Paras syksy

Istun bussissa matkalla vanhempieni luo viettämään joululomaa. Nyt, kun ensimmäinen syksy uudella paikkakunnalla ja uusissa opinnoissa on ohi, voin tyytyväisenä todeta, että olipa mahtava syksy. Tähänastisesta elämästäni ehkä paras. Perinteisesti syksyt ovat olleet minulle vaikeita, synkkiä ja väsyneitä. Tämä syksy on ollut kaikkea muuta. En ole kertaakaan itkenyt koti-ikävää tai mitään muutakaan ikävää. Oloni on ollut perustyytyväinen koko ajan. Enimmäkseen jopa onnellinen. Haluan nyt hiukan purkaa ja analysoida syitä, miksi näin on käynyt, jotta voin leipoa saman reseptin tulevinakin syksyinä.

Uni. Olen keskittynyt erityisesti riittävän unen saamiseen viime kuukausina. Inhoan väsyneenä heräämistä. En jaksa keskittyä kunnolla ja oppiminen takkuaa, jos en nuku tarpeeksi. Väsymys vetää myös mielialan matalaksi. Aikaisen heräämisen lisäksi olen pitänyt useimpina iltoina kiinni aikaisista nukkumaanmenoista, mikä on varmasti auttanut energisyyden ylläpitämisessä.

Ruoka. Vannon edelleen terveellisen kasvipohjaisen ruokavalion nimeen. Ruokailut rytmittävät päivääni, ja pidän tärkeänä, että aivoni ja kehoni saavat kaiken tarvitsemansa energian ja suojaravintoaineet, jotta jaksan oppia, luoda ja liikkua. Kasvipohjainen ruokavalio toimii tähän tarkoitukseen loistavasti, ja nyt puolentoista vuoden kokemuksen perusteella olen edelleen sitä mieltä, että tällä periaatteella haluan syödä koko loppuelämäni ajan. Tänäkään syksynä en ole sairastunut flunssaan tai mihinkään muuhunkaan. Terveenä pysyminen ei ole minulle itsestään selvää, koska aiemmin olen sairastanut useita flunssia vuodessa ja ollut huonossa kunnossa pahimmillaan kuukauden kerrallaan. Ain’t nobody got time for that!

Liikkuminen. En ole varsinaisesti lisännyt liikunnan määrää, mutta olen kiinnittänyt enemmän huomiota siihen, että keho on liikkeessä pitkin päivää ja asennot vaihtelevat. Soiton lomassa olen tehnyt vähän taukojumppaa ja iltaisin fysioterapeutin suosittelemaa kehonhuoltoa, jonka on määrä ylläpitää soittokykyä ja ehkäistä mm. ryhtivirheitä. Asun nyt syrjempänä keskustasta ja koulusta, ja koska pyöräilen lähes kaikki matkat, kertyy arkisin poljettuja kilometrejä enemmän kuin aiemmin. Toisaalta en ole käynyt ohjatuilla liikuntatunneilla kuten ennen. Sen sijaan olen käynyt 1-2 kertaa viikossa vesijuoksemassa puolisen tuntia kerrallaan. Aiemmin syksyllä kävin usein kävelylenkeillä, mutta lenkkipolun muututtua laduksi huvikseen ulkoilu on jäänyt vähemmälle. Olen kuitenkin pitänyt huolta siitä, että joka päivä käyn valoisaan aikaan ulkona edes kymmenen minuutin happihyppelyllä, yleensä pienellä kävelyllä lounaan jälkeen.

Sosiaalinen elämä. Alkusyksyllä jännitin, saanko uudelta paikkakunnalta kavereita. Tiedän entuudestaan, että uusiin ihmisiin tutustuminen on minulle hankalaa, koska lämpeän hitaasti ja kiusaannun herkästi. Lisäksi en jaksa juosta baareissa bailaamassa tai tehdä monia muitakaan asioita, joista useimmat nuoret aikuiset innostuvat. Aluksi minulla olikin hiukan yksinäinen ja ulkopuolinen olo. Asiaa auttoi kämppis, jonka kanssa pystyin vaihtamaan edes pintapuolisia kuulumisia. Koulun ryhmätunneilta ja soittotreeneistä on tullut lisää ihmiskontakteja. Lisäksi olen käynyt eräänlaisessa poliittisessa opintopiirissä, jossa olen tavannut kanssani samansuuntaisesti ajattelevia ihmisiä. Onkin käynyt niin, että joistain ihmisistä on tullut niin läheisiä, että olen uskaltanut jopa viettää heidän kanssaan vapaa-aikaa kahden kesken. Tämä on minulle iso ja voimaannuttava kokemus.

Mielekäs tekeminen. Minä tykkään soittaa. Joka aamu herätessäni ajattelen, että onpa kivaa päästä taas treenaamaan ja kehittymään. Tehtävää on ollut paljon mutta ei silti liikaa. Olen oppinut hirveästi muutaman kuukauden aikana, ja vaikka välillä aivoihin on suorastaan sattunut, kun on ollut niin vaikeita asioita työn alla, olen nauttinut tekemisistäni suuresti. En kaipaa ollenkaan takaisin yliopistolle, vaikka nekin opinnot aion hoitaa vielä loppuun. Nyt on kuitenkin ensimmäistä kertaa sellainen olo, että haluan soittaa elannokseni. Haluan katsoa, kuinka pitkälle voin tällä alalla päästä, ja pitää yliopistolta saamani ”varman” ammatin taustalla ikään kuin hätävarana. Mitään en lyö vielä lukkoon, mutta tämänsuuntaisia ajatuksia on pyörinyt päässä.

Positiivinen asenne, kiitollisuus ja valoisat tulevaisuudennäkymät. Joka ilta vaihdan Kullan kanssa vähintään kolme kiitollisuudenaihetta (tästä rutiinista olen kirjoittanut aikaisemminkin). Elämästä nauttiminen on helpompaa, kun päättää arvostaa niitä asioita, jotka ovat hyvin, eikä ota vastoinkäymisistä niin nokkiinsa. Nautin tästä hetkestä, mutta mietin toisaalta paljon myös tulevaa ja odotan tulevaisuudelta isoja ja hienoja asioita. Tulevaisuuteen orientoituminen tuo mielestäni sisältöä myös nykyhetkeen, sillä se auttaa ymmärtämään tapahtumien jatkumon ja muistuttaa, että joskus on tehtävä myös vähemmän mieluisia asioita, jotta tulevaisuuden minällä on hyvä olla.

Kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. On toki paljon asioita, joissa haluan vielä kehittyä, eikä kaikki ole missään nimessä täydellistä, mutta suunta on juuri sellainen kuin tahdon. Blogia en ole ehtinyt päivittää niin paljon kuin olisin halunnut, enkä usko, että lähiaikoina palaan viikoittaiseen julkaisuaikatauluun. Pyrin kuitenkin siihen, että täällä olisi uutta luettavaa ainakin silloin tällöin.

Mikä auttaa sinua pysymään energisenä ja tyytyväisenä elämääsi?

Kaksi henkeä ja 21 neliötä

Kesä on loppumaisillaan, mutta minun lomani jatkuu vielä pari viikkoa. Odotan jo innolla muuttoa uuteen kaupunkiin, mutta nautin vielä omasta asunnostani, jonka rauhasta joudun luopumaan, kun muutan opiskelijasoluun.

Aivan omassa rauhassa en ole saanut olla muutamaan kuukauteen, koska koko kesän ajan Kulta on asunut luonani. Olemme jakaneet 21 neliön yksiöni kahdestaan. Koska olemme molemmat muusikkoja, tavanomaisten tavaroiden lisäksi mukaan on pitänyt mahduttaa myös aika paljon soittokamoja. Lopputuloksena asunto on muuttunut minimalistisesta tyyssijasta melko täyteen ahdetuksi boksiksi.

Tein kaikkeni, jotta välttyisimme tavarakaaokselta ja jotta Kulta tuntisi olonsa kotoisaksi. Raivasin hänelle yhden puulaatikon säilytyspaikaksi irtotavaroille, ja vaatekaapista tyhjensin yhden pahvisen vetolaatikon omista vaatteistani. Vaatekaapin rekissä oli onneksi jo valmiiksi sen verran väljää, että Kullan muutamat mukaansaottamat paidat mahtuivat sinne joten kuten. Ihan kaikelle ei löytynyt kätevää paikkaa, mutta yllättävän hyvin saatiin kaikki tavarat mahdutettua pieniin neliöihin. Aloin ihan ihmetellä, kuinka epätehokkaasti olen käyttänyt säilytystiloja tähän mennessä, kun kerran tiivistettävää löytyi näinkin kivuttomasti. Kullan muuttaessa taas syyskuussa opiskelukaupunkiinsa jäljelle jäisi nautittavaksi auvoinen avaruus, ellen pakkaisi samalla omia kimpsujani ja muuttaisi täältä pois.

Kahden hengen minitaloudessa siivoaminen poikkeaa merkittävästi minimalistisen sinkkukodin siistinä pitämisestä. Mopatessa aivan ensimmäiseksi täytyy tehdä esivaihe, josta luulin jo päässeeni ikuisiksi ajoiksi eroon: tavarat pitää siirtää pois lattialta. Seinää vasten nojailee monta soitinta, ja eteisen lattialla on toistakymmentä kenkäparia, jotka eivät millään mahdu yhden hengen kengille mitoitettuun hyllyyn. Siirrämme tavarat tieltämme käytävään moppaamisen ajaksi. Olen tehnyt selväksi, että tavaroiden siirtely on mielestäni turha ja ikävä välivaihe, jonka haluan minimoida, ja Kulta on samaa mieltä. Olemmekin sopineet, että sitten kun muutamme oikeasti yhteen, yhteiseen asuntoon, järjestämme musakamoille säilytystilan, jossa tavarat eivät ole lattialla vaan jotenkin siististi esim. hyllyissä niin, että niiden alta pystyy siivoamaan vaivattomasti.

Siinä missä yksin asuessani voin pitää vaikka kuukauden päivät taukoa siivouspäivien välillä (ilman, että asumismukavuus siitä kärsii), kaksin pölyä ja roskaa ehtii kertyä sietämätön määrä jo reilussa viikossa. Myös WC menee nopeammin iljettävään kuntoon. On siis siivottava ainakin kahta useammin. Toisaalta kahdestaan siivoaminen käy käden käänteessä, kun toinen moppaa toisen kuuratessa kylpyhuonetta. Ylipäätään se, että on joku, jonka kanssa askareet voi puolittaa, on mahtavaa. Tiskit, kauppareissut ja pyykkäys eivät pääse kasaantumaan vaikka välillä laiskottaa tai on kiire.

Yhteisasuminen on ollut mukavaa, vaikka pienessä asunnossa ei ollakaan vältytty konflikteilta. Tulevaisuuden yhteisessä asunnossamme pitää olla ainakin yksi suljettava ovi kylpyhuoneen oven lisäksi, jotta omia hommia voi tehdä rauhassa silloinkin, kun molemmat ovat kotona. Korvatulpat ovat olleet elinehto, kun toinen on halunnut soittaa tai kuunnella musiikkia silloin, kun toinen on halunnut tehdä jotain muuta. Kullalle hankalaa on ollut se, että hän ei ole varma, mistä mikäkin esine löytyy. Minulle hankalaa on ollut se, että silmissäni on enemmän tavaroita kuin haluaisin, ja monesti tavaraa lojuu siellä sun täällä, missä sitä ei edes pitäisi olla. Parasta on ollut yhdessäolo ja se, että joka yö saa nukkua toisen kyljessä kiinni.

Muutaman kuukauden kokeilun perusteella voin sanoa, että 21 neliötä riittää väliaikaisesti kahden ihmisen ja heidän tavaroidensa majoittamiseen (joskaan Kulta ei onneksi muuttanut ihan kaikkia tavaroitaan luokseni). Pidemmän päälle asuinkumppanusten hermojen säästämiseksi isompi asunto on kuitenkin paikallaan. Nyt, kun olemme asuneet näin ahtaasti, jo muutama lisäneliö toisi huomattavaa helpotusta, ja luulen, että esimerkiksi pieni n. 35 neliön kaksio voisi tuntua meistä jopa hulppealta.

Mikä on sinusta kahden hengen asunnon pienin kohtuullinen pinta-ala?

Pääsykoerumba ja vieraanvaraiset ihmiset

Loppukevääni ja alkukesäni on kulunut pääsykokeisiin valmistautumisen ja kokeissa ravaamisen merkeissä. Nyt, kun olen saanut yliopistolla kandidaatin tutkinnon pakettiin, sormeni syyhyävät soittamisen pariin. Olen hakenut musiikkialan korkeakoulutukseen yhteensä kolmeen kaupunkiin eri puolilla Suomea, ja jos onni suo, ensi syksynä muutan minulle ihka uuteen kaupunkiin, joka sijaitsee huomattavan matkan päässä kotiseudustani (parhaassa tapauksessa neljän tunnin bussimatkan päässä, toiseksi ja kolmanneksi parhaassa matka vie jopa seitsemän tuntia). Tätä povailin jo taannoin tässä tekstissä.

Kahteen pääsykoekaupungeista matkustin bussilla, mutta kolmanteen ei mennyt aikatauluuni sopivasti julkisia, joten isäni tarjoutui kuskaamaan minut sinne autolla. Veljenikin hyppäsi mukaan, ja saimme aikaiseksi ihan hauskan road tripin. Tästä valintakokeesta selvisin kyydin ansiosta alle vuorokaudessa. Muihin kahteen jouduin varaamaan kaksi päivää kumpaankin: matkustin kaupunkiin edeltävänä päivänä ja yövyin siellä, toisena päivänä suoritin kokeet ja matkustin illalla takaisin kotiin. Koska suunnittelin matkani ajoissa, onnistuin ostamaan halvat bussiliput (5–10€/kpl, yhteensä 29 € / neljä lippua). Hotelliyöt sen sijaan olisivat maksaneet maltaita, ja niiden takia budjettini olisi ylittynyt rajusti. Aloin siis miettiä vaihtoehtoisia majoitusmahdollisuuksia.

Ensin mietin hiljattain paljonpuhuttua Airbnb:tä, mutta sitten muistin Couchsurfing*- eli sohvasurffauspalvelun olemassaolon. Couchsurfing on kansainvälinen sosiaalinen kanava, jonka kautta matkailijat ja paikalliset asukkaat voivat löytää toisensa ja jakaa toisilleen palasen ajastaan, kokemuksistaan tai kodistaan. Raha ei liiku palvelun käyttäjien välillä. Kiinnostuin sohvasurffaamisesta jo vuosia sitten, mutta en ole koskaan päässyt kokeilemaan sitä, sillä en ole juurikaan matkustellut vieraisiin paikkoihin. Nyt tajusin, että palveluahan voisi käyttää yhtä lailla kotimaan matkailussa kuin ulkomaillakin. Ehkä se olisi astetta turvallisempaakin, ja ainakin majoittajan kanssa puhuttaisiin varmasti samaa kieltä. Mutta mahtaakohan kukaan oikeasti suostua ottamaan minut hoteisiinsa ihan ilmaiseksi?

Rekisteröidyttyäni palveluun käytin ensimmäiseksi hetken aikaa oman profiilini täyttämiseen, jotta en vaikuttaisi majoittajien silmissä epäilyttävältä. Sitten hain ensimmäisen pääsykoekaupungin rekisteröityneet ”hostit”, tutkin profiileja sillä silmällä, uskaltaisinko nukkua tällaisen henkilön luona, ja lähetin luotettavimman oloisille, positiivisia arvioita saaneille majoittajille majoituspyynnön. Neljästä ehdokkaasta kaksi ylipäätään vastasi, toinen kieltävästi ja toinen myöntävästi. Uskalsin luottaa myönteisen vastauksen antaneeseen henkilöön, koska hänellä oli yli kaksikymmentä positiivista palautetta. Toista pääsykoetta varten jouduin lähettelemään useampia viestejä, joista sain lopulta kaksi myöntävää vastausta. Toinen lupautui varamajoittajaksi, jos jotain yllättävää ilmenee ensimmäisen esteeksi (ei ilmennyt). Henkilö, jonka luo päädyin menemään, oli uusi palvelun käyttäjä, kuten minäkin, eikä hänellä ollut vielä suosituksia. Löysin hänet kuitenkin Facebookista, ja hän vaikutti oikealta, ihan normaalilta ja luotettavalta ihmiseltä, joten annoin mennä (ulkomailla en varmaankaan uskaltaisi toimia näin).

Molemmat sohvasurffauskokemukseni olivat positiivisia. Varsinkin ensimmäinen majoittajani oli valtavan ystävällinen ja avulias: juttelimme tuntikausia ajankohtaisista aiheista, ja hän tarjoutui jopa esittelemään minulle kaupunkia pääsykokeeni jälkeen, ennen kuin bussini kotiin lähtisi. Otin tarjouksen kiitollisena vastaan. On aivan erilaista tutustua uuteen kaupunkiin älypuhelimen karttasovelluksen avulla kuin paikallisen asukkaan kanssa, joka osaa vinkata parhaat kirpputorit, ulkoilureitit ja vegaanilounasta tarjoavat opiskelijaruokalat. Toisen majoittajan kanssa en ehtinyt ihan kauheasti viettää aikaa, sillä saavuin aika myöhään illalla, menin aikaisin nukkumaan ja lähdin aikaisin aamulla pääsykokeisiin. Ilta- ja aamupalan ohessa ehdimme kuitenkin rupatella, ja sain häneltäkin hyviä vinkkejä esimerkiksi asunnonhakuun mahdollisessa tulevassa opiskelukaupungissani.

Sohvasurffaaminen on maksutonta, mutta vein molemmille majoittajille tuliaiseksi hiukan hedelmiä. En tiedä, kuuluvatko tuliaiset sohvasurffailukulttuuriin, mutta ajattelin, että se on ihan kohteliasta, ei vie minua vararikkoon eikä aiheuta majoittajille säilytystilapulmia (ensimmäinen majoittajani kertoi, että monet surffaajat tuovat tuliaiseksi teetä, jota hänellä on nyt kaapissa enemmän kuin hän ehtii itse juoda varmaan ainakaan seuraavan parin vuoden aikana). Hyödyin näiden ihmisten vieraanvaraisuudesta ja vaivannäöstä hurjasti, ja tuntui, etten pystynyt antamaan mitään muuta vastineeksi kuin vähän juttuseuraa, näytteen asuinseutuni murteesta ja tunteen siitä, että he saavat auttaa toista. Mutta se kai on sohvasurffaamisen ideakin. Ollaan pyyteettömästi vieraanvaraisia, uskalletaan ottaa apu vastaan ja tehdään sillä tavalla maailmasta hiukan ystävällisempi paikka.

Voin suositella sohvasurffaamista myös muille matkaajille. Turvallisuuteen kannattaa toki kiinnittää erityistä huomiota, sillä kauhutarinoita seksuaalisesta ahdistelusta ynnä muista ikävistä surffikokemuksista löytyy netistä aika paljon. Onneksi palvelussa on toimiva palautejärjestelmä, jonka avulla epäasialliset käyttäjät jäävät kiinni. Sohvasurffaillessa kannattaa myös varautua olemaan sosiaalinen. Itse tykkään kyllä tutustua mukaviin ihmisiin, mutta introverttinä koen aktiivisen sosialisoinnin myös aika rasittavaksi. Sohvasurffaus on sosiaalinen kokemus, joten jos haluaa olla ihan rauhassa itsekseen, on ehkä syytä miettiä, onko se oma juttu. Itse puntaroin tätä puolta kaikkein eniten: osaanko jutella niitä näitä vieraan ihmisen kanssa, mitä jos haluan olla yksin mutta hän ei, entä jos emme tule toimeen jne. Kaikki meni kuitenkin näiltäkin osin hyvin, enkä kokenut kuormittuvani kohtaamisista liikaa. Sainhan ladata yksinoloakkuni taas täyteen pitkien bussimatkojen aikana.

Miten sinä yleensä majoitut matkoillasi? Oletko kokeillut sohvasurffaamista?


*Alkujaan voittoa tavoittelematon järjestö on nykyään voittoa tavoitteleva yksityisomisteinen osakeyhtiö. Couchsurfing-palvelussa on maksullisia osioita, jotka eivät kuitenkaan ole (ainakaan vielä) välttämättömiä onnistuneiden surffihetkien kannalta. Selkeitä kaupallisia elkeitä palvelussa kuitenkin on, ja esim. surffausprofiilin yhdistäminen Facebookiin on aloittavalle surffaajalle lähestulkoon pakollista. Jos päätät liittää FB-profiilisi Couchsurfingiin, huomaa estää kaikkien ei-pakollisten tietojen jakaminen (erityisesti kaverilistasi!); niitä voidaan muuten käyttää kaupallisiin tarkoituksiin ilman erillistä lupaa.

Seuraavaksi karsitaan ihmissuhteita

Minimalismi on elämänasenne, joka ei rajoitu vain tavaroiden karsimiseen. Minimalismin tiellä kaikenlaista epäolennaista raivataan tärkeiden asioiden tieltä. Luovutaan ylimääräisistä rasitteista, jotta resursseja jää merkittävimmille asioille. Olen edennyt minimalistisella polullani kohtaan, jota olen hiukan kammoksuen odottanut. Se kohta on ihmissuhteideni tarkastelu kriittisin silmin.

Ajatus on muhinut jo joitakin kuukausia, siitä asti kun eräänä iltana vakiokaveriporukan kanssa iltaa istuessani mietin, että minulla ei ole kivaa. Tajusin, että tässä porukassa minulla ei ole ollut kivaa pitkään aikaan. Porukka on jäämiö lukioajoilta, jolloin oli hauskaa ja luontevaa hengata isolla porukalla. Nykyään kaipaan pienempää piiriä. Osa ryhmän jäsenistä on minulle tärkeitä ystäviä, joita haluaisin nähdä useammin, jotkut taas ovat jääneet etäisiksi eikä meillä ole oikein mitään yhteistä, minkä vuoksi keskustelun ylläpitäminen tuntuu monesti raskaalta. Onpa porukassa eräs sellainenkin, josta en suoraan sanottuna pidä ja joka ei myöskään pidä minusta. Me molemmat tiedämme tämän, mutta olemme vuosikausia yrittäneet sietää toisiamme vaihtelevalla menestyksellä. Olen nyt ymmärtänyt, että tästä ihmissuhteesta minun pitää luopua ensimmäiseksi.

Ihmisten ”karsiminen” elämästä tuntuu lähtökohtaisesti pahalta ajatukselta. Ihmisethän eivät ole tavaroita. Ihmisiä ei voi arvostella sen mukaan, kuka herättää riemua ja kuka ei, ketä olen käyttänyt viimeisen vuoden aikana ja kaipaanko tätä henkilöä, jos suljen hänet muutamaksi kuukaudeksi pahvilaatikkoon piiloon. Minimalistisessa lähestymistavassa on silti ideaa myös ihmissuhteissa. Tärkeää ei liene ihmissuhteiden määrä vaan niiden laatu. Jotkin ihmissuhteet edistävät molempien osapuolien hyvinvointia, jotkut hyödyttävät toista mutta syövät toista, ja osa suhteista on varsin myrkyllisiä molemmille osapuolille. Lisäksi ihmissuhde voi olla ikään kuin yhdentekevä: ollaan pintapuolisesti kavereita mutta ei puhuta kovin syvällisistä asioista eikä mietitä, mitä toiselle kuuluu, kun viime tapaamisesta on kulunut jo tovi. Miksi pitää kiinni suhteista, jotka tuntuvat rasitteilta tai ihan vaan – no – turhilta?

Luulen, että minun on tullut aika irrottautua koko lukiokaveriporukasta, jotta pääsen irti kaikkein kuluttavimmasta ihmissuhteestani. Samalla taakse taitavat jäädä ”yhdentekevät” ihmissuhteet, siis ihmiset, joiden kanssa en koe minkäänlaista yhteenkuuluvuutta ja joita näen vain tavan vuoksi. Sen sijaan haluan jatkossa panostaa enemmän tärkeisiin ystävyyssuhteisiin. Pienemmän porukan tai vaikka vain yhden ihmisen kanssa on helpompi järjestää tapaaminen kuin ison porukan, eikä pienimuotoiseen tapaamiseen tarvitse varata niin paljon energiaa. Ehkä vihdoin ystävien näkeminen voi taas olla voimaannuttava tilaisuus eikä rasite. Enää täytyy miettiä, miten käynnistän muutoksen: avaudunko kavereille pohdinnoistani vai jättäydynkö vain hiljakseen porukan ulkopuolelle.

Oletko sinä päättänyt päättää ystävyys- tai kaverisuhteen jostain syystä? Kuinka kerroit toiselle, ettet halua enää viettää aikaa hänen kanssaan, vai annoitko suhteen vain kuihtua itsestään pois?

Syksyn ensiahdistus

Viime viikolla se iski. Ihka ensimmäinen syysahdistus. Tilanne oli aika absurdi, sillä olin aluksi todella innoissani eräästä opiskeluihin liittyvästä asiasta. Olin yhtä hymyä ja ajattelin, että tästä tulee paras syksy ikinä. Kerrankin minulla on motivaatiota opiskella!

Sitten ajatukset alkoivat pyöriä päässä. Jostain syystä aloin miettiä, mitä kaikkea syksyyn liittyy ja miten paljon työtä on luvassa. Sävy oli aluksi positiivinen mutta muuttui pian arvelevaksi ja lopulta hätäiseksi. Miten ihmeessä aika ja erityisesti energia voi riittää siihen kaikkeen? Kuinka kestän elämän paineet, kun rakkain ihminenkin on parin sadan eikä vain parin kilometrin matkan päässä? Lopulta purskahdin itkuun yksinäisessä hädässäni.

Tunteen, vaikka iloisenkin, patoamisesta ei selvästikään seuraa hyvää. En päässyt kunnolla purkamaan villiä riemuani, joten se jäi vellomaan sisälläni ja aiheutti levottomuutta, joka paisui suhteettomaksi. Niinpä mahtava ilo muuttui itsekseen hirvittäväksi ahdistukseksi. Ainakin arkipsykologi minussa uskoo näin.

Tällainen sietämättömältä tuntuva levottomuus ja ahdistus ei ole ollenkaan uutta minulle vaan toistuu joka syksy, tosin yleensä negatiiviset tunteet ovat alkaneet nostaa päätään vasta myöhemmin syksyn pimennyttyä. Viime syksy sujui aikaisempia paremmin, koska varauduin haasteisiin hyvissä ajoin ja sain lukijoiltakin hyviä vinkkejä, mutta vuoden loppua kohden voimat alkoivat silti olla vähissä.

Tämä syksy tuo mukanaan ihan omat hankaluutensa, mutta tavoitteeni on edelleen paitsi selvitä niistä, myös viihtyä elämässäni. Ensisijaisesti pidän huolta elämälle välttämättömistä tarpeistani eli unesta ja syömisestä. Nämä kaksi vaikuttavat havaintoni mukaan mielialaan eniten. Ravitsemusrutiinini alkaa onneksi olla aika ihanteellisella tasolla, kunhan muistan pitää huolta siitä, että syön tarpeeksi paljon ja tarpeeksi usein. Tämä vaatii hiukan suunnittelua etukäteen. Unirytmini sen sijaan kaipaa kohennusta.

Seuraavaksi tärkeintä on liikkuminen ja erityisesti ulkoilu. Joka päivä tulisi kävellä valoisaan aikaan ulkona edes kymmenen minuuttia, aina parempi mitä enemmän ja useammin. Hikiliikuntaa pyrin harrastamaan vähintään kerran viikossa, mieluiten kaksi tai kolme kertaa. Tuntikausien yhtäjaksoista istumista vältän parhaani mukaan.

Tärkeysjärjestyksessä korkealla ovat myös ystävät. Vasta hiljattain olen ymmärtänyt, miten tärkeää on, että ylläpidän läheisiä ihmissuhteitani. Vaikka olenkin introvertti, saan muutamasta ystävästäni valtavasti voimaa. Heihin haluan pitää entistä tiiviimmin yhteyttä. On tärkeää, että elämässäni on ihmisiä, joiden kanssa voin jakaa ilot ja surut, enkä halua rakentaa sosiaalista elämääni vain parisuhteen varaan, vaikka siihenkin toki haluan panostaa.

Muita pikku keinoja hyvän mielen lisäämiseen ovat päivittäinen d-vitamiinilisä, rentoutumiselle pyhitetyt hetket sekä säänmukainen ja lämmin pukeutuminen (villasukat!). Tänä vuonna uutena kokeiluna aion käydä testailemassa kirjaston kirkasvalolamppua ja mahdollisesti etsiä käytettynä itselleni jonkinlaista sarastusvaloa aamuherätyksiä helpottamaan.

Tervetuloa, syksy, olen valmis! Oletko sinä?

Muutoksia

Näinä kuukausina elämässäni on tapahtunut ja tapahtuu muutoksia, jotka vaikuttavat elooni ja olooni suuresti. Luulen, että lähiaikoina nämä aiheet ovat isossa osassa tai ainakin taustatekijöinä blogikirjoituksissani. Tiedättepähän vähän, mitä odottaa.

Kevään päätteeksi valmistuin parivuotisesta muusikon koulutuksesta. Valmistumisen myötä menetin paitsi ilmaisen soitonopetuksen myös selkeän treenirutiinin, mahtavat harjoittelupuitteet ja käytännölliset soitinsäilytystilat. Olen joutunut tyhjentelemään kaappeja ja keksimään jo valmiiksi piukasta asunnostani lisätilaa soittimia ja soittamista varten. Kukaan naapuri ei ole toistaiseksi tullut valittamaan, mutta en ole ihan varma, arvostavatko he töräyttelyäni kovasti.

Palaan seuraavaksi täysipäiväisen yliopisto-opiskelun pariin. Ensi lukuvuoden isoin projekti on kandin kirjoittaminen. Syksystä yliopistolla tulee onneksi näillä näkymin kevyehkö, joten voin opiskelun lisäksi keskittyä kivoihin asioihin ja erityisesti siihen, että oppisin nauttimaan myös tästä minulle vaikeimmasta vuodenajasta. Olisi upeaa kokea sellainen syksy, jolloin en pelkästään hädin tuskin saa ryömittyä läpi ankean arjen vaan voisin oikeasti olla tyytyväinen elämääni ja kukoistaa ilmaston tarjoamista puitteista riippumatta.

Uskon, että kesän aikana tekemäni muutokset ruokavaliooni tukevat hyvinvointiani myös syksyn pimeyden iskiessä. Olen ryhtynyt noudattelemaan pitkälti vegaanista, täysravintoon pohjautuvaa ruokavaliota (ns. HCLF plant-based diet, jos jotakuta kiinnostaa googlata). Muutos on ollut melkoinen, hyvällä tavalla, vaikka en olekaan ollut ruokavalion kanssa ihan ehdoton. Voi olla, että blogiinkin päätyy jatkossa enemmän ravintoon liittyvää tekstiä. Tämä aihe nimittäin kiinnostaa minua tällä hetkellä suunnattomasti.

Isoin ja vaikein muutos on Kullan muutto toiselle paikkakunnalle opiskelupaikan perässä. Viimeisen reilun kahden vuoden aikana olemme nähneet toisiamme lähestulkoon päivittäin, joten eri kaupungeissa asumisessa on sopeutumista. Onneksi on nykyteknologiaa, jonka avulla voi pitää helposti yhteyttä vaikka koko ajan. Todennäköisesti saamme aikataulumme sovitettua niin, että voimme myös vierailla toistemme luona ainakin pari kertaa kuussa. Mutta silti. Apua.

Vielä on muutama viikko kesälomaa jäljellä. Ehdin siis rauhassa sulatella näitä muutoksia ja valmistautua tuleviin koitoksiin. Minulla on sellainen kutina, että haastavuudessaankin seuraavasta vuodesta tulee kiva.