken. Aivan ensimmäiseksi tehtävälistalta hoidetaan asiat, jotka ovat sekä tärkeitä että kiireellisiä. Sen sijaan ei-tärkeät, ei-kiireelliset asiat voi hyvällä omallatunnolla jättää kokonaan tekemättä.

Olen oppinut kantapään kautta, että tehtävälistalle ei kannata laittaa liian monta asiaa kerrallaan. Pitkä lista tekemättömiä asioita uuvuttaa jo, kun sitä vilkaisee. Valmiiksi lannistuneena ei tee edes mieli tarttua toimeen. Ja vaikka olisi kuinka tehokas ja saisi pitkästä listasta valtaosan ruksittua yli, jäljelle jääneistä tehtävistä saattaa silti jäädä huono omatunto. Pitää myös olla tarkkana, että yksittäinen tehtävä ei ole liian haastava ja aikaavievä, jotta sen tekemistä ei lykkää. Isommat projektit kannattaa pilkkoa pieniin osatehtäviin. Olen havainnut, että pitkän päivän jälkeen kotiin tullessani pystyn hoitamaan maksimissaan kolme helppoa ja nopeaa asiaa tai yhden vaikean ja aikaavievän. Lyhyemmän päivän jälkeen hiukan enemmän. Viikonlopuille saatan laatia melko pitkän listan, jos aikaa tehtävien tekemiseen on koko päivä.

Tehtävälistan tarkoitus ei ole tehdä jokaisesta valveillaolohetkestä suorittamista. Tavoite on varmistaa, että olennaiset asiat tulevat tehdyksi ja toisaalta että ei turhaan juutu epäolennaisiin asioihin. Kun päivän tehtävät on tehty, voi vapaa-ajan käyttää ihan mihin tykkää ilman takaraivossa kolkuttavaa ”pitäis”-tunnetta.

Käytätkö sinä tehtävälistoja tai strukturoitko muuten aikaasi? Mitkä kikat toimivat, mitkä eivät?

Ja parhaimpia on aamut

Monet tuotteliaat ihmiset kertovat heräävänsä aikaisin aamulla, jotta he ehtivät saada mahdollisimman paljon tärkeitä asioita hoidettua rauhassa. He meditoivat, kirjoittavat kirjaa tai käyvät esimerkiksi juoksulenkillä. Jotkut nousevat jo neljän tai viiden aikaan, koska he kokevat, että se on ainut tapa löytää päivästä aikaa näille asioille. Aamut ovat minullakin päivän tuotteliaimpia hetkiä. Vaikka silmien avaaminen aikaisin aamulla onkin minulle vaikeaa, kunhan pääsen ylös sängystä pesulle, aamupalalle ja pihalle, huomaan olevani aika energinen ja jopa motivoitunut päivän haasteisiin. Sen sijaan iltapäivällä väsähdän enkä oikein jaksa keskittyä mihinkään vaativaan.

Illalla minulla periaatteessa voisi olla energiaa tehdä asioita, mutta siinä vaiheessa minulta puuttuu tarvittava tahdonvoima. Iltaisin haluaisin mieluiten tehdä kivoja ja helppoja juttuja, viettää vapaa-aikaa ja olla rennosti. Iltaisin onnistuvat myös esimerkiksi kävelylenkit tai ohjatut liikuntatunnit, kunhan pääsen lähtemisen kynnyksen yli. Jos taas seitsemän aikaan pitäisi alkaa tehdä jotain luovaa ja kognitiivisesti haastavaa, vitkastelen todennäköisesti viimeiseen asti. Kaiken lisäksi alan valmistautua yöpuulle aina suunnilleen kahdeksan aikoihin (lapsuudenkodista opittu tapa) riippumatta siitä, mihin aikaan olen herännyt ja mihin aikaan aion mennä nukkumaan. Jos olen kotona, en tee oikeastaan mitään järkevää enää kahdeksan jälkeen, vaan saatan esimerkiksi surffailla netissä tai muuten tuhlata aikaa, kunnes menen nukkumaan. Paljon järkevämpää olisi siis käyttää nämä päämäärättömät tunnit itse tarkoitukseen eli nukkumiseen.

Olen huomannut, että aamun tehokkaita tunteja voi todellakin lisätä yksinkertaisesti heräämällä aikaisemmin. Tunnit heräämisen ja keskipäivän ovat päiväni parasta antia riippumatta siitä, montako niitä tunteja on. Ihan aamuneljän aikaan en saa itseäni sängystä ylös, mutta olen nyt melkein kahden kuukauden ajan herännyt pääsääntöisesti viikolla kuudelta ja viikonloppuna viimeistään kahdeksalta. Aikaisin heräämisestä tulee hyvä ja pystyvä olo. Aamutuntien aikana saankin enemmän aikaan kuin koko loppupäivänä yhteensä. Niinä päivinä, jolloin lipsun rytmistä, olo on väsynyt, laiska ja vetämätön. On tullut suorastaan paha mieli siitä, että päivä on valunut hukkaan, kun ei noussutkaan aamutuimaan.

Mitä sitten teen aamun ensimmäisinä tunteina? Ennen kouluun lähtöä panostan vartista puoleen tuntiin kaikkein tärkeimmäksi katsomaani projektiin, joka viime aikoina on ollut musiikillisen kuuloerottelukyvyn harjaannuttaminen eli esimerkiksi sointukuunteluiden tekeminen. Oman aikansa vievät toki pakolliset aamutoimet, kuten peseytyminen, pukeutuminen ja aamiainen. Lähden polkemaan koululle suunnilleen vartin yli seitsemän, jolloin vältän pahimman aamuruuhkan. Treenitiloja on aamuisin hyvin tarjolla, ja useimpina aamuina saankin soittaa pari–kolme tuntia ihan rauhassa ennen opetuksen alkamista. Jos heräisin myöhemmin, treeniaikaa ja -tilaa olisi vaikeampi järjestää enkä todennäköisesti olisi yhtä skarppina treenatessani epäoptimaalisina aikoina.

Viikonloppuisin on aivan erityisen ihanaa herätä aikaisin. Silloin, kun herään vasta lähellä puoltapäivää, tuntuu, että kirjaimellisesti puolet päivästä on jo mennyt, enkä saa sitä takaisin, vaikka illalla valvoisinkin taas myöhään. Aikaisena viikonloppuaamuna taas voi vaikka mopata ja pestä pyykkiä sillä aikaa, kun muu maailma nukkuu. Kun muut vihdoin kömpivät peiton alta, itse onkin saanut jo aikaan vaikka mitä, ja aikaa on vielä ruhtinaallisesti jäljellä ihan mihin tahansa rentouttavaan viikonlopputoimintaan.

Suurin haasteeni aikaisin heräämisessä on se, että käyn riittävän aikaisin nukkumaan. Liian lyhyiden yöunien jälkeen herääminen on tavallistakin inhottavampaa, eivätkä aamun tehotunnitkaan pääse silloin samalla tavalla oikeuksiinsa kuin hyvin levänneenä. Varsinkin, jos illalla käy jossain menossa, sen jälkeen voi olla hankala päästä heti nukkumaanmenomoodiin. Sosiaalisen elämän sovittaminen kurinalaiseen unirytmiin voikin olla hankalaa, jos kaverit tykkäävät viettää aikaa yömyöhään. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että aikaisen nukkumaanmenon ja aikaisen heräämisen yhdistelmä on parasta, mitä olen tuottavuudelleni ja jaksamiselleni tehnyt. Tästä rutiinista haluan pitää kiinni.

Mikä on sinun tehokkain aikasi päivästä?

Askeettisuuden huippu

img_1112

Tämän minimalistisemmaksi ei voi mennä. No joku voi ja meneekin, mutta tämä on ehdottomasti oma minimini, jonka jälkeen elämänlaatu alkaisi heiketä.

Muutin siis syyskuun alussa uuteen kaupunkiin kauas kotiseudustani. Asuntoni on kahden hengen solu. Koska asun uudella paikkakunnalla vain yhdeksän kuukautta ennen takaisinmuuttoa, päätin, että en ota lainkaan huonekaluja mukaan. Pakkasin muuttokuormaan ainoastaan tärkeimmät irtotavarat  (tärkeimmiksi osoittautuivat lähes kaikki tavarani: jätin vain kaksi pahvilaatikollista odottamaan – niistäkin toisessa oli enimmäkseen kesävaatteita), jotka vanhempani ystävällisesti toivat autolla tänne. Mukaan mahtui käyttötavaroiden lisäksi verhot, iso matto sekä yksi huonekasvi tuomaan kodikkuutta muuten kolkkoon asuntoon.

Huoneessa on kaksiovinen iso vaatekaappi. Ihan kaikkea tavaraani en saanut mahtumaan sen sisään, koska päiväksi kaappiin rullaamani patja vie niin paljon tilaa. Jouduin valtaamaan lisää säilytystilaa yhteisistä tiloista: siivoustarvikkeita pidän kylpyhuoneen kaapissa ja pyykkejä säilytän eteisen kaapissa. Keittiössä on onneksi reilusti kaappitilaa, joten sinne mahtuivat astioiden ja kattiloiden kaveriksi ompelukone tarvikkeineen. Ompelukoneen paikka keittiössä on looginen, koska keittiön pöydän ääressä on ainoa paikka, jossa saa järkevän työasennon.

Pieni huoneeni tuntuu todella isolta, kun sitä ei ole ahdettu täyteen kalusteita ja tavaraa. Tutut esineet ja eritysesti tekstiilit tekevät siitä kuitenkin viihtyisän ja kodikkaan. Harmi kyllä ilman kalusteita huoneessa kaikuu jonkin verran, joten harkitsen vielä parin verhon ripustamista tyhjille seinille, joissa on taululistat kiinnityksiä varten. Akustiikkalevyt helpottaisivat tilannetta vielä tehokkaammin, mutta en aio hankkia sellaisia näin lyhytaikaista asumista varten.

Huonettani käytän lähinnä nukkumiseen, vapaa-ajan hengailuun ja voimisteluun. Näihin tarkoituksiin esteetön sisustus on oikein passeli. Lattialla istuskeleminen on ihan mukavaa, kunhan sitä ei tee tuntikausia kerrallaan. Kun haluan istua tuolilla pöydän ääressä, siirryn keittiöön. Valtaosa valveillaoloajasta kuluu joka tapauksessa koululla treenaamassa ja oppimassa, joten kodin ei edes tarvitse olla ihan viimeisen päälle varusteltu.

Onko joku muu kokeillut (lähes) kalusteetonta elämää?

Pääsykoerumba ja vieraanvaraiset ihmiset

Loppukevääni ja alkukesäni on kulunut pääsykokeisiin valmistautumisen ja kokeissa ravaamisen merkeissä. Nyt, kun olen saanut yliopistolla kandidaatin tutkinnon pakettiin, sormeni syyhyävät soittamisen pariin. Olen hakenut musiikkialan korkeakoulutukseen yhteensä kolmeen kaupunkiin eri puolilla Suomea, ja jos onni suo, ensi syksynä muutan minulle ihka uuteen kaupunkiin, joka sijaitsee huomattavan matkan päässä kotiseudustani (parhaassa tapauksessa neljän tunnin bussimatkan päässä, toiseksi ja kolmanneksi parhaassa matka vie jopa seitsemän tuntia). Tätä povailin jo taannoin tässä tekstissä.

Kahteen pääsykoekaupungeista matkustin bussilla, mutta kolmanteen ei mennyt aikatauluuni sopivasti julkisia, joten isäni tarjoutui kuskaamaan minut sinne autolla. Veljenikin hyppäsi mukaan, ja saimme aikaiseksi ihan hauskan road tripin. Tästä valintakokeesta selvisin kyydin ansiosta alle vuorokaudessa. Muihin kahteen jouduin varaamaan kaksi päivää kumpaankin: matkustin kaupunkiin edeltävänä päivänä ja yövyin siellä, toisena päivänä suoritin kokeet ja matkustin illalla takaisin kotiin. Koska suunnittelin matkani ajoissa, onnistuin ostamaan halvat bussiliput (5–10€/kpl, yhteensä 29 € / neljä lippua). Hotelliyöt sen sijaan olisivat maksaneet maltaita, ja niiden takia budjettini olisi ylittynyt rajusti. Aloin siis miettiä vaihtoehtoisia majoitusmahdollisuuksia.

Ensin mietin hiljattain paljonpuhuttua Airbnb:tä, mutta sitten muistin Couchsurfing*- eli sohvasurffauspalvelun olemassaolon. Couchsurfing on kansainvälinen sosiaalinen kanava, jonka kautta matkailijat ja paikalliset asukkaat voivat löytää toisensa ja jakaa toisilleen palasen ajastaan, kokemuksistaan tai kodistaan. Raha ei liiku palvelun käyttäjien välillä. Kiinnostuin sohvasurffaamisesta jo vuosia sitten, mutta en ole koskaan päässyt kokeilemaan sitä, sillä en ole juurikaan matkustellut vieraisiin paikkoihin. Nyt tajusin, että palveluahan voisi käyttää yhtä lailla kotimaan matkailussa kuin ulkomaillakin. Ehkä se olisi astetta turvallisempaakin, ja ainakin majoittajan kanssa puhuttaisiin varmasti samaa kieltä. Mutta mahtaakohan kukaan oikeasti suostua ottamaan minut hoteisiinsa ihan ilmaiseksi?

Rekisteröidyttyäni palveluun käytin ensimmäiseksi hetken aikaa oman profiilini täyttämiseen, jotta en vaikuttaisi majoittajien silmissä epäilyttävältä. Sitten hain ensimmäisen pääsykoekaupungin rekisteröityneet ”hostit”, tutkin profiileja sillä silmällä, uskaltaisinko nukkua tällaisen henkilön luona, ja lähetin luotettavimman oloisille, positiivisia arvioita saaneille majoittajille majoituspyynnön. Neljästä ehdokkaasta kaksi ylipäätään vastasi, toinen kieltävästi ja toinen myöntävästi. Uskalsin luottaa myönteisen vastauksen antaneeseen henkilöön, koska hänellä oli yli kaksikymmentä positiivista palautetta. Toista pääsykoetta varten jouduin lähettelemään useampia viestejä, joista sain lopulta kaksi myöntävää vastausta. Toinen lupautui varamajoittajaksi, jos jotain yllättävää ilmenee ensimmäisen esteeksi (ei ilmennyt). Henkilö, jonka luo päädyin menemään, oli uusi palvelun käyttäjä, kuten minäkin, eikä hänellä ollut vielä suosituksia. Löysin hänet kuitenkin Facebookista, ja hän vaikutti oikealta, ihan normaalilta ja luotettavalta ihmiseltä, joten annoin mennä (ulkomailla en varmaankaan uskaltaisi toimia näin).

Molemmat sohvasurffauskokemukseni olivat positiivisia. Varsinkin ensimmäinen majoittajani oli valtavan ystävällinen ja avulias: juttelimme tuntikausia ajankohtaisista aiheista, ja hän tarjoutui jopa esittelemään minulle kaupunkia pääsykokeeni jälkeen, ennen kuin bussini kotiin lähtisi. Otin tarjouksen kiitollisena vastaan. On aivan erilaista tutustua uuteen kaupunkiin älypuhelimen karttasovelluksen avulla kuin paikallisen asukkaan kanssa, joka osaa vinkata parhaat kirpputorit, ulkoilureitit ja vegaanilounasta tarjoavat opiskelijaruokalat. Toisen majoittajan kanssa en ehtinyt ihan kauheasti viettää aikaa, sillä saavuin aika myöhään illalla, menin aikaisin nukkumaan ja lähdin aikaisin aamulla pääsykokeisiin. Ilta- ja aamupalan ohessa ehdimme kuitenkin rupatella, ja sain häneltäkin hyviä vinkkejä esimerkiksi asunnonhakuun mahdollisessa tulevassa opiskelukaupungissani.

Sohvasurffaaminen on maksutonta, mutta vein molemmille majoittajille tuliaiseksi hiukan hedelmiä. En tiedä, kuuluvatko tuliaiset sohvasurffailukulttuuriin, mutta ajattelin, että se on ihan kohteliasta, ei vie minua vararikkoon eikä aiheuta majoittajille säilytystilapulmia (ensimmäinen majoittajani kertoi, että monet surffaajat tuovat tuliaiseksi teetä, jota hänellä on nyt kaapissa enemmän kuin hän ehtii itse juoda varmaan ainakaan seuraavan parin vuoden aikana). Hyödyin näiden ihmisten vieraanvaraisuudesta ja vaivannäöstä hurjasti, ja tuntui, etten pystynyt antamaan mitään muuta vastineeksi kuin vähän juttuseuraa, näytteen asuinseutuni murteesta ja tunteen siitä, että he saavat auttaa toista. Mutta se kai on sohvasurffaamisen ideakin. Ollaan pyyteettömästi vieraanvaraisia, uskalletaan ottaa apu vastaan ja tehdään sillä tavalla maailmasta hiukan ystävällisempi paikka.

Voin suositella sohvasurffaamista myös muille matkaajille. Turvallisuuteen kannattaa toki kiinnittää erityistä huomiota, sillä kauhutarinoita seksuaalisesta ahdistelusta ynnä muista ikävistä surffikokemuksista löytyy netistä aika paljon. Onneksi palvelussa on toimiva palautejärjestelmä, jonka avulla epäasialliset käyttäjät jäävät kiinni. Sohvasurffaillessa kannattaa myös varautua olemaan sosiaalinen. Itse tykkään kyllä tutustua mukaviin ihmisiin, mutta introverttinä koen aktiivisen sosialisoinnin myös aika rasittavaksi. Sohvasurffaus on sosiaalinen kokemus, joten jos haluaa olla ihan rauhassa itsekseen, on ehkä syytä miettiä, onko se oma juttu. Itse puntaroin tätä puolta kaikkein eniten: osaanko jutella niitä näitä vieraan ihmisen kanssa, mitä jos haluan olla yksin mutta hän ei, entä jos emme tule toimeen jne. Kaikki meni kuitenkin näiltäkin osin hyvin, enkä kokenut kuormittuvani kohtaamisista liikaa. Sainhan ladata yksinoloakkuni taas täyteen pitkien bussimatkojen aikana.

Miten sinä yleensä majoitut matkoillasi? Oletko kokeillut sohvasurffaamista?


*Alkujaan voittoa tavoittelematon järjestö on nykyään voittoa tavoitteleva yksityisomisteinen osakeyhtiö. Couchsurfing-palvelussa on maksullisia osioita, jotka eivät kuitenkaan ole (ainakaan vielä) välttämättömiä onnistuneiden surffihetkien kannalta. Selkeitä kaupallisia elkeitä palvelussa kuitenkin on, ja esim. surffausprofiilin yhdistäminen Facebookiin on aloittavalle surffaajalle lähestulkoon pakollista. Jos päätät liittää FB-profiilisi Couchsurfingiin, huomaa estää kaikkien ei-pakollisten tietojen jakaminen (erityisesti kaverilistasi!); niitä voidaan muuten käyttää kaupallisiin tarkoituksiin ilman erillistä lupaa.

Syksyn ensiahdistus

Viime viikolla se iski. Ihka ensimmäinen syysahdistus. Tilanne oli aika absurdi, sillä olin aluksi todella innoissani eräästä opiskeluihin liittyvästä asiasta. Olin yhtä hymyä ja ajattelin, että tästä tulee paras syksy ikinä. Kerrankin minulla on motivaatiota opiskella!

Sitten ajatukset alkoivat pyöriä päässä. Jostain syystä aloin miettiä, mitä kaikkea syksyyn liittyy ja miten paljon työtä on luvassa. Sävy oli aluksi positiivinen mutta muuttui pian arvelevaksi ja lopulta hätäiseksi. Miten ihmeessä aika ja erityisesti energia voi riittää siihen kaikkeen? Kuinka kestän elämän paineet, kun rakkain ihminenkin on parin sadan eikä vain parin kilometrin matkan päässä? Lopulta purskahdin itkuun yksinäisessä hädässäni.

Tunteen, vaikka iloisenkin, patoamisesta ei selvästikään seuraa hyvää. En päässyt kunnolla purkamaan villiä riemuani, joten se jäi vellomaan sisälläni ja aiheutti levottomuutta, joka paisui suhteettomaksi. Niinpä mahtava ilo muuttui itsekseen hirvittäväksi ahdistukseksi. Ainakin arkipsykologi minussa uskoo näin.

Tällainen sietämättömältä tuntuva levottomuus ja ahdistus ei ole ollenkaan uutta minulle vaan toistuu joka syksy, tosin yleensä negatiiviset tunteet ovat alkaneet nostaa päätään vasta myöhemmin syksyn pimennyttyä. Viime syksy sujui aikaisempia paremmin, koska varauduin haasteisiin hyvissä ajoin ja sain lukijoiltakin hyviä vinkkejä, mutta vuoden loppua kohden voimat alkoivat silti olla vähissä.

Tämä syksy tuo mukanaan ihan omat hankaluutensa, mutta tavoitteeni on edelleen paitsi selvitä niistä, myös viihtyä elämässäni. Ensisijaisesti pidän huolta elämälle välttämättömistä tarpeistani eli unesta ja syömisestä. Nämä kaksi vaikuttavat havaintoni mukaan mielialaan eniten. Ravitsemusrutiinini alkaa onneksi olla aika ihanteellisella tasolla, kunhan muistan pitää huolta siitä, että syön tarpeeksi paljon ja tarpeeksi usein. Tämä vaatii hiukan suunnittelua etukäteen. Unirytmini sen sijaan kaipaa kohennusta.

Seuraavaksi tärkeintä on liikkuminen ja erityisesti ulkoilu. Joka päivä tulisi kävellä valoisaan aikaan ulkona edes kymmenen minuuttia, aina parempi mitä enemmän ja useammin. Hikiliikuntaa pyrin harrastamaan vähintään kerran viikossa, mieluiten kaksi tai kolme kertaa. Tuntikausien yhtäjaksoista istumista vältän parhaani mukaan.

Tärkeysjärjestyksessä korkealla ovat myös ystävät. Vasta hiljattain olen ymmärtänyt, miten tärkeää on, että ylläpidän läheisiä ihmissuhteitani. Vaikka olenkin introvertti, saan muutamasta ystävästäni valtavasti voimaa. Heihin haluan pitää entistä tiiviimmin yhteyttä. On tärkeää, että elämässäni on ihmisiä, joiden kanssa voin jakaa ilot ja surut, enkä halua rakentaa sosiaalista elämääni vain parisuhteen varaan, vaikka siihenkin toki haluan panostaa.

Muita pikku keinoja hyvän mielen lisäämiseen ovat päivittäinen d-vitamiinilisä, rentoutumiselle pyhitetyt hetket sekä säänmukainen ja lämmin pukeutuminen (villasukat!). Tänä vuonna uutena kokeiluna aion käydä testailemassa kirjaston kirkasvalolamppua ja mahdollisesti etsiä käytettynä itselleni jonkinlaista sarastusvaloa aamuherätyksiä helpottamaan.

Tervetuloa, syksy, olen valmis! Oletko sinä?

Muutoksia

Näinä kuukausina elämässäni on tapahtunut ja tapahtuu muutoksia, jotka vaikuttavat elooni ja olooni suuresti. Luulen, että lähiaikoina nämä aiheet ovat isossa osassa tai ainakin taustatekijöinä blogikirjoituksissani. Tiedättepähän vähän, mitä odottaa.

Kevään päätteeksi valmistuin parivuotisesta muusikon koulutuksesta. Valmistumisen myötä menetin paitsi ilmaisen soitonopetuksen myös selkeän treenirutiinin, mahtavat harjoittelupuitteet ja käytännölliset soitinsäilytystilat. Olen joutunut tyhjentelemään kaappeja ja keksimään jo valmiiksi piukasta asunnostani lisätilaa soittimia ja soittamista varten. Kukaan naapuri ei ole toistaiseksi tullut valittamaan, mutta en ole ihan varma, arvostavatko he töräyttelyäni kovasti.

Palaan seuraavaksi täysipäiväisen yliopisto-opiskelun pariin. Ensi lukuvuoden isoin projekti on kandin kirjoittaminen. Syksystä yliopistolla tulee onneksi näillä näkymin kevyehkö, joten voin opiskelun lisäksi keskittyä kivoihin asioihin ja erityisesti siihen, että oppisin nauttimaan myös tästä minulle vaikeimmasta vuodenajasta. Olisi upeaa kokea sellainen syksy, jolloin en pelkästään hädin tuskin saa ryömittyä läpi ankean arjen vaan voisin oikeasti olla tyytyväinen elämääni ja kukoistaa ilmaston tarjoamista puitteista riippumatta.

Uskon, että kesän aikana tekemäni muutokset ruokavaliooni tukevat hyvinvointiani myös syksyn pimeyden iskiessä. Olen ryhtynyt noudattelemaan pitkälti vegaanista, täysravintoon pohjautuvaa ruokavaliota (ns. HCLF plant-based diet, jos jotakuta kiinnostaa googlata). Muutos on ollut melkoinen, hyvällä tavalla, vaikka en olekaan ollut ruokavalion kanssa ihan ehdoton. Voi olla, että blogiinkin päätyy jatkossa enemmän ravintoon liittyvää tekstiä. Tämä aihe nimittäin kiinnostaa minua tällä hetkellä suunnattomasti.

Isoin ja vaikein muutos on Kullan muutto toiselle paikkakunnalle opiskelupaikan perässä. Viimeisen reilun kahden vuoden aikana olemme nähneet toisiamme lähestulkoon päivittäin, joten eri kaupungeissa asumisessa on sopeutumista. Onneksi on nykyteknologiaa, jonka avulla voi pitää helposti yhteyttä vaikka koko ajan. Todennäköisesti saamme aikataulumme sovitettua niin, että voimme myös vierailla toistemme luona ainakin pari kertaa kuussa. Mutta silti. Apua.

Vielä on muutama viikko kesälomaa jäljellä. Ehdin siis rauhassa sulatella näitä muutoksia ja valmistautua tuleviin koitoksiin. Minulla on sellainen kutina, että haastavuudessaankin seuraavasta vuodesta tulee kiva.