Taas mennään

Vuodenvaihde kului taas kerran omaisuutta pakkaillessa. Juuri nyt istun junassa matkalla takaisin viime lukuvuoden aikaiseen opiskelukaupunkiini, jossa suoritan kevään aikana työharjoittelun. Vanhempani tuovat muuttokuorman perässä viikonloppuna. Siihen asti nukun makuupussissa.

Tähän mennessä olen tykännyt muuttamisesta, mutta näin tiheään asunnosta ja etenkin kaupungista toiseen siirtyminen alkaa kyllästyttää. Odotan innolla, että pääsen asettumaan pidemmäksi aikaa aloilleni. Ensi syksyn asumis- ja opiskelukuviot ovat kuitenkin vähän auki, joten väliaikaisuuden tunne jatkuu vielä. Vuoden 2018 aikana osoitteeni saattaa muuttua vielä ainakin kerran. Toivottavasti seuraava muutto olisi jo sellainen, että pääsemme Kullan kanssa vihdoin asumaan yhdessä. Sitä odotellessa yritän iloita halvasta soluasumisesta.

Minimalistisista pyrkimyksistäni huolimatta maallinen omaisuuteni on vuosi vuodelta kasvanut, ja tällä kertaa oli ennätysmäärä muutettavaa, mikä teki muuttamisesta aiempaa työläämpää. Varsinaista karsimista en itse asiassa ole harrastanut enää pariin vuoteen. Tavaraa on kyllä lähtenyt pikku hiljaa luonnollisen kulumisen myötä, ja olen edelleen välttänyt uuden tavaran hankkimista muuten kuin välttämättömään tarpeeseen muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Soittimia tuli viime vuonna muutama lisää, ja niiden lisäksi hankin liikuntavälineitä, jotka vievät aika paljon tilaa. Yhden uuden (käytetyn) huonekalunkin menin ostamaan. Vaatteita minulla on verrattain vähän, ja vaatekerta on aika iäkästä. Pikku hiljaa ne kuluvat pois, ja joitain vaatekappaleita pitää uusiakin aika ajoin.

Tänä vuonna olen ajatellut pitää blogissa kirjaa rahankäytöstäni ja tavarahankinnoistani. Minua kiinnostaa lukea muiden taloudenpidosta, joten ehkä jotakuta kiinnostaa lukea omastani. Tuloista ja menoista pidän jo Excel-taulukkoa muutenkin, mutta yritän vihdoin rohkaistua julkaisemaan laskelmat tai edes osan kulukategorioista. Tänä vuonna tulotasoni nousee huomattavasti (vaikka pysynkin edelleen pienituloisena). Tavoitteeni kuitenkin on, etteivät menoni ihan kauheasti kasvaisi vaan pystyisin säästämään ja sijoittamaan mahdollisimman ison siivun tuloistani. Hankintakirjanpito taas on uusi juttu siinä mielessä, että vaikka jo kirjaan kaikki ostokset menoseurantaan, kokonaiskuva ei hahmotu ilman erillistä listaa hankinnoista (lisäksi ilmaiseksi saadut tavarat eivät ole aiemmin päätyneet kirjanpitoon). Erityisen mielenkiinnon kohteena ovat vaatehankinnat, jotka aion kirjata erilleen muista hankinnoista.

Hyvää alkanutta vuotta kaikille lukijoille!

Mainokset

Paras lahja olisi ei lahjaa ollenkaan

Viikon kuluttua on taas joulu, tuo suuri väkisinlahjomisen juhla. Minä en juurikaan pidä joulusta monestakaan syystä, mutta lahjakulttuuri taitaa olla syistä suurin. Sekä lahjojen hankkiminen että niiden saaminen ahdistaa minua. Hankkimisen olen onnistunut aika hyvin välttämään sopimalla esimerkiksi parisuhteessa, että lahjoja ei vaihdeta. Saamisen välttäminen onkin vaikeampaa, kun lähipiirissä on ihmisiä, jotka pyynnöistä huolimatta haluavat hankkia edes jotain pientä lahjaksi.

Lahjojen antamisesta nauttivien voi olla vaikea ymmärtää, että joillekin meistä lahjojen saaminen on todella vastenmielistä. Lahjan antaminen on kuitenkin ilmeisesti pyhä asia, ja moni lahjoja loukkaantuu, jos lahjan antamista yritetään kieltää. Onhan heillä oikeus antaa, kun siitä kerran tulee heille niin hyvä mieli. Saajan mielipahaa ei tässä yhtälössä oteta ollenkaan huomioon. Saajan pitäisi tuntea vain ja ainoastaan kiitollisuutta, iloa ja kaikkia muita ihania tunteita, kun hän saa lahjan vasten tahtoaan. Mikä siinä lahjan saamisessa edes on niin vastenmielistä?

Lahja-ahdistukseni juuret lienevät maailmantuskassa, jota olen potenut hyvin nuoresta lähtien. Inhoan turhaa kuluttamista ja materialismia. Ne sotivat arvojani ja maailmankuvaani vastaan. Olen itse hyvin tarkka siitä, mitä ostan, ja ylipäätään ostan vain vähän tavaraa. Kun joku hankkii minulle lahjan, ostopäätökset tehdään heppoisemmin perustein, eikä antaja varmastikaan puntaroi oikeaa valintaa yhtä huolellisesti kuin minä. Minun nimissäni tehdään ostopäätöksiä, joita itse en todennäköisesti tekisi. Olen havainnut, että usein he, jotka erityisesti tykkäävät antaa lahjoja, ovat samalla niitä, jotka tykkäävät kovasti shoppailla muutenkin. En minä halua, että kukaan lisää shoppailuaan sillä verukkeella, että saa antaa minulle lahjan!

Joskus lahjat saattavat olla periaatteessa käyttökelpoisia ja järkeviäkin ostoksia, mutta ne eivät välttämättä ole oman makuni mukaisia. Kukaan muu ihminen ei tunne minua niin hyvin, että tietäisi täsmälleen, mikä minua miellyttää. Itse taas en ostaisi mitään, mikä on vähän sinne päin, vaan haluan, että kaikki ostamani asiat ovat juuri sitä, mitä tarvitsen ja haluan ja mistä pidän. Haluan itse päättää, mitä kotiini päätyy, enkä tosiaankaan halua säilöä mitään turhaa.

Pahinta on, jos ja kun minulta ei kysytä, mitä haluaisin tai tarvitsisin. Todennäköisyys turhan tai muuten epämieluisan lahjan saamiseen on tällöin valtavan suuri. Moni lahjan antaja on sitä mieltä, että on ihan tylsää, jos saaja tietää etukäteen, mitä lahjaksi on tulossa. Lahjanhan pitäisi olla yllätys! No, arvatkaapa mitä: minä inhoan yllätyksiä! Minusta on oikeasti ahdistavaa, että joudun jännittämään, mitä tällä kertaa paketista paljastuu. Tämä liittyy osin siihen, että pelkään tuottavani antajalle pettymyksen, jos en pidäkään lahjasta.

Jos käy niin, että en pidä lahjasta, en tiedä, miten reagoida. Joskus yritän esittää ilahtunutta, mutta olen valitettavasti tosi huono esittämään. Reaktioni saattaa olla ihan yliampuva. Saatan alkaa kiitellä vuolaasti tai ylistää lahjaa tai muuta vastaavaa, minkä seurauksena antaja joko ihmettelee outoa käytöstäni tai luulee että oikeasti haluankin lahjoja ja innostuu entisestään niitä hankkimaan. Jos taas yritän olla neutraali tai en reagoi mitenkään, pelkään vaikuttavani epäkiitolliselta ja töykeältä. Joka tapauksessa lahjansaantitilanne on minusta aina hyvin vaivaannuttava. En oikeastaan koskaan ole tuntenut iloa saamistani hyvistäkään lahjoista. Positiivisin tunne, jota koen lahjan avatessani, on helpotus. Helpotus siitä, jos lahja ei ole mennyt pahasti vikaan.

Kaiken lisäksi lahjoissa menee usein rahaa hukkaan. Lahjoja ostaessa ei yleensä kauheasti pihistellä. Ostetaan vähän hienompia juttuja kuin mitä normaalisti itselle ostettaisiin tai jotain sellaista, mitä tavallisesti ei ostettaisi ollenkaan. Vähän ylellisyyttä lahjan saajalle. Jotkut tykkäävät saada sellaista, mitä itse ei tulisi ostettua. Minä en pääsääntöisesti tykkää. Minusta raha kannattaisi käyttää mahdollisimman tehokkaasti, mikä harvoin toteutuu lahjoissa. Itse asiassa hyödykkeen arvo voi tippua jopa kolmanneksen, kun se annetaan lahjaksi (Waldfogel, 1993). Laskelma perustuu siihen, että saaja arvioi lahjaan käytetyn rahasumman yleensä pienemmäksi kuin mikä se todellisuudessa on ollut.

Lahjakulttuuriin liittyy myös vahvasti vastavuoroisuus (Mayet & Pine, 2010). Vaikka kuinka antaja vakuuttaisi, että vastalahjaa ei tarvitse antaa, saajalle jää tunne velvollisuudesta antaa vastalahja. Minä ainakin tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä, jos saan lahjan eikä minulla ole antaa vastalahjaa. Koska koen lahjojen hankkimisen valtavan stressaavaksi, priorisoin mielenterveyteni ja teen läheisilleni tiettäväksi, että en hanki heille lahjoja, ja toivon syvästi, etteivät hekään hankkisi minulle.

Julkaisen tämän kirjoituksen niin lähellä joulua, että se tuskin vaikuttaa enää kenenkään tämänvuotisiin lahjakuvioihin. Ehkä joku toinen lahjoja karsastava saa tästä kuitenkin hiukan vertaistukea ja  mahdollisesti perusteluideoita ensi vuoden lahjattomuusneuvotteluille. Tai kenties joku väkisinlahjoittajaksi itsensä tunnistava tuntee piston sydämessään ja antaa ensi vuonna lahjakammoiselle parhaan mahdollisen lahjan: ei lahjaa ollenkaan.

Onko teidän lukijoiden joukossa muita lahjoista ahdistuvia tai muuten vain niitä inhoavia?

Luettavaa:

Furnham, A. (2014). The psychology of Christmas gift giving.

Mayet, C. & Pine, K. J. (2010). The psychology of gift exchange.

Waldfogel, J. (1993). The deadweight loss of Christmas

Loppusuoralla

Latasin tänään graduni plagioinnintarkistusohjelmaan. Urakka on ohi. Yliopistosta on jäljellä enää yksi luento ja yksi muutaman sivun oppimispäiväkirja. Ensi kevät kuluu työharjoittelussa, jonka jälkeen valmistun. Ajatella.

Tavoitteeni oli saada maisterivaiheen teoriaopinnot pakettiin tämän vuoden loppuun mennessä. Gradun lisäksi opintoja kertyi syksylle yhteensä 30 opintopisteen verran. Se oli aika iso pala pureksittavaksi, ja puolessa välissä syksyä mieli ja kroppa alkoivatkin pistää vastaan. Jaksoin hyvin rankimman alkusyksyn, jolloin opiskelupäivät venähtivät välillä 10-tuntisiksi, mutta kun kurssit tulivat yksitellen päätökseen ja pikku hiljaa taakka keveni, aloin stressata aina vain enemmän. Lakkasin siivoamasta enkä osannut lähteä kauppaan, joten söin huonosti. Eipä ihme, että sairastuin flunssaan kesken kaiken.

Pidin (sairauslomapäiviä lukuunottamatta) kiinni joka-aamuisesta soittotreenistä, joka tuntui usein ainoalta kivalta asialta elämässä. Ihmeen kaupalla sain kurssit hoidettua kunnialla, ja tänä syksynä sain enemmän kiitettäviä arvosanoja kuin aikaisemmin yliopistossa yhteensä (olkoonkin, että iso osa kursseista oli kieliopintoja, joissa olen aina pärjännyt erinomaisesti). Kukaan opettajista ja opiskelutovereista ei voinut edes arvata, miten hajalla kodinhoitoni ja itsestäni huolehtiminen oli kulissien takana. Nyt, loppusuoralla, olen alkanut saada taas elämänhallinnasta kiinni (tiedättekö, kaikenlaiset elämänhallinnan vinkit, joista täällä kirjoittelen, ovat ihan yhtä lailla itseäni varten kuin teidän elämäänne helpottamaan).

Aloitettuani opiskelun kuusi syksyä sitten olen lukuisia kertoja todennut, että yliopisto-opiskelu ei sovi minulle. Olen edelleen sitä mieltä. Kaipaan elämääni struktuuria ja selkeitä tehtäviä ja tavoitteita (ja vähemmän oppikirjojen lukemista). Muuten lamaannun. Joka ikinen vuosi yliopistolla on ollut raskas, vaikea ja toivottoman tuntuinen, ja siksi olen paennut musiikkiopintojen pariin – ilman hengähdystaukoja olisin varmaan lopettanut yliopiston jo aikoja sitten. Olen kuitenkin tyytyväinen, etten luovuttanut vaan jatkoin vaikeuksista huolimatta. Minä päihitin yliopiston, tuon energiasyöpön motivaationtappajan!

Ulkona sataa lunta – toivottavasti se pysyisi maassa edes hetken. Ehdin viettää pari viikkoa joululomaa ihan rauhassa. Vuodenvaihteessa on taas tiedossa muuttohommia. Jatkuvassa muutoksessa alan kaivata vakinaisempaa elämää. Ainakin yksi on ja pysyy: jatkan opiskelijastatuksella vielä monen monta vuotta, joten teidän lukijoiden ei tarvitse pelätä (eikä toisaalta kannata toivoa) blogin keskiluokkaistumista vielä vähään aikaan. 🙂

Kolme konkreettista tapaa vähentää päätöksentekoa arjessa

Edellisessä kirjoituksessa pohdin, kuinka minimalismi ja kasviperäinen ruokavalio ovat helpottaneet päätöksentekoani supistamalla vaihtoehtojen valikoimaa pakollisissa päivittäisissä päätöksentekotilanteissa. Vaikka valikoimaa onkin vähemmän, päätöksenteko itsessään on silti raskasta. Kamppailen päivittäin aloitekyvyttömyyden ja kunnianhimoisten tavoitteideni välillä. Sorrun helposti vitkasteluun, vaikka haluaisin olla aikaansaava. Olen huomannut, että mikäli haluan päästä tavoitteissani eteenpäin, parasta on, kun arkisia päätöksiä tarvitsee tehdä vain vähän jos ollenkaan. Päätöksenteon välttämiseksi olen löytänyt kolme toimivaa keinoa.

Ehkä tärkein apukeinoni ovat rutiinit. Minä pidän rutiineista ja minä tarvitsen rutiineja. Rutiinit myös motivoivat minua. Kun teen saman asian melkein joka päivä suunnilleen samaan aikaan, siitä tulee niin tärkeä osa päivääni, että poikkean rutiinista vain erityistapauksessa. Uuden rutiinin muodostaminen vaatii alkuun aktiivista päätöksentekoa (ja muistamista) ja on siksi yllättävän haastavaa. Mutta kun uusi tapa automatisoituu, tilanne kääntyy toisin päin: siitä poikkeaminen vaatii erillisen päätöksen tekemistä. Rutiinin noudattaminen on siis helpompaa kuin sen noudattamatta jättäminen. Tällä hetkellä tärkein rutiinini on aamuinen soittotreeni: lähes joka aamu poljen treenikämpälle ja harjoittelen pari-kolme tuntia ennen yliopistolle menoa. Ilman tätä rutiinia minun olisi todella vaikea järjestää treeniaikaa opintojen ohella.

Koska minun on todella vaikea ryhtyä asioihin, joita en ole päättänyt etukäteen, toinen tärkeä apukeinoni ovat tehtävälistat, joista olen kirjoittanut aiemminkin. Tehtävälista toimii yksinkertaisuudessaan siksi, että päätös siitä, mitä tyhjän hetken tullen pitäisi tehdä, on tehty jo aiemmin. Kun yhden tehtävän on saanut päätökseen, ei tarvitse kuin vilkaista tehtävälistaa ja ryhtyä seuraavaan toimeen. Tehtävälista siis eliminoi tarpeen arvuutella ja yrittää päättää, mitä seuraavaksi tekisi. Tehtävälista toimii minusta erityisen hyvin, jos esimerkiksi säännöllisen lukujärjestyksen tuoma struktuuri puuttuu tai on riittämätön. Toisinaan minulle riittää pelkkä juokseva lista hoidettavista asioista, mutta joskus lisään tehtävän perään karkeat aikaraamit, joiden välillä se tulee hoitaa, jotta minimoin riskin vitkasteluun.

Kolmas apukeinoni on se, että päätän etukäteen, että vaihtoehtoja on vain yksi, vaikka todellisuudessa niitä voisi olla enemmänkin. Tämä vapaaehtoinen vaihtoehdottomuus alkaa heti aamulla, kun herätyskello soi. Ainoa vaihtoehto on nousta ylös. Torkuttaminen ei ole vaihtoehto – piste. Olen joskus ollut krooninen torkuttaja, mutta tällä tavoin olen päässyt tavasta enimmäkseen eroon. Joskus huomaan, että alan mielessäni neuvotella itseni kanssa: jos kuitenkin vielä kymmenen minuuttia. Mutta koska päätös on tehty etukäteen, tuo mankuva ääni on helppo vaimentaa muistuttamalla itselleen, että ei, torkku ei ole vaihtoehto. Toinen esimerkki on portaiden käyttäminen hissin sijaan. Tämä on oikeastaan aina ollut itsestäänselvää minulle, koska lähtökohtaisesti en pidä hissin käyttämistä järkevänä, jos on terve ja hyväjalkainen ihminen. Hissi ei siis ole minulle vaihtoehto kuin sellaisissa tilanteissa, joissa kantamuksia on huomattava määrä (esimerkiksi kauppakassi ei yleensä oikeuta hissin käyttöä, mutta vaikkapa iso postipaketti saattaa oikeuttaa) tai jos olen sairaana.

Kaikkia päätöksiä ei elämästä voi tietenkään poistaa, mutta usein toistuvien pienten päätösten kanssa ei kannata turhaan vaivata päätään. Vaikka päätösväsymys on todellinen ilmiö, on helpottavaa tietää, että  päätöksentekoenergia on uusiutuva luonnonvara. Riittävä unensaanti on olennaista hyvien päätösten tekemiseksi, samoin kuin aivojen riittävä ja tasainen glukoosinsaanti. Nälän kurniessa harkittujen, hyvien valintojen tekeminen on vaikeampaa kuin täydellä vatsalla. Ennen tärkeää päätöstä on siis syytä nukkua hyvin ja syödä terveellistä, kuitupitoista ruokaa. Vanha vinkki, että kaupassa ei kannata käydä nälkäisenä, taitaa sekin pitää paikkansa.

Valinnanvaikeus ja päätösväsymys

Olette varmaan kuulleet Barack Obaman suppeasta työpuvustosta, jonka tarkoitus oli säästää Yhdysvaltain entisen presidentin arvokasta päätöksentekoenergiaa tärkeämpiin asioihin kuin sen miettimiseen, mitä tänään pukisi päälleen. Ilmeisesti pitkin päivää kotona, koulussa, töissä, harrastuksissa ja kaikenlaisissa sosiaalisissa tilanteissa tekemämme pienet ja suuret päätökset kuormittavat aivojamme, heikentävät itsesäätelyä ja tekevät hyvien valintojen tekemisestä vaikeampaa (1, 2). Ilmiötä kutsutaan päätösväsymykseksi (engl. decision fatigue). Päätöksentekoa vaikeuttaa vaihtoehtojen suuri määrä, mikä oman kokemukseni mukaan korostuu varsinkin silloin, kun on ostamassa jotain. Modernille markkinataloudelle tyypillinen pakkomielle tarjota kuluttajille loputtomat valikoimat pikkuisen toisistaan eroavia kulutushyödykkeitä on yksi monista syistä siihen, että niin monet meistä kärsivät valinnanvaikeudesta ja siihen liittyvästä päätösväsymyksestä. Minä ainakin häkellyn, jos vaihtoehtoja on liikaa.

Tuorein esimerkki elämästäni on se, kun yritin hankkia vanhojen, rikkinäisten nappikuulokkeiden tilalle uusia. Vanhat olivat edullisesta hinnastaan huolimatta palvelleet jo seitsemisen vuotta, mutta viimeisen vuoden ajan niistä kuului ääntä vain yhdestä luurista. Mietin tuon vuoden aikana usein uusien ostamista, mutta aina kun menin nettikaupoille selailemaan vaihtoehtoja, tehtävä tuntui aivan ylivoimaiselta. Vaihtoehtoja oli niin paljon. Kymmeniä, satoja kuulokkeita, joiden eroja oli todella vaikea alkaa usein puutteellisten tietojen perusteella vertailla. Enkä voinut vain mennä johonkin kauppaan ja ostaa ensimmäistä, halvinta mallia, sillä minulla oli kuitenkin kriteerini: äänenlaadun tulisi olla hyvä, tulppien pieniin korvakäytäviini sopivat, ja tuote saisi kestää usean vuoden käyttöä kuten edeltäjänsäkin.

Vasta, kun Kulta kaivoi minulle jostakin nappikuulokkeita vertailevan artikkelin, sain vihdoin vipinää kinttuihini. Artikkeliin oli koottu tämän vuoden parhaat nappikuulokkeet hintaluokittain (en tutkinut sen enempää, kuinka laajalla vertailulla nämä kandidaatit olivat listalle valikoituneet – olin vain tyytyväinen siihen, että edes jonkinlaista esikarsintaa oli tehty). Valitsemassani hintaluokassa vaihtoehtoja oli vain kourallinen. Niistä muutamaa pystyi tilaamaan ulkomailta Suomeen. Vain yhtä mallia myytiin suomalaisessa verkkokaupassa. Valitsin sen. Vaikka eräs toinen malli olisi ollut muotoilultaan miellyttävämpi, kotimaasta tilaaminen tuntui helpommalta ja sillä tavoin saisin varmasti nauttia EU:n kuluttajansuojalain määräämästä kahden vuoden laitetakuusta. Takuuasiat tuntuvat aina hankalammilta ulkomailta tilatessa.

Olen huomannut, että osin tiedostamatta mutta myös tietoisesti olen pyrkinyt vähentämään vaihtoehtojen määrää ja samalla päätöksentekoa omassa elämässäni. Minimalismi on loistava työkalu tässä asiassa, ja sen suurin vaikutus näkyy varmaankin juuri pukeutumisessa. Vaatevarastoni on pieni, mutta minulla ei ole melkein koskaan tilannetta, jossa en keksisi, mitä laittaisin päälleni. Arjessa pukeudun aina mustiin farkkuihin ja simppeliin paitaan tai neuleeseen. Asun valintaan kuluu ehkä kaksi sekuntia, sillä housut ovat käytännössä aina samat ja paidaksi kelpaa ensimmäinen käteen osuva. Ei haittaa, että samat asut toistuvat viikosta ja kuukaudesta toiseen. Tykkään vaatteistani, ja haluan käyttää niistä jokaista mahdollisimman paljon. Hämmästyn aina, kun huomaan, että joku miettii päänsä puhki päivittäisiä asuvalintojaan tai pitää mielessään kirjaa siitä, mitkä vaatteet olivat missäkin tilanteessa päällä, ettei sama asu toistuisi samojen ihmisten nähden. Mikä vaiva!

Myös kasviperäisen ruokavalion noudattaminen on yksi tapa supistaa valikoimaa ja vähentää päätöksentekoa: kun eläinkunnan tuotteet ja raskaasti prosessoidut mätöt, joita kaupan hyllyt enimmäkseen pursuavat, eivät ole vaihtoehto, kaupassa käyminen käy nopeasti ja sutjakkaasti. Omiin tarpeisiin sopivasta, valmiiksi valikoituneesta valikoimasta on todella helppo valita ostoksensa. Myös niinä harvoina kertoina, kun käyn ravintolassa syömässä, valinnan tekeminen on mutkatonta: yleensä vegaanisia vaihtoehtoja on ruokalistassa vain yksi tai korkeintaan kaksi, mikä sopii minulle aivan hyvin. Muut viettävät monta minuuttia pohtiessaan, mitä tekisi mieli, ja jotkut vielä katuvat päätöstään jälkeenpäin nähdessään, millaisia annoksia muut saivat.

Vaikka valikoiman suppeus saattaa helpottaa päätöksentekoa, vaihtoehdottomuudella on myös toinen puoli. Tilanne tai valinta, johon itsellä ei ole sananvaltaa, saattaa aiheuttaa ihmisessä vastareaktion (2). Olemme myös tyytyväisempiä omiin päätöksiimme kuin valmiiksi tehtyihin päätöksiin. Tämä ilmiö on ainakin minulle tuttu: Inhoan kaikkia odottamattomia pakollisia tehtäviä opinnoissa, ja mieluummin hankin kaikki tavarani itse kuin annan muiden valita kotiini uusia esineitä lahjojen muodossa. Vaihtoehdottomuuteen sopeutuminen tosin helpottuu, jos uskon, että se on seurausta aiemmista valinnoistani tai että se vie omia tavoitteitani eteenpäin.

Huomaatko sinäkin kuormittuvasi liian suurista valikoimista ja toistuvasta päätöksenteosta? Entä kuinka reagoit, kun vaihtoehtoja ei anneta?

Kirjallisuutta:

(1) Tierney, J. (2011). Do you suffer from decision fatigue? The New York Times.
(2) Vohs, K. ym (2005). Decision fatigue exhausts self-Regulatory resources – but so does accommodating to unchosen alternatives. Researchgate.

Diagnoosi?

Seuraava julkaisu käsittelee henkilökohtaista ja jokseenkin arkaa aihetta. En puhu Asiasta sen oikealla nimellä enkä linkkaa tekstiä Facebookiin. Kirjoitin tekstin aluksi vain itseäni varten jäsentääkseni omia ajatuksiani. Päätin kuitenkin julkaista sen siltä varalta, että joku, jolla on samanlaisia kokemuksia, saattaisi hyötyä pohdinnoistani, ja toisaalta jollakulla teistä lukijoista saattaisi olla minulle kullanarvoisia neuvoja.

***

Olen aina kokenut olevani perustavanlaatuisella tavalla erilainen kuin muut. Vaikka olen tiennyt poikkeavani muista ihmisistä, olen kokenut asian niin, että minä olen normaali, fiksu ja looginen, ja muut ovat kummallisia. Hassua, eikö totta? Olen vasta hiljattain tajunnut, että tilannehan on todellisuudessa aivan päinvastainen. Siinä missä minä ihmettelen muiden ihmisten (näennäisesti) epäloogista, toisinaan suorastaan järjetöntä toimintaa, he todennäköisesti ihmettelevät kaikkia minun normeista poikkeavia piirteitäni, ajatuksiani ja tapojani.

Tulin yllättäen ajatelleeksi, että ominaisuuteni saattaisivat liittyä Häiriöön. Lievään sellaiseen, mutta Häiriöön kuitenkin. Satuin törmäämään artikkeliin, jonka mukaan miesten häiriönä pidetty ilmiö onkin luultua yleisempi ja rajusti alidiagnosoitu naisilla. Tämä johtuu siitä, että naisilla Häiriö ilmenee hieman eri tavoin kuin miehillä, ja se usein sekoitetaan kaikenlaisiin muihin mielenterveyden häiriöihin. Ilmeisesti naiset ovat keskimäärin miehiä taitavampia peittämään Häiriöön liittyvät oireensa. He pystyvät esittämään normaalia. Tämä kuvaus kolahti minuun. Tuntuu, että koko sosiaalinen elämäni on juuri sitä, esittämistä. Vain yksikseni, äidin ja Kullan kanssa pystyn olemaan avoimesti oma outo itseni, kaikissa muissa tilanteissa ponnistelen vaikuttaakseni sosiaalisesti kyvykkäämmältä kuin todellisuudessa olen.

Olen oppinut iän myötä, yrityksen ja erehdyksen kautta, tunnistamaan asiat, joita kannattaa sanoa ihmisten kuullen ääneen, niistä, joita ei kannata – ainakin useimmiten. Osaan arvata paremmin kuin nuorempana, mikä saattaa ärsyttää tai kummastuttaa ihmisiä, ja pystyn mielestäni monitoroimaan omaa käyttäytymistäni sen mukaan. En enää puhu yhtä estottomasti pakottavimmista mieleni päällä olevista asioista, ellen ole varma, että myös kuulija on kiinnostunut aiheesta (läheisimpien kanssa lipsun tästä). Vaikka pystyn sumplimaan sosiaalisissa tilanteissa, en oikein osaa solmia uusia ystävyyssuhteita. Yhä harvemmin jaksan yrittääkään. Tuntuu, että vuosi vuodelta myös vanhojen ystävyyssuhteiden ylläpitäminen tuntuu vaikeammalta. En osaa pitää yhteyttä, ellen ole tekemisissä ystävieni kanssa säännöllisesti.

Pidän kyllä ystävistäni ja vietän mielelläni heidän kanssaan aikaa aina välillä. Suurimmat hankaluudet ilmenevätkin vieraiden tai puolituttujen seurassa. Mielessäni haluaisin paeta katsekontaktia tai mieluiten piiloutua kokonaan ihmisen näkyvistä. Haluaisin välttää kaikki hälyisät ja tungoksiset paikat, joissa hajujen kakofonia salpaa hengitykseni. Haluaisin istua hiljaa vähän syrjemmässä turvallisen henkilön kanssa ilman jatkuvaa kiusallisuudentunnetta tai olla rauhassa ihan itsekseni kotona. Mutta pakotan itseni osallistumaan sosiaalisiin tilanteisiin, tervehtimään muita, jutustelemaan, kysymään kuulumisia ja yrittämään pitää keskustelua yllä – silloin kun jaksan. Tällainen käyttäytyminen ei tunnu ollenkaan luontevalta, mutta yritän olla näyttämättä kovin kiusaantuneelta, vaikka sisälläni pyöriikin epämukava möykky.

Kuitenkin selviän päivittäisestä elämästä. Yliopistossa on vaikeaa, mutta valmistuminen häämöttää jo. Enkä oikeastaan edes tiedä, ovatko vaikeuteni yhtään suuremmat kuin kenen tahansa ujoksi, introvertiksi tai vaikkapa erityisherkäksi itsensä määrittelevän ihmisen. Itse asiassa koen jopa tarvitsevani jokseenkin säännöllistä sosiaalista kanssakäymistä. Tulen alakuloiseksi, jos en juttele kasvotusten kenenkään kanssa muutamaan päivään. Ja entä jos tuntemukseni ovatkin tuttuja ihan jokaiselle ja minä vain ylianalysoin kokemuksiani ja teen liian suoria johtopäätöksiä? Toisaalta ne ihmiset, joiden kanssa olen asiasta puhunut, ovat myös tunnistaneet minussa Piirteitä.

Niin, olisiko piirteistäni Diagnoosiksi asti? Entä haluaisinko edes tulla diagnosoiduksi? Romahtaisiko identiteettini, jos kaikki ne ominaisuudet, joista tunnistan itseni minuksi, leimattaisiinkin häiriöksi? Entä jos saisin kovalla vaivalla kerättyä rohkeutta mennä vastaanotolle, ja siellä minut todettaisiinkin ihan normaaliksi? Olisinko pettynyt vai helpottunut? Jatkaisinko elämääni kuten ennen Diagnoosiepäilyä? Vai miettisinkö jatkuvasti tästä eteenpäin, mikä minua oikein vaivaa, kun normaalius on silti niin vaikeaa? Toisaalta tykkään itsessäni juuri siitä, että en mene massan mukana vaan teen niin kuin itse näen, koen, ajattelen ja analysoin parhaaksi. Olisiko Diagnoosi (tai Diagnoosittomuus) siis loppujen lopuksi aivan yhdentekevää?

Kuinka selvitä opinnoista ilman lainaa?

Viimeksi jaoin ajatuksiani opintolainasta. Velattomuus on suuri palvelus tulevaisuuden itselle, mutta entä jos ajatuskin köyhänä kitkuttelusta tuntuu raskaalta? Miten voi säästää rahaa ilman, että koko elämä on pelkkää kaurapuuroa? Tässä muutama vinkki, joiden avulla minä olen pärjännyt ilman opintolainaa.

Budjetti ja / tai tulo- ja menoseuranta

Tiedosta, paljonko rahaa on käytettävissäsi kuukausittain ja mieti valmiiksi edes suurpiirteiset raamit, kuinka aiot rahasi käyttää. Budjetti tiukka, mikä saattaa tuntua ahdistavalta ja rajoittavalta, mutta toisaalta omien rahojen rajallisuuden ymmärtäminen auttaa pitämään menot kohtuullisina. Olen kokenut mielekkääksi myös seurata menojani kuukausittain, jotta saan tietää, jos elän suunnitelmista huolimatta yli varojeni.

Asu halvalla

Asumiskustannusten merkitys oli suurempi ennen tämänsyksyistä opintotuen muutosta, jossa opiskelijat siirrettiin yleisen asumistuen piiriin. Nyt asumisjärjestelyjen kanssa täytyy kikkailla enemmän kuin ennen, ja esimerkiksi seurustelukumppanin kanssa ei välttämättä kannata enää asua yhdessä. Joka tapauksessa edullinen asunto on hyvä valinta edelleen, vaikka valtio kustantaakin sen hinnasta isomman osan kuin ennen.

Tee osa-aikaista työtä tai perusta yritys

Minulle nollatuntisopimuksella tehdyt keikkatyöt ovat sopineet opiskeluaikana kaikkein parhaiten. Mahdollisuus kieltäytyä tarjotuista työvuoroista on ollut suuri etu, kun välillä on ollut raskaampaa. Itsensä työllistäminen yrittäjänä on opiskeluaikana hyvä vaihtoehto, koska minimitoimeentulo on opintotuen ansiosta taattu riippumatta siitä, tuottaako yritys voittoa vai ei. Valmistumisen jälkeen yrittäjän toimeentulo on riskialttiimpaa, koska yrittäjä ei ole oikeutettu samanlaiseen työttömyysturvaan kuin henkilöt, joilla ei ole omaa yritystä.

Hanki kaikki mahdollinen käytettynä

Ensimmäinen vaihe on tietysti pidättäytyä ostamasta mitään, mitä ei tarvitse. Silloin harvoin, kun on pakko hankkia jotain, kannattaa tarkistaa ensin käytettyjen tavaroiden markkinat. Kierrätyskeskuksista, nettikirpputoreilta ja ihan perinteisiltä kirppiksiltäkin löytyy kaikki mahdollinen huonekaluista vaatteisiin. Harvoin raaskin enää ostaa mitään uutta, kun olen tottunut jo-kerran-omistettujen tavaroiden edullisiin hintoihin. Varsinkin huonekalut ovat tolkuttoman kalliita upouutena (onhan niitä halpojakin, mutta minkä laatuisia!). Pehmeiden huonekalujen kanssa kannattaa toki olla varuillaan mahdollisten tuhohyönteisten takia, mutta esimerkiksi keittiönpöytä ja tuolit lienevät turvallinen hankinta.

Syö kasvipainotteisesti ja tee ruokaa itse

Kuivatut palkokasvit, kauden vihannekset, juurekset ja hedelmät sekä kotimaiset viljat ovat naurettavan halpoja ja bonuksena superterveellisiä. Yksinkertaisten kasviperäisten ruokien valmistaminen ei vaadi paljon vaivannäköä mutta säästää huomattavasti rahaa valmisruokiin ja jopa opiskelijalounaaseen verrattuna. Eikä sitä kaurapuuroakaan kannata väheksyä: hiutalepaketti ei maksa melkein mitään, ja hyvillä päällisillä höystettynä puuro on terveellinen, täyttävä (kunhan puuroa tekee tarpeeksi ison annoksen!) ja maukas aamu-, väli- tai iltapala. Vaihtelun vuoksi kannattaa kokeilla muitakin viljoja. Minä lisään aamupuurooni mieluiten saksanpähkinöitä, pellavansiemeniä, rusinoita, banaania ja pakastemarjoja – nam!

Pyöräile

Polkupyörä on isossa kaupungissa mitä näppärin liikenneväline. Talvipyöräilykään ei ole mikään ongelma, mutta siihen suosittelen nastarenkaita. Ne maksavat itsensä nopeasti takaisin, jos vertaa bussikortin hintaan – puhumattakaan autoilun kuluista! Nyt, kun olen tottunut pyöräilyyn, kuljen kaikki alle 10 kilometrin (ja joskus ylikin) matkat mieluiten polkien. Joillekin auto on vapauden symboli, mutta minusta polkupyörä sopii sellaiseksi paremmin.

Opettele tekemään ja korjaamaan asioita itse

Esimerkiksi vaatteiden korjaaminen on hyvä taito opetella. Joutuisin ostamaan yhtenään uusia housuja, ellen korjaisi niitä, kun ne alkavat kulua haaroista puhki. Vaatteelle voi saada reilusti lisää käyttöikää ihan vain sillä, että parsii pienet reiät, ennen kuin ne ehtivät kasvavat isoiksi. Ja nyt, kun polkupyörä on pääasiallinen kulkuvälineemme, on hyvä opetella vaihtamaan renkaat itse. Pari ohjevideota Youtubesta ja rengasraudat käteen – homma on hoidettu tuossa tuokiossa.

Kaikkea ei tarvitse omistaa

Kirjasto on kenties opiskelijan tärkein yhteistyökumppani. Yhteiskäyttö toimii kirjojen lisäksi monessa muussakin asiassa. Esimerkiksi pyykinpesukonetta ei minusta kannata hankkia, jos on mahdollisuus käyttää taloyhtiön pesutupaa tehokkaine pesukoneineen. Harvoin tarvittavia työkaluja ja muita välineitä taas kannattaa kysellä tuttavilta lainaan, jos tarvetta ilmenee.

*****

Minusta olennaisinta on muistaa, että opiskelijana ei ole varaa kaikkeen, mitä ehkä tekisi mieli. Harvalla työelämässä olevallakaan on. Opintojen aikaista pienituloisuutta on ainakin omalla kohdallani helpottanut tieto siitä, että se on väliaikaista. Kaikkea ei tarvitse tehdä, nähdä ja omistaa juuri nyt. Elämä ei lopu siihen, kun opinnot päättyvät.

Mitä rahansäästövinkkejä sinulla on, opiskelijoille ja muutenkin?

Opintolainapommi

Tänä syksynä opintotukeen on tullut isoja muutoksia. Opintorahaa pienennettiin rajusti, ja opiskelijat siirrettiin yleisen asumistuen piiriin. Samalla opintolainan valtiontakausta nostettiin: nyt opiskelija voi ottaa jopa 650 euroa tukikuukautta kohden velkaa. Mikäli syksyllä 2017 aloittava opiskelija nostaa lainaa jokaiselta mahdolliselta 54 tukikuukaudelta, hänelle ehtii kertyä 35 100 euron edestä velkaa. Tavoiteajassa yliopistosta valmistuvakin (5 vuotta, 45 tukikuukautta) saa kerrytettyä mukavan potin, 29 250 euroa.

Todellisuudessahan takaisinmaksusumma on vielä tätä laskelmaa suurempi, sillä opintolaina kasvaa korkoa ensimmäisestä nostoerästä lähtien aina viimeiseen maksupäivään asti. Valtion tarjoama opintolainahyvitys oletusaikataulussa valmistuvillekaan ei ole ihan niin hyvä diili kuin miltä se kuulostaa – se kattaa suurin piirtein korkokulut, jos niitäkään. Kerran lainattu raha on tässäkin tapauksessa maksettava takaisin. (Lue lisää: Opintolaina – Säädökset selkokielellä / TalousSuomi)

Oletetaanpa, että korkeakoulusta valmistunut tienaa 3 500 euroa kuukaudessa ennen veroja. Tämä tietää 42 000 euron bruttovuosituloja. Verojen jälkeen palkasta jää käteen noin 25 000 euroa (Palkansaajan tuloverolaskuri 2017 / Veronmaksajat). Minua alkaa hirvittää jo pelkkä ajatus siitä, että lainasumma olisi suurempi kuin vuosituloni! En tiedä, millaisella aikataululla pankit odottavat opintolainan takaisinmaksua, mutta tuollaista summaa ei joka tapauksessa ihan hetkessä makseta takaisin – ellei sitten pidä erittäin tiukkaa budjettia. Ja velkojallehan on parasta, mitä pienempiä lyhennyssummat ovat ja mitä pidempään velallinen maksaa korkokuluja.

Onneksi ilman opintolainaakin on mahdollista opiskella. Se vaatii kurinalaista menojen karsimista ja sen hyväksymistä, että nyt on meneillään köyhä elämäntilanne. Ostoksia tehdessä ei voi ajatella, että tämän minä ansaitsen, vaan on mietittävä, mihin on varaa. Töiden tekeminen lomilla on kutakuinkin välttämätöntä, ellei sitten satu olemaan niin onnekas, että vaikkapa vanhemmat tukevat opiskelijataloutta avokätisesti.

Tiedän monien ajattelevan, että nuorena pitää remuta ja rellestää sen kuin kerkeää, koska muuten myöhemmin kaduttaa kaikki tekemättä jääneet asiat. Itse ajattelen, että opiskeluaika on niin lyhyt, että sen ajan kestää vähän köyhempää elintasoa. Kyllä myöhemminkin ehtii matkustella ja ostella asioita, mikä parasta, ihan itse tienaamillaan rahoilla. Velattomuus (tai edes mahdollisimman vähäinen opintovelka) on hyvä pohja tulevaisuuden vaurastumiselle. Velattomuus on vapautta.

Kuinka sinä suhtaudut opintovelkaan – uhka vai mahdollisuus? Opintonsa jo päättäneiltä haluaisin kuulla, kaduttaako velanotto. Jos taas et nostanut lainaa, koetko jääneesi paitsi merkittävistä elämänkokemuksista?

Hutilaukun tuunaus

Olen jo tovin kaivannut matkalaukkua kaupunkienväliseen matkustamiseen ja siksi seuraillut nettikirppiksiä sillä silmällä. Upouusi laukku ei tullut kyseeseen taloudellisista ja ekologisista syistä ja myös siksi, että tarpeisiini riittää aivan hyvin vanhempikin kapsäkki. Kunhan laukku on nätti, jokseenkin laadukas ja perässävedettävää mallia.

Löysin Tori.fi:stä oikein passelin näköisen, hyväkuntoisen laukun, ilmeisesti arvostetulta matkalaukkujen valmistajalta, ja hintakin oli vain 10 euroa. Myyjä asui viereisellä paikkakunnalla mutta suostui tuomaan laukun mukanaan lähelle minua, kun hän asioi omassa asuinkunnassani.

Laukku näytti myynti-ilmoituksen kuvassa pikimustalta, mutta luonnossa se olikin tummansininen. Ei siinä vielä mitään, mutta lisäksi laukkua koristivat räikeänturkoosit vauhtiraidat, jotka oikein kiljuivat ysäriä. Raitoja ei huomannut ilmoituskuvasta. En kehdannut siinä vaiheessa enää perua, vaikka olisihan minulla tietysti ollut siihen oikeus. Ajattelin, että ei värillä niin väliä, kunhan on toimiva matkalaukku. Maksoin ja lähdin kotiin.

Aloin heti katua ostopäätöstä. Yritin vakuutella itselleni, että laukku on ihan hyvä. Kuitenkin mitä pidempään tuijottelin sitä eteisessäni, sitä rumemmalta se alkoi minusta näyttää. Mietin kuumeisesti, mitä tekisin asialle. Yrittäisinkö myydä laukunrumiluksen eteenpäin (ostaisiko sitä kukaan??), vai pitäisikö se heivata kierrätyskeskuksen riesaksi. Vai pystyisikö somisteet jotenkin peittämään?

Sitten keksin: otin mustan permanenttitussin kauniiseen käteen ja kokeilin ensin pienelle alueelle huomaamattomaan kohtaan. Tussinjäljen kuivuttua hinkkasin sitä hetken rätillä ja totesin, että väri pysyy ihan hyvin. Peitin kaikki turkoosit kohdat mustalla tussilla niin tarkasti kuin pystyin.

Olen tyytyväinen lopputulokseen. Matkalaukku muuttui huomiotaherättävän räikeästä hillityksi ja oikeastaan ihan tyylikkääksi. Muodonmuutos ei ehkä ole pysyvä, koska tussia ei ole varsinaisesti tarkoitettu kankaan värjäämiseen. Toisaalta operaatioon ei kulunut kovin paljon aikaa, joten ei haittaa, jos sen joutuu joskus toistamaan.

Olkoon tämä muistutus itselleni (miksei muillekin), että kannattaa selvittää harkinnassa olevista ostoksista tarkat yksityiskohdat, ennen kuin tekee ostopäätöksen, oli kyseessä sitten uusi tai käytetty esine. Käytettyjen kohdalla pitää tietysti olla erityisen huolellinen, koska palautusoikeutta ei ole. Pitää myös opetella sanomaan rohkeasti ”ei kiitos, en haluakaan tätä”, jos tuote on aivan erilainen kuin odotin. Onneksi tämä hutiostos oli pelastettavissa, ja hyväkuntoinen esine pääsi pienen tuunauksen jälkeen uudelleen käyttöön.

Mitä sinä teet hutiostoksille? Pelastatko omia muodista menneitä tavaroitasi tuunaamalla, käytätkö niitä edelleen sellaisenaan vai hylkäätkö ne, kun ne eivät ole enää ajanmukaisia?

Tilannekatsaus

Blogissa on ollut hiljaista jo pidemmän aikaa. Elämässäni ovat meneillään hektiset ajat, ja siksi blogin päivittäminen on jäänyt taka-alalle. Viime syksynä aloittamani musiikkiopinnot ovat nyt katkolla sillä aikaa, kun viimeistelen jo viisi vuotta työn alla olleen yliopistotutkintoni. Kesä on kulunut pääasiassa gradun parissa, tämän syksyn aikana kirin viimeisiä teoriaopintoja kasaan, keväällä teen harjoittelun, ja ensi kesänä olisi tarkoitus saada paperit kouraan. Johonkin väliin yritän mahduttaa vähän soittoharjoitteluakin.

Muutamat lukijat ovat laittaneet viestiä ja toivoneet, että jatkaisin blogin päivittämistä edelleen. Pakko myöntää, että olenhan minä tätä kaivannutkin: saan kirjoittamalla ajatukset järjestykseen ja tunnen, että saan tätä kautta yhteyden samanmielisiin ihmisiin. Blogin pitäminen on voimaannuttavaa.

Mutta samalla se vie aika paljon aikaa. Minulla menee helposti pari–kolme tuntia yhden tekstin kirjoittamiseen, joskus enemmänkin. Sellaisen ajan järjestäminen viikottain tuntuu hankalalta. Nyt kun mietin asiaa, olen tainnut aiemmin hioa tekstejäni turhan pitkään. En usko, että yletön vaivannäkö edes välittyy lukijalle. Tekstin hinkkaamisessa on lopulta kyse pienistä yksityiskohdista, joilla ei lopulta ole kovin paljon edes väliä viestin välittymisen kannalta.

Haluaisin kokeilla seuraavaa: Alan taas päivittää blogia säännöllisemmin, mahdollisesti kahdesta neljään kertaan kuukaudessa. Kirjoitan lyhyempiä tekstejä, tuotan tekstit spontaanimmin ja enemmän ajatuksen virtaa -tyylillä. Lisäksi jätän editoinnin minimiin. Kun teksti on paketissa, oikoluen sen korkeintaan kerran enkä mieti loputtomiin esitysjärjestystä. Tästä seuraa kenties hiukan heikkolaatuisempaa tekstiä, enemmän pilkkuvirheitä ja sen sellaista. Toisaalta luulen, että tekstien sävy voisi olla rentoudessaan kutsuvampi. Yksi mahdollisuus on, että laitan itselleni ajastimen ideasta riippuen 30–60 minuuttiin ja tämän jälkeen julkaisen tekstin, vaikka se tuntuisi keskeneräiseltä. Tämä olisi hyvä harjoitus perfektionistille (piirre, jonka luulin jo selättäneeni, mutta välillä se vain nostaa päätään)!

Jos täällä vielä lukijoita pyörii, toivon teiltä näkemystä asiaan: onko parempi, että julkaisen enemmän mutta huolettomammin vai vähän (jos ollenkaan) viimeistä pilkkua myöten viilattuna? Samalla voitte kertoa, millaisista aiheista teitä kiinnostaisi lukea jatkossa tai minkä tyyppiset kirjoitukset ovat olleet menneisyydessä kivoja!

***

Opin näköjään nopeasti: tämän tekstin tuottamiseen meni 24 minuuttia. Hyvä minä!