Helmi- ja maaliskuun 2018 vaatehankinnat

Tammikuun törsäilyn jälkeen helmikuusta tuli luontevasti nollakuukausi vaateostojen suhteen. Työharjoittelun aiheuttaman kuormituksen takia helmikuussa ei ollut liiemmin aikaa saati kiinnostusta miettiä vaatehankintoja.

Maaliskuussa sen sijaan tein kolme ostosta:

30,00 € Iltapuku (100% polyesteri) käytettynä
7,00 € Paitapusero (100% viskoosi) käytettynä
4,50 € Paitapusero (100 % viskoosi) käytettynä

Yhteensä 41,50 €

Vuoden alusta 277,50 €
Budjettia jäljellä 222,50 €

Löysin kauniin ja edullisen iltapuvun juuri sopivalla hetkellä, kun ilmoittautuminen vuosijuhlille oli alkamassa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun osallistun moisiin juhliin – ja kokemus olisi tälläkin kertaa jäänyt väliin, ellei sopivaa pukua olisi löytynyt. Leningille tulee toivottavasti käyttöä useammassakin juhlassa.

Paitapuserot ostin postin välityksellä nettikirpputorilta. Hinnat sisältävät postikulut, eli vaatteiden myyntihinnat olivat vielä pari euroa halvemmat. Paketit eivät ole vielä saapuneet postissa, joten en nyt pysty arvioimaan, olivatko hankinnat nappi- vai hutiostoksia. Yritän muistaa kirjoittaa arvion seuraavassa raportissa.

Ostojen lisäksi sain ilmaiseksi kolme vaatekappaletta:

Farkut
Villapaita
Siistit housut

Äitini siivosi vaatekaappiaan ja tyrkkäsi minulle kokeiltavaksi muutaman vaatekappaleen, joista kelpuutin kolme. Fiilistelen lahjaksi saatuja vermeitä kevään ajan ja palautan äidille hänen pyynnöstään takaisin ne, jotka eivät pääse aktiivikäyttöön.

Mainokset

Solu – hyi?

Kun muutin omilleni 18-vuotiaana, en voinut kuvitellakaan asuvani solussa tai edes kimppakämpässä kaverin kanssa. Minulle oli ehdottoman tärkeää, että minulla on oma keittiö ja vessa, joihin muut eivät voi tulla sotkemaan. Viisihenkisen perheen nuorimmaisena lapsena halusin vihdoin päästä rakentamaan ikioman pesäni, jossa saisin piehtaroida rauhassa itsekseni. Aluksi maksoin itseni kipeäksi yksinasumisen luksuksesta yksityisen vuokranantajan asunnossa, mutta myöhemmin pääsin hiukan halvemman asunnon kautta opiskelija-asuntosäätiön yksiöön, jonka vuokra oli varsin edullinen.

Kelataan muutama vuosi eteenpäin. Pitkän yksinasumisjakson jälkeen muutin uuden opiskelupaikan perässä paikkakunnalle, jossa edullisia yksiöitä ei ollut noin vain saatavilla. Ainoa taloudellisesti järkevä vaihtoehto oli asettua asumaan soluasuntoon. Kantani oli onneksi lieventynyt tuosta muutaman vuoden takaisesta ehdottomuudesta, ja olin oikeastaan utelias kokeilemaan tätä minulle vieraaksi jäänyttä opiskelijaelämän puolta.

Tähän päivään mennessä minulle on kertynyt kokemusta kolmesta eri soluyhteisöstä. Ensimmäisenä asuin yhden kämppäkaverin kanssa. Kämppis oli jokseenkin siisti ja harmiton, mutta pienet asiat alkoivat ärsyttää: hiukset suihkukaivossa ja ns. jarrujäljet hetki sitten pestyssä vessanpöntössä. Yöh. Mitään konflikteja välillemme ei kuitenkaan päässyt syntymään. Rinnakkaiseloamme kesti yhden lukuvuoden ajan eli yhdeksän kuukautta, jonka jälkeen pääsin puoleksi vuodeksi asumaan takaisin yksiöön. Koska pystyin vertaamaan tämän kämppiksen kanssa asumista ainoastaan yksin asumiseen, en ehkä osannut tarpeeksi arvostaa sitä, kuinka hyvin huoneiston jakaminen meillä toimi.

Toinen kokemus alkoi tämän vuoden tammikuussa ja päättyi helmikuussa. Kokemus oli – no – aika kauhea. Kun ensimmäisen kerran astuin asuntoon, totesin heti, että eihän täällä voi viihtyä. Huoneistossa asui lisäkseni kaksi muuta opiskelijaa. Kämppä oli kuitenkin sen näköinen, että siellä majailisi ainakin viiden hengen porukka. Eteisen naulakko tursuili takkeja, pipoja ja kenkiä. Keittiössä ahdasta tiskipöytää koristi kuusi astianpesuainepulloa ja isot tiskikasat, joille kuivauskaapissa ei olisi ollut edes tilaa. Kylpyhuonekin oli täynnä irrallaan lojuvia ämpäreitä, puteleita ja purnukoita. Kämpässä ei ilmiselvästi ollut kolmen ihmisen tarpeisiin tarpeeksi säilytystilaa, mutta sekaisuutta aiheuttavia irtotavaroitakin pahempaa oli se, että kämpässä oli likaista. Ensi töikseni pyyhin ruokapöydän leivänmurusista, pesin keittiön lattiasta tahrat pois, imuroin sorat eteisestä ja järjestin kengät jonkinlaiseen riviin. Kuten arvata saattaa, kämppä oli pian entisellään. Diagnosoin kämppikseni sottapytyiksi ja päätin muuttaa pois pikimmiten. Päätöstä tuki myös havainto siitä, että nämä kämppäkaverit sattuivat olemaan kovaäänistä ja seurustelevaa sorttia, kun taas itse arvostan kotona yksinoloa, rauhaa ja hiljaisuutta.

Kolmas solukokeilu on käynnissä juuri nyt. Sain onneksi uuden asuntotarjouksen melkein saman tien, ja sain muuttaa kuukauden kärsimisen jälkeen toiseen soluhuoneeseen. Nykyisen asuntoni varustelutaso on normaalia soluhuonetta parempi: huoneessa on oma keittonurkkaus ja pikkuinen vessa. Keittiössä on liesi ja jääkaappi mutta ei uunia tai pakastinta, ja WC:stä puuttuu suihku. Näitä puutteita lukuunottamatta asuintilanteeni on nyt hyvin lähellä yksiössä asumista. Uuni, pakastin ja suihku ovat yhteiskäytössä kahden kämppäkaverin kanssa, jotka ovat kaikeksi onneksi harmittoman ja mukavan oloisia asuintovereita. Yhteistilat ovat siistit, eikä viereisistä huoneista ole toistaiseksi kuulunut mekkalaa. Taidan itse meluta eniten.

Kokemukseni soluasumisesta ovat siis olleet vaihtelevat. Ehdoton hyvä puoli on, että yhteisasuminen on todella edullista. Lisäksi uuteen kaupunkiin muuttaessa kämppiksiltä voi saada hyviä vinkkejä menoista ja mahdollisuuksista, ja kohtaamiset yhteisissä tiloissa vähentävät mahdollisia yksinäisyyden kokemuksia. Toisaalta jos on kovin introvertti, kuten minä, nämä kohtaamiset eivät välttämättä ole aina mieluisia. Viihtyvyydestä valtaosa riippuu siitä, kuinka hyvin omat ja kämppäkavereiden tavat ja persoonallisuudet sopivat yhteen. Joskus käy hyvä tuuri, joskus huonompi. Arvioisin kuitenkin, että alhaisia asumismenoja arvostavalle yksineläjälle solu on varsin hyvä asumisratkaisu ainakin väliaikaisesti.

Tammikuun 2018 vaatemenot

On vihdoin aika käydä viime kuun vaatemenot läpi. Tammikuussa vaatteisiin liittyviä menoja oli yhteensä 236 euron edestä. Jaiks! Vuoden ensimmäisen kuukauden jälkeen melkein puolet koko vuodelle varatusta 500 euron budjetista on käytetty. Mihin raha oikein hujahti?

179,00 Talvikengät
18,00 Kengänhuoltotarvikkeita
30,00 10 paria merinovillasukkia (70% merinovilla, 30% polyamidi)
9,00 Hienopesuaine silkille ja villalle (hajusteeton)

Yhteensä: 236,00 euroa
Jäljellä: 264,00 euroa

Kootut selitykset

Talvikengät oli pitkään harkittu ostos. Minulta puuttuivat sellaiset talvikengät, joilla on hyvä kävellä usean kilometrin matkoja. Vaikka pyöräilen valtaosan matkoistani myös talvisin, välillä tekee mieli myös kävellä joko hyödyksi tai huvikseen. Sovitin haluamiani kenkiä kaupassa, mutta tilasin ne netistä huomattavasti halvemmalla. Uudet kengät ovat olleet päivittäisessä käytössä heti saavuttuaan, ja olen erittäin tyytyväinen hankintaan. Jalat pysyvät lämpiminä pakkasella, kuivina loskalla ja kivuttomina pitkilläkin kävelyreissuilla. Hankin lisäksi asianmukaiset hoitoaineet ja -välineet mokkanahan hyvänä pitämiseen.

Sukkavarastoni oli jo pahasti vanhentunut ja puhkikulunut. Ostin tarjouksesta ison nipun merinovillasukkia vakuututtuani muiden kokemuksista siitä, että merinovilla on paras sukkamateriaali. Se imee kosteutta ja pitää lämpöä paljon paremmin kuin puuvilla. Väittävät, että samoja sukkia voi käyttää monta viikkoa putkeen ilman, että ne alkavat haista. Itse olen käyttänyt noin viikon verran samoja sukkia ennen pyykkikoriin heittämistä, ja voin vakuuttaa, että totta se on: sukat tuoksuvat ihan yhtä puhtailta sunnuntai-iltana kuin miltä ne tuoksuivat maanantaiaamunakin. Sukat ovat miellyttävät jalassa ja todellakin pitävät varpaat lämpiminä pakkasellakin, etenkin, jos niitä pukee kahdet päällekkäin. Huono puoli ohuissa merinovillasukissa on se, että ne nukkaantuvat välittömästi, kun ne ottaa käyttöön ja varsinkin kun niitä pesee. Sukkien kaveriksi hankin herkille luonnonkuiduille tarkoitetun hoitavan pesuaineen, joka minulta ennestään puuttui. Toivottavasti sen ansiosta muutkin villavaatteeni pysyvät paremmassa kunnossa pidempään.

Vaikka vaatebudjetista kului leijonanosa jo heti vuoden alussa, en ole huolissani rahamäärän riittämisestä loppuvuodeksi. Vuoden isoin hankinta (kengät) on nimittäin jo tehty. Kevään aikana tulee ajankohtaiseksi hankkia uudet farkut, joihin käyttänen n. 100 euroa. Muita kalliita ostoksia ei olekaan juuri nyt tiedossa. Sen sijaan silmäilen aina välillä nettikirppisten ja fyysisten kirpputorien tarjontaa ei-kiireellisten vaatetarpeideni täyttämiseksi.

Vuoden 2017 vaatehankinnat ja budjetti vuodelle 2018

Viime vuonna kulutin vaatteisiin ja niiden huoltoon 408,20 euroa. Summa sisältää sekä hankinnat että suutarikäynnit, pesu- ja hoitoaineet ja pesutuvan varausmaksut. Ilmaiseksi saaduista asioista en pitänyt kirjaa, mutta ei niitä paljon tullutkaan.

Varsinaisia hankintoja tein seuraavasti (käyt.= käytettynä hankittu):

Alusvaatteita …………. 38,70 euroa
Silkkipitkikset ……….. 59,90 euroa
Farkut (käyt.) ………… 5,00 euroa
2 t-paitaa ………………. 20,00 euroa
Pusero (käyt.) ………… 5,00 euroa
Jakku (käyt.) …………. 16,20 euroa
Lenkkitossut ………….. 89,90 euroa
Trenssitakki (käyt.) … 85,00 euroa
Villapipo ……………….. 39,00 euroa

Yhteensä: 358,70 euroa
Muut vaatemenot: 49,50 euroa

Vaatteisiin mennyt rahasumma oli aikaisempiin vuosiin verrattuna aika suuri. Vuonna 2016 käytin melkein sata euroa vähemmän. Viime vuonna jouduin tekemään muutaman isomman hankinnan, koska vuosia käytössä olleet vaatteeni alkoivat tulla tiensä päähän. Nuhjaantuneen välikausitakin tilalle ostin syksyn päätteeksi vähän käytetyn, uutta vastaavan laatutrenssin (”aikuisten takin”, ajattelen ylpeänä), joka pääsee käyttöön ensi keväänä. Vanhoista (ja malliltaan ajat sitten vanhentuneista) lenkkareistani taas alkoi pilkistellä varpaita ulos, joten ostin upouudet, tyylikkäät ja ah-niin-mukavat paljasjalkatossut.

Silkkipöksyt olivat sellainen ostos, jota ei olisi ihan välttämättä tarvinnut tehdä, mutta olen tyytyväinen, että tein. Aikaisemmin olen pitänyt viileillä ilmoilla välikerroksena milloin mitäkin keinokuituleggingsejä tai nuhjuisia sukkahousuja (sukkaosa leikattuna pois), jotka ovat kyllä ajaneet asiansa. Silkkihousut ovat kuitenkin niin mukavat, että enää en niitä pois vaihtaisi. Villapipo taas lienee kaikista hankinnoista  turhamaisin: halusin tietyn värisen, tyylikkään ja ohuen pipon pyöräilykypärän alla käytettäväksi rumasti vanhenneen akryylimyssyn tilalle. Halvemmallakin olisin hatun saanut, mutta päätin panostaa laatuun ja miellyttävään materiaaliin. Itse neulomistakin harkitsin, mutta totesin, että en saa tarpeeksi ohutta pipoa omin käsin aikaiseksi. Päädyin siis verrattain tyyriiseen valmispipoon, johon olen kyllä valtavan tyytyväinen.

Vuoden 2018 vaatebudjetti

Koska tänä vuonna tulotasoni nousee, voin nostaa pikkuisen myös vaatteisiin käyttämääni summaa. Aiemmin en ole varsinaisesti budjetoinut vaatteille mitään tiettyä rahasummaa. Olen pyrkinyt ostamaan ainoastaan tarpeeseen, mahdollisimman laadukasta (kuitenkin kohtuuhintaista) ja mahdollisuuksien mukaan käytettynä. Jatkan edelleen samalla linjalla, mutta tänä vuonna päätän summan, jonka puitteissa pyrin vaatehankinnat tekemään.

Kohtuullisen minimin viitebudjetissa muutaman vuoden takaa alle 45-vuotiaalle naiselle on laskettu vaatemenoihin 636 euroa vuodessa (miehelle 550 euroa). Tarkasteltuani aiempina vuosina vaatehankintoihin käyttämiäni summia olen varma, että itselleni riittää vuodeksi hyvin 500 euroa. Niin paljon en ole toistaiseksi vaatteisiin käyttänyt, mutta tänä vuonna annan itselleni luvan käyttää, jos tarvetta on. Tiedän jo, että tällekin vuodelle osuu muutama isompi hankinta (jonkun olen jo ehtinyt tehdäkin) loppuunkuluneiden asioiden tilalle tai muuten tarpeeseen. Lisäksi teen todennäköisesti (toivottavasti) kirpputoreilta joitain pienempiä vaatehankintoja, kuten pari työkelpoista paitapuseroa. Tuohon summaan sisältyy luonnollisesti vaatteiden huoltoon liittyvät menot.

Vaateasiani tuntuvat olevan aika hyvin mallillaan. Vaatteita on vähän mutta ihan tarpeeksi kaikkiin elämäni tilanteisiin. Oikeastaan suurin ongelmani taitaa tällä hetkellä olla se, että sellaisia vaatteita, joita ei voi julkisesti missään pitää mutta joita ei oikein voi vielä poiskaan heittää, on aika monta. Yritän parhaani mukaan kulutella niitä loppuun yö- ja oloasuina.

Taas mennään

Vuodenvaihde kului taas kerran omaisuutta pakkaillessa. Juuri nyt istun junassa matkalla takaisin viime lukuvuoden aikaiseen opiskelukaupunkiini, jossa suoritan kevään aikana työharjoittelun. Vanhempani tuovat muuttokuorman perässä viikonloppuna. Siihen asti nukun makuupussissa.

Tähän mennessä olen tykännyt muuttamisesta, mutta näin tiheään asunnosta ja etenkin kaupungista toiseen siirtyminen alkaa kyllästyttää. Odotan innolla, että pääsen asettumaan pidemmäksi aikaa aloilleni. Ensi syksyn asumis- ja opiskelukuviot ovat kuitenkin vähän auki, joten väliaikaisuuden tunne jatkuu vielä. Vuoden 2018 aikana osoitteeni saattaa muuttua vielä ainakin kerran. Toivottavasti seuraava muutto olisi jo sellainen, että pääsemme Kullan kanssa vihdoin asumaan yhdessä. Sitä odotellessa yritän iloita halvasta soluasumisesta.

Minimalistisista pyrkimyksistäni huolimatta maallinen omaisuuteni on vuosi vuodelta kasvanut, ja tällä kertaa oli ennätysmäärä muutettavaa, mikä teki muuttamisesta aiempaa työläämpää. Varsinaista karsimista en itse asiassa ole harrastanut enää pariin vuoteen. Tavaraa on kyllä lähtenyt pikku hiljaa luonnollisen kulumisen myötä, ja olen edelleen välttänyt uuden tavaran hankkimista muuten kuin välttämättömään tarpeeseen muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Soittimia tuli viime vuonna muutama lisää, ja niiden lisäksi hankin liikuntavälineitä, jotka vievät aika paljon tilaa. Yhden uuden (käytetyn) huonekalunkin menin ostamaan. Vaatteita minulla on verrattain vähän, ja vaatekerta on aika iäkästä. Pikku hiljaa ne kuluvat pois, ja joitain vaatekappaleita pitää uusiakin aika ajoin.

Tänä vuonna olen ajatellut pitää blogissa kirjaa rahankäytöstäni ja tavarahankinnoistani. Minua kiinnostaa lukea muiden taloudenpidosta, joten ehkä jotakuta kiinnostaa lukea omastani. Tuloista ja menoista pidän jo Excel-taulukkoa muutenkin, mutta yritän vihdoin rohkaistua julkaisemaan laskelmat tai edes osan kulukategorioista. Tänä vuonna tulotasoni nousee huomattavasti (vaikka pysynkin edelleen pienituloisena). Tavoitteeni kuitenkin on, etteivät menoni ihan kauheasti kasvaisi vaan pystyisin säästämään ja sijoittamaan mahdollisimman ison siivun tuloistani. Hankintakirjanpito taas on uusi juttu siinä mielessä, että vaikka jo kirjaan kaikki ostokset menoseurantaan, kokonaiskuva ei hahmotu ilman erillistä listaa hankinnoista (lisäksi ilmaiseksi saadut tavarat eivät ole aiemmin päätyneet kirjanpitoon). Erityisen mielenkiinnon kohteena ovat vaatehankinnat, jotka aion kirjata erilleen muista hankinnoista.

Hyvää alkanutta vuotta kaikille lukijoille!

Paras lahja olisi ei lahjaa ollenkaan

Viikon kuluttua on taas joulu, tuo suuri väkisinlahjomisen juhla. Minä en juurikaan pidä joulusta monestakaan syystä, mutta lahjakulttuuri taitaa olla syistä suurin. Sekä lahjojen hankkiminen että niiden saaminen ahdistaa minua. Hankkimisen olen onnistunut aika hyvin välttämään sopimalla esimerkiksi parisuhteessa, että lahjoja ei vaihdeta. Saamisen välttäminen onkin vaikeampaa, kun lähipiirissä on ihmisiä, jotka pyynnöistä huolimatta haluavat hankkia edes jotain pientä lahjaksi.

Lahjojen antamisesta nauttivien voi olla vaikea ymmärtää, että joillekin meistä lahjojen saaminen on todella vastenmielistä. Lahjan antaminen on kuitenkin ilmeisesti pyhä asia, ja moni lahjoja loukkaantuu, jos lahjan antamista yritetään kieltää. Onhan heillä oikeus antaa, kun siitä kerran tulee heille niin hyvä mieli. Saajan mielipahaa ei tässä yhtälössä oteta ollenkaan huomioon. Saajan pitäisi tuntea vain ja ainoastaan kiitollisuutta, iloa ja kaikkia muita ihania tunteita, kun hän saa lahjan vasten tahtoaan. Mikä siinä lahjan saamisessa edes on niin vastenmielistä?

Lahja-ahdistukseni juuret lienevät maailmantuskassa, jota olen potenut hyvin nuoresta lähtien. Inhoan turhaa kuluttamista ja materialismia. Ne sotivat arvojani ja maailmankuvaani vastaan. Olen itse hyvin tarkka siitä, mitä ostan, ja ylipäätään ostan vain vähän tavaraa. Kun joku hankkii minulle lahjan, ostopäätökset tehdään heppoisemmin perustein, eikä antaja varmastikaan puntaroi oikeaa valintaa yhtä huolellisesti kuin minä. Minun nimissäni tehdään ostopäätöksiä, joita itse en todennäköisesti tekisi. Olen havainnut, että usein he, jotka erityisesti tykkäävät antaa lahjoja, ovat samalla niitä, jotka tykkäävät kovasti shoppailla muutenkin. En minä halua, että kukaan lisää shoppailuaan sillä verukkeella, että saa antaa minulle lahjan!

Joskus lahjat saattavat olla periaatteessa käyttökelpoisia ja järkeviäkin ostoksia, mutta ne eivät välttämättä ole oman makuni mukaisia. Kukaan muu ihminen ei tunne minua niin hyvin, että tietäisi täsmälleen, mikä minua miellyttää. Itse taas en ostaisi mitään, mikä on vähän sinne päin, vaan haluan, että kaikki ostamani asiat ovat juuri sitä, mitä tarvitsen ja haluan ja mistä pidän. Haluan itse päättää, mitä kotiini päätyy, enkä tosiaankaan halua säilöä mitään turhaa.

Pahinta on, jos ja kun minulta ei kysytä, mitä haluaisin tai tarvitsisin. Todennäköisyys turhan tai muuten epämieluisan lahjan saamiseen on tällöin valtavan suuri. Moni lahjan antaja on sitä mieltä, että on ihan tylsää, jos saaja tietää etukäteen, mitä lahjaksi on tulossa. Lahjanhan pitäisi olla yllätys! No, arvatkaapa mitä: minä inhoan yllätyksiä! Minusta on oikeasti ahdistavaa, että joudun jännittämään, mitä tällä kertaa paketista paljastuu. Tämä liittyy osin siihen, että pelkään tuottavani antajalle pettymyksen, jos en pidäkään lahjasta.

Jos käy niin, että en pidä lahjasta, en tiedä, miten reagoida. Joskus yritän esittää ilahtunutta, mutta olen valitettavasti tosi huono esittämään. Reaktioni saattaa olla ihan yliampuva. Saatan alkaa kiitellä vuolaasti tai ylistää lahjaa tai muuta vastaavaa, minkä seurauksena antaja joko ihmettelee outoa käytöstäni tai luulee että oikeasti haluankin lahjoja ja innostuu entisestään niitä hankkimaan. Jos taas yritän olla neutraali tai en reagoi mitenkään, pelkään vaikuttavani epäkiitolliselta ja töykeältä. Joka tapauksessa lahjansaantitilanne on minusta aina hyvin vaivaannuttava. En oikeastaan koskaan ole tuntenut iloa saamistani hyvistäkään lahjoista. Positiivisin tunne, jota koen lahjan avatessani, on helpotus. Helpotus siitä, jos lahja ei ole mennyt pahasti vikaan.

Kaiken lisäksi lahjoissa menee usein rahaa hukkaan. Lahjoja ostaessa ei yleensä kauheasti pihistellä. Ostetaan vähän hienompia juttuja kuin mitä normaalisti itselle ostettaisiin tai jotain sellaista, mitä tavallisesti ei ostettaisi ollenkaan. Vähän ylellisyyttä lahjan saajalle. Jotkut tykkäävät saada sellaista, mitä itse ei tulisi ostettua. Minä en pääsääntöisesti tykkää. Minusta raha kannattaisi käyttää mahdollisimman tehokkaasti, mikä harvoin toteutuu lahjoissa. Itse asiassa hyödykkeen arvo voi tippua jopa kolmanneksen, kun se annetaan lahjaksi (Waldfogel, 1993). Laskelma perustuu siihen, että saaja arvioi lahjaan käytetyn rahasumman yleensä pienemmäksi kuin mikä se todellisuudessa on ollut.

Lahjakulttuuriin liittyy myös vahvasti vastavuoroisuus (Mayet & Pine, 2010). Vaikka kuinka antaja vakuuttaisi, että vastalahjaa ei tarvitse antaa, saajalle jää tunne velvollisuudesta antaa vastalahja. Minä ainakin tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä, jos saan lahjan eikä minulla ole antaa vastalahjaa. Koska koen lahjojen hankkimisen valtavan stressaavaksi, priorisoin mielenterveyteni ja teen läheisilleni tiettäväksi, että en hanki heille lahjoja, ja toivon syvästi, etteivät hekään hankkisi minulle.

Julkaisen tämän kirjoituksen niin lähellä joulua, että se tuskin vaikuttaa enää kenenkään tämänvuotisiin lahjakuvioihin. Ehkä joku toinen lahjoja karsastava saa tästä kuitenkin hiukan vertaistukea ja  mahdollisesti perusteluideoita ensi vuoden lahjattomuusneuvotteluille. Tai kenties joku väkisinlahjoittajaksi itsensä tunnistava tuntee piston sydämessään ja antaa ensi vuonna lahjakammoiselle parhaan mahdollisen lahjan: ei lahjaa ollenkaan.

Onko teidän lukijoiden joukossa muita lahjoista ahdistuvia tai muuten vain niitä inhoavia?

Luettavaa:

Furnham, A. (2014). The psychology of Christmas gift giving.

Mayet, C. & Pine, K. J. (2010). The psychology of gift exchange.

Waldfogel, J. (1993). The deadweight loss of Christmas

Loppusuoralla

Latasin tänään graduni plagioinnintarkistusohjelmaan. Urakka on ohi. Yliopistosta on jäljellä enää yksi luento ja yksi muutaman sivun oppimispäiväkirja. Ensi kevät kuluu työharjoittelussa, jonka jälkeen valmistun. Ajatella.

Tavoitteeni oli saada maisterivaiheen teoriaopinnot pakettiin tämän vuoden loppuun mennessä. Gradun lisäksi opintoja kertyi syksylle yhteensä 30 opintopisteen verran. Se oli aika iso pala pureksittavaksi, ja puolessa välissä syksyä mieli ja kroppa alkoivatkin pistää vastaan. Jaksoin hyvin rankimman alkusyksyn, jolloin opiskelupäivät venähtivät välillä 10-tuntisiksi, mutta kun kurssit tulivat yksitellen päätökseen ja pikku hiljaa taakka keveni, aloin stressata aina vain enemmän. Lakkasin siivoamasta enkä osannut lähteä kauppaan, joten söin huonosti. Eipä ihme, että sairastuin flunssaan kesken kaiken.

Pidin (sairauslomapäiviä lukuunottamatta) kiinni joka-aamuisesta soittotreenistä, joka tuntui usein ainoalta kivalta asialta elämässä. Ihmeen kaupalla sain kurssit hoidettua kunnialla, ja tänä syksynä sain enemmän kiitettäviä arvosanoja kuin aikaisemmin yliopistossa yhteensä (olkoonkin, että iso osa kursseista oli kieliopintoja, joissa olen aina pärjännyt erinomaisesti). Kukaan opettajista ja opiskelutovereista ei voinut edes arvata, miten hajalla kodinhoitoni ja itsestäni huolehtiminen oli kulissien takana. Nyt, loppusuoralla, olen alkanut saada taas elämänhallinnasta kiinni (tiedättekö, kaikenlaiset elämänhallinnan vinkit, joista täällä kirjoittelen, ovat ihan yhtä lailla itseäni varten kuin teidän elämäänne helpottamaan).

Aloitettuani opiskelun kuusi syksyä sitten olen lukuisia kertoja todennut, että yliopisto-opiskelu ei sovi minulle. Olen edelleen sitä mieltä. Kaipaan elämääni struktuuria ja selkeitä tehtäviä ja tavoitteita (ja vähemmän oppikirjojen lukemista). Muuten lamaannun. Joka ikinen vuosi yliopistolla on ollut raskas, vaikea ja toivottoman tuntuinen, ja siksi olen paennut musiikkiopintojen pariin – ilman hengähdystaukoja olisin varmaan lopettanut yliopiston jo aikoja sitten. Olen kuitenkin tyytyväinen, etten luovuttanut vaan jatkoin vaikeuksista huolimatta. Minä päihitin yliopiston, tuon energiasyöpön motivaationtappajan!

Ulkona sataa lunta – toivottavasti se pysyisi maassa edes hetken. Ehdin viettää pari viikkoa joululomaa ihan rauhassa. Vuodenvaihteessa on taas tiedossa muuttohommia. Jatkuvassa muutoksessa alan kaivata vakinaisempaa elämää. Ainakin yksi on ja pysyy: jatkan opiskelijastatuksella vielä monen monta vuotta, joten teidän lukijoiden ei tarvitse pelätä (eikä toisaalta kannata toivoa) blogin keskiluokkaistumista vielä vähään aikaan. 🙂

Kolme konkreettista tapaa vähentää päätöksentekoa arjessa

Edellisessä kirjoituksessa pohdin, kuinka minimalismi ja kasviperäinen ruokavalio ovat helpottaneet päätöksentekoani supistamalla vaihtoehtojen valikoimaa pakollisissa päivittäisissä päätöksentekotilanteissa. Vaikka valikoimaa onkin vähemmän, päätöksenteko itsessään on silti raskasta. Kamppailen päivittäin aloitekyvyttömyyden ja kunnianhimoisten tavoitteideni välillä. Sorrun helposti vitkasteluun, vaikka haluaisin olla aikaansaava. Olen huomannut, että mikäli haluan päästä tavoitteissani eteenpäin, parasta on, kun arkisia päätöksiä tarvitsee tehdä vain vähän jos ollenkaan. Päätöksenteon välttämiseksi olen löytänyt kolme toimivaa keinoa.

Ehkä tärkein apukeinoni ovat rutiinit. Minä pidän rutiineista ja minä tarvitsen rutiineja. Rutiinit myös motivoivat minua. Kun teen saman asian melkein joka päivä suunnilleen samaan aikaan, siitä tulee niin tärkeä osa päivääni, että poikkean rutiinista vain erityistapauksessa. Uuden rutiinin muodostaminen vaatii alkuun aktiivista päätöksentekoa (ja muistamista) ja on siksi yllättävän haastavaa. Mutta kun uusi tapa automatisoituu, tilanne kääntyy toisin päin: siitä poikkeaminen vaatii erillisen päätöksen tekemistä. Rutiinin noudattaminen on siis helpompaa kuin sen noudattamatta jättäminen. Tällä hetkellä tärkein rutiinini on aamuinen soittotreeni: lähes joka aamu poljen treenikämpälle ja harjoittelen pari-kolme tuntia ennen yliopistolle menoa. Ilman tätä rutiinia minun olisi todella vaikea järjestää treeniaikaa opintojen ohella.

Koska minun on todella vaikea ryhtyä asioihin, joita en ole päättänyt etukäteen, toinen tärkeä apukeinoni ovat tehtävälistat, joista olen kirjoittanut aiemminkin. Tehtävälista toimii yksinkertaisuudessaan siksi, että päätös siitä, mitä tyhjän hetken tullen pitäisi tehdä, on tehty jo aiemmin. Kun yhden tehtävän on saanut päätökseen, ei tarvitse kuin vilkaista tehtävälistaa ja ryhtyä seuraavaan toimeen. Tehtävälista siis eliminoi tarpeen arvuutella ja yrittää päättää, mitä seuraavaksi tekisi. Tehtävälista toimii minusta erityisen hyvin, jos esimerkiksi säännöllisen lukujärjestyksen tuoma struktuuri puuttuu tai on riittämätön. Toisinaan minulle riittää pelkkä juokseva lista hoidettavista asioista, mutta joskus lisään tehtävän perään karkeat aikaraamit, joiden välillä se tulee hoitaa, jotta minimoin riskin vitkasteluun.

Kolmas apukeinoni on se, että päätän etukäteen, että vaihtoehtoja on vain yksi, vaikka todellisuudessa niitä voisi olla enemmänkin. Tämä vapaaehtoinen vaihtoehdottomuus alkaa heti aamulla, kun herätyskello soi. Ainoa vaihtoehto on nousta ylös. Torkuttaminen ei ole vaihtoehto – piste. Olen joskus ollut krooninen torkuttaja, mutta tällä tavoin olen päässyt tavasta enimmäkseen eroon. Joskus huomaan, että alan mielessäni neuvotella itseni kanssa: jos kuitenkin vielä kymmenen minuuttia. Mutta koska päätös on tehty etukäteen, tuo mankuva ääni on helppo vaimentaa muistuttamalla itselleen, että ei, torkku ei ole vaihtoehto. Toinen esimerkki on portaiden käyttäminen hissin sijaan. Tämä on oikeastaan aina ollut itsestäänselvää minulle, koska lähtökohtaisesti en pidä hissin käyttämistä järkevänä, jos on terve ja hyväjalkainen ihminen. Hissi ei siis ole minulle vaihtoehto kuin sellaisissa tilanteissa, joissa kantamuksia on huomattava määrä (esimerkiksi kauppakassi ei yleensä oikeuta hissin käyttöä, mutta vaikkapa iso postipaketti saattaa oikeuttaa) tai jos olen sairaana.

Kaikkia päätöksiä ei elämästä voi tietenkään poistaa, mutta usein toistuvien pienten päätösten kanssa ei kannata turhaan vaivata päätään. Vaikka päätösväsymys on todellinen ilmiö, on helpottavaa tietää, että  päätöksentekoenergia on uusiutuva luonnonvara. Riittävä unensaanti on olennaista hyvien päätösten tekemiseksi, samoin kuin aivojen riittävä ja tasainen glukoosinsaanti. Nälän kurniessa harkittujen, hyvien valintojen tekeminen on vaikeampaa kuin täydellä vatsalla. Ennen tärkeää päätöstä on siis syytä nukkua hyvin ja syödä terveellistä, kuitupitoista ruokaa. Vanha vinkki, että kaupassa ei kannata käydä nälkäisenä, taitaa sekin pitää paikkansa.

Valinnanvaikeus ja päätösväsymys

Olette varmaan kuulleet Barack Obaman suppeasta työpuvustosta, jonka tarkoitus oli säästää Yhdysvaltain entisen presidentin arvokasta päätöksentekoenergiaa tärkeämpiin asioihin kuin sen miettimiseen, mitä tänään pukisi päälleen. Ilmeisesti pitkin päivää kotona, koulussa, töissä, harrastuksissa ja kaikenlaisissa sosiaalisissa tilanteissa tekemämme pienet ja suuret päätökset kuormittavat aivojamme, heikentävät itsesäätelyä ja tekevät hyvien valintojen tekemisestä vaikeampaa (1, 2). Ilmiötä kutsutaan päätösväsymykseksi (engl. decision fatigue). Päätöksentekoa vaikeuttaa vaihtoehtojen suuri määrä, mikä oman kokemukseni mukaan korostuu varsinkin silloin, kun on ostamassa jotain. Modernille markkinataloudelle tyypillinen pakkomielle tarjota kuluttajille loputtomat valikoimat pikkuisen toisistaan eroavia kulutushyödykkeitä on yksi monista syistä siihen, että niin monet meistä kärsivät valinnanvaikeudesta ja siihen liittyvästä päätösväsymyksestä. Minä ainakin häkellyn, jos vaihtoehtoja on liikaa.

Tuorein esimerkki elämästäni on se, kun yritin hankkia vanhojen, rikkinäisten nappikuulokkeiden tilalle uusia. Vanhat olivat edullisesta hinnastaan huolimatta palvelleet jo seitsemisen vuotta, mutta viimeisen vuoden ajan niistä kuului ääntä vain yhdestä luurista. Mietin tuon vuoden aikana usein uusien ostamista, mutta aina kun menin nettikaupoille selailemaan vaihtoehtoja, tehtävä tuntui aivan ylivoimaiselta. Vaihtoehtoja oli niin paljon. Kymmeniä, satoja kuulokkeita, joiden eroja oli todella vaikea alkaa usein puutteellisten tietojen perusteella vertailla. Enkä voinut vain mennä johonkin kauppaan ja ostaa ensimmäistä, halvinta mallia, sillä minulla oli kuitenkin kriteerini: äänenlaadun tulisi olla hyvä, tulppien pieniin korvakäytäviini sopivat, ja tuote saisi kestää usean vuoden käyttöä kuten edeltäjänsäkin.

Vasta, kun Kulta kaivoi minulle jostakin nappikuulokkeita vertailevan artikkelin, sain vihdoin vipinää kinttuihini. Artikkeliin oli koottu tämän vuoden parhaat nappikuulokkeet hintaluokittain (en tutkinut sen enempää, kuinka laajalla vertailulla nämä kandidaatit olivat listalle valikoituneet – olin vain tyytyväinen siihen, että edes jonkinlaista esikarsintaa oli tehty). Valitsemassani hintaluokassa vaihtoehtoja oli vain kourallinen. Niistä muutamaa pystyi tilaamaan ulkomailta Suomeen. Vain yhtä mallia myytiin suomalaisessa verkkokaupassa. Valitsin sen. Vaikka eräs toinen malli olisi ollut muotoilultaan miellyttävämpi, kotimaasta tilaaminen tuntui helpommalta ja sillä tavoin saisin varmasti nauttia EU:n kuluttajansuojalain määräämästä kahden vuoden laitetakuusta. Takuuasiat tuntuvat aina hankalammilta ulkomailta tilatessa.

Olen huomannut, että osin tiedostamatta mutta myös tietoisesti olen pyrkinyt vähentämään vaihtoehtojen määrää ja samalla päätöksentekoa omassa elämässäni. Minimalismi on loistava työkalu tässä asiassa, ja sen suurin vaikutus näkyy varmaankin juuri pukeutumisessa. Vaatevarastoni on pieni, mutta minulla ei ole melkein koskaan tilannetta, jossa en keksisi, mitä laittaisin päälleni. Arjessa pukeudun aina mustiin farkkuihin ja simppeliin paitaan tai neuleeseen. Asun valintaan kuluu ehkä kaksi sekuntia, sillä housut ovat käytännössä aina samat ja paidaksi kelpaa ensimmäinen käteen osuva. Ei haittaa, että samat asut toistuvat viikosta ja kuukaudesta toiseen. Tykkään vaatteistani, ja haluan käyttää niistä jokaista mahdollisimman paljon. Hämmästyn aina, kun huomaan, että joku miettii päänsä puhki päivittäisiä asuvalintojaan tai pitää mielessään kirjaa siitä, mitkä vaatteet olivat missäkin tilanteessa päällä, ettei sama asu toistuisi samojen ihmisten nähden. Mikä vaiva!

Myös kasviperäisen ruokavalion noudattaminen on yksi tapa supistaa valikoimaa ja vähentää päätöksentekoa: kun eläinkunnan tuotteet ja raskaasti prosessoidut mätöt, joita kaupan hyllyt enimmäkseen pursuavat, eivät ole vaihtoehto, kaupassa käyminen käy nopeasti ja sutjakkaasti. Omiin tarpeisiin sopivasta, valmiiksi valikoituneesta valikoimasta on todella helppo valita ostoksensa. Myös niinä harvoina kertoina, kun käyn ravintolassa syömässä, valinnan tekeminen on mutkatonta: yleensä vegaanisia vaihtoehtoja on ruokalistassa vain yksi tai korkeintaan kaksi, mikä sopii minulle aivan hyvin. Muut viettävät monta minuuttia pohtiessaan, mitä tekisi mieli, ja jotkut vielä katuvat päätöstään jälkeenpäin nähdessään, millaisia annoksia muut saivat.

Vaikka valikoiman suppeus saattaa helpottaa päätöksentekoa, vaihtoehdottomuudella on myös toinen puoli. Tilanne tai valinta, johon itsellä ei ole sananvaltaa, saattaa aiheuttaa ihmisessä vastareaktion (2). Olemme myös tyytyväisempiä omiin päätöksiimme kuin valmiiksi tehtyihin päätöksiin. Tämä ilmiö on ainakin minulle tuttu: Inhoan kaikkia odottamattomia pakollisia tehtäviä opinnoissa, ja mieluummin hankin kaikki tavarani itse kuin annan muiden valita kotiini uusia esineitä lahjojen muodossa. Vaihtoehdottomuuteen sopeutuminen tosin helpottuu, jos uskon, että se on seurausta aiemmista valinnoistani tai että se vie omia tavoitteitani eteenpäin.

Huomaatko sinäkin kuormittuvasi liian suurista valikoimista ja toistuvasta päätöksenteosta? Entä kuinka reagoit, kun vaihtoehtoja ei anneta?

Kirjallisuutta:

(1) Tierney, J. (2011). Do you suffer from decision fatigue? The New York Times.
(2) Vohs, K. ym (2005). Decision fatigue exhausts self-Regulatory resources – but so does accommodating to unchosen alternatives. Researchgate.

Diagnoosi?

Seuraava julkaisu käsittelee henkilökohtaista ja jokseenkin arkaa aihetta. En puhu Asiasta sen oikealla nimellä enkä linkkaa tekstiä Facebookiin. Kirjoitin tekstin aluksi vain itseäni varten jäsentääkseni omia ajatuksiani. Päätin kuitenkin julkaista sen siltä varalta, että joku, jolla on samanlaisia kokemuksia, saattaisi hyötyä pohdinnoistani, ja toisaalta jollakulla teistä lukijoista saattaisi olla minulle kullanarvoisia neuvoja.

***

Olen aina kokenut olevani perustavanlaatuisella tavalla erilainen kuin muut. Vaikka olen tiennyt poikkeavani muista ihmisistä, olen kokenut asian niin, että minä olen normaali, fiksu ja looginen, ja muut ovat kummallisia. Hassua, eikö totta? Olen vasta hiljattain tajunnut, että tilannehan on todellisuudessa aivan päinvastainen. Siinä missä minä ihmettelen muiden ihmisten (näennäisesti) epäloogista, toisinaan suorastaan järjetöntä toimintaa, he todennäköisesti ihmettelevät kaikkia minun normeista poikkeavia piirteitäni, ajatuksiani ja tapojani.

Tulin yllättäen ajatelleeksi, että ominaisuuteni saattaisivat liittyä Häiriöön. Lievään sellaiseen, mutta Häiriöön kuitenkin. Satuin törmäämään artikkeliin, jonka mukaan miesten häiriönä pidetty ilmiö onkin luultua yleisempi ja rajusti alidiagnosoitu naisilla. Tämä johtuu siitä, että naisilla Häiriö ilmenee hieman eri tavoin kuin miehillä, ja se usein sekoitetaan kaikenlaisiin muihin mielenterveyden häiriöihin. Ilmeisesti naiset ovat keskimäärin miehiä taitavampia peittämään Häiriöön liittyvät oireensa. He pystyvät esittämään normaalia. Tämä kuvaus kolahti minuun. Tuntuu, että koko sosiaalinen elämäni on juuri sitä, esittämistä. Vain yksikseni, äidin ja Kullan kanssa pystyn olemaan avoimesti oma outo itseni, kaikissa muissa tilanteissa ponnistelen vaikuttaakseni sosiaalisesti kyvykkäämmältä kuin todellisuudessa olen.

Olen oppinut iän myötä, yrityksen ja erehdyksen kautta, tunnistamaan asiat, joita kannattaa sanoa ihmisten kuullen ääneen, niistä, joita ei kannata – ainakin useimmiten. Osaan arvata paremmin kuin nuorempana, mikä saattaa ärsyttää tai kummastuttaa ihmisiä, ja pystyn mielestäni monitoroimaan omaa käyttäytymistäni sen mukaan. En enää puhu yhtä estottomasti pakottavimmista mieleni päällä olevista asioista, ellen ole varma, että myös kuulija on kiinnostunut aiheesta (läheisimpien kanssa lipsun tästä). Vaikka pystyn sumplimaan sosiaalisissa tilanteissa, en oikein osaa solmia uusia ystävyyssuhteita. Yhä harvemmin jaksan yrittääkään. Tuntuu, että vuosi vuodelta myös vanhojen ystävyyssuhteiden ylläpitäminen tuntuu vaikeammalta. En osaa pitää yhteyttä, ellen ole tekemisissä ystävieni kanssa säännöllisesti.

Pidän kyllä ystävistäni ja vietän mielelläni heidän kanssaan aikaa aina välillä. Suurimmat hankaluudet ilmenevätkin vieraiden tai puolituttujen seurassa. Mielessäni haluaisin paeta katsekontaktia tai mieluiten piiloutua kokonaan ihmisen näkyvistä. Haluaisin välttää kaikki hälyisät ja tungoksiset paikat, joissa hajujen kakofonia salpaa hengitykseni. Haluaisin istua hiljaa vähän syrjemmässä turvallisen henkilön kanssa ilman jatkuvaa kiusallisuudentunnetta tai olla rauhassa ihan itsekseni kotona. Mutta pakotan itseni osallistumaan sosiaalisiin tilanteisiin, tervehtimään muita, jutustelemaan, kysymään kuulumisia ja yrittämään pitää keskustelua yllä – silloin kun jaksan. Tällainen käyttäytyminen ei tunnu ollenkaan luontevalta, mutta yritän olla näyttämättä kovin kiusaantuneelta, vaikka sisälläni pyöriikin epämukava möykky.

Kuitenkin selviän päivittäisestä elämästä. Yliopistossa on vaikeaa, mutta valmistuminen häämöttää jo. Enkä oikeastaan edes tiedä, ovatko vaikeuteni yhtään suuremmat kuin kenen tahansa ujoksi, introvertiksi tai vaikkapa erityisherkäksi itsensä määrittelevän ihmisen. Itse asiassa koen jopa tarvitsevani jokseenkin säännöllistä sosiaalista kanssakäymistä. Tulen alakuloiseksi, jos en juttele kasvotusten kenenkään kanssa muutamaan päivään. Ja entä jos tuntemukseni ovatkin tuttuja ihan jokaiselle ja minä vain ylianalysoin kokemuksiani ja teen liian suoria johtopäätöksiä? Toisaalta ne ihmiset, joiden kanssa olen asiasta puhunut, ovat myös tunnistaneet minussa Piirteitä.

Niin, olisiko piirteistäni Diagnoosiksi asti? Entä haluaisinko edes tulla diagnosoiduksi? Romahtaisiko identiteettini, jos kaikki ne ominaisuudet, joista tunnistan itseni minuksi, leimattaisiinkin häiriöksi? Entä jos saisin kovalla vaivalla kerättyä rohkeutta mennä vastaanotolle, ja siellä minut todettaisiinkin ihan normaaliksi? Olisinko pettynyt vai helpottunut? Jatkaisinko elämääni kuten ennen Diagnoosiepäilyä? Vai miettisinkö jatkuvasti tästä eteenpäin, mikä minua oikein vaivaa, kun normaalius on silti niin vaikeaa? Toisaalta tykkään itsessäni juuri siitä, että en mene massan mukana vaan teen niin kuin itse näen, koen, ajattelen ja analysoin parhaaksi. Olisiko Diagnoosi (tai Diagnoosittomuus) siis loppujen lopuksi aivan yhdentekevää?