Sokerikoukussa

Omasta kokemuksesta voin todeta, että sokeri on kuin huumetta. Siihen jää koukkuun. Makeanhimo ei ole pelkkä mieliteko, vaan se on aivojen antama käsky. Pakko saada sokeria. ”Tarvittava” annos suurenee varkain, kun sokerin aiheuttama mielihyvän tunne pikku hiljaa heikkenee. Lopulta edes levy suklaata ei riitä tyydyttämään jatkuvaa makeanhimoa.

Yhdysvaltalaisen yliopiston UCSF:n nettiartikkelissa todetaan, että sokeri on myrkkyä. Paitsi että ylimääräinen energiansaanti aiheuttaa ylipainoa, sokerilla on paljon muitakin tutkittuja negatiivisia terveysvaikutuksia. Artikkelin mukaan sokeri muun muassa vaikuttaa aineenvaihduntaan, nostaa verenpainetta, muuttaa hormonitoimintaa ja vahingoittaa maksaa. Lisää vaikutuksia on listattu Nancy Appletonin blogissa. Hui!

Alan olla melkoisen huolissani hyvinvoinnistani. En niinkään painostani: olen normaalipainoinen, eikä paino ole koskaan noussut hälyttävästi herkuttelun takia. Sen sijaan olen huomannut sokerin vaikutuksen mielialaani. Sokerihumala on toki hauska vaihe, mutta jälkeenpäin masentaa, kiukuttaa, hävettää ja väsyttää. Vatsa valittaa ja iho protestoi.

En halua olla sokerinarkkari. Tahdon olla terve vielä viidenkymmenen vuoden kuluttuakin. Olen aiemminkin yrittänyt vähentää sokerin kulutusta, huonoin tuloksin. Nyt tuntuu, että ainut keino vieroittautua sokerista on kieltäytyä siitä kokonaan. Siis lisätystä, puhdistetusta sokerista. Sokeriahan on luonnostaan hedelmissä, kasviksissa ja maidossa, ja niin saakin olla.

Pidän kolmen viikon sokerilakon. Kuulemma 21 päivässä voi oppia uuden tavan. Toivon, että tämä pätee myös tavoista pois oppimiseen. Lakon jälkeen en aio juhlia jäätelöannoksen äärellä. Oikeastaan voisin ottaa mallia ystävästäni, joka ei itse osta herkkuja mutta syö, jos tarjotaan. Olen jo muutenkin hankala vieras ruokavalioni takia, eikä totaalinen sokerittomuus helpottaisi lainkaan.

Lakon päätyttyä kerron, miten kävi (täällä)!

Oletko sinä sokerin kohtuukäyttäjä vai pahasti koukussa kuten minä? Pelottavatko sokerin terveysvaikutukset?

Kirppisshoppailijan tunnustuksia

Kehaisin pari viikkoa sitten kypäräkirjoituksessani*, etten ole koskaan ollut mikään shoppailuhirmu. Huijasin hiukan.

Totta on, etten ole koskaan nauttinut ketjukaupoissa kiertelystä enkä turhaan uuden ostamisesta. Aikaisemmin taustalla olivat lähinnä ekologiset syyt. Teini-iässä löysin kuitenkin kirpputorit. Haltioiduin siitä, miten persoonallisia vaatteita löytyi naurettavan halvalla. Ympäristökään ei ostoksistani kuormittuisi. Ei ollut mitään syytä jättää ostamatta!

Joten minähän ostin. Käytin kirpputoreilla ja 2nd hand -liikkeissä parin vuoden aikana varmaankin enemmän rahaa kuin aikaisemmassa elämässäni shoppailuun yhteensä. Vaatekaappi täyttyi varkain kaikenlaisista enemmän tai vähemmän kivoista vaatteista. Välillä laitoin epämieluisia takaisin kiertoon, mutta ostin taas uusia tilalle.

Halvat hinnat oikeuttivat ostamaan epätäydellistä. Löysin vielä muutama viikko sitten lapsuudenkodistani pinon inspiraatiota odottavia vaatteita. Siis kirppislöytöjä, jotka kaipasivat kuminauhan kiinnittämistä, helman lyhennystä tai vyötärön kavennusta mutta joita en ollut koskaan saanut työn alle. Vaiva ei vaikuttanut ostaessa suurelta, mutta kotona sitä ei viitsinyt nähdä.

Onneksi kaikki ostokset eivät olleet huteja. Tämänhetkinen vaatekaappini koostuu itse asiassa valtaosin tuolloin löytämistäni toisen käden aarteista, jotka ovat muiden joukosta valikoituneet lemppareikseni. Puolitoista vuotta sitten hoksasin, että en tarvitse enää lisää pukimia, päin vastoin. Aloin tietoisesti karsia vähälle käytölle jääneitä, sekalaisen värisiä ja muokkausta vaativia vaatteita.

Pian lopetin uusien vaatekappaleiden päättömän haalimisen kokonaan. Vähentäminen jatkuu verkkaisesti edelleen, mutta en vieläkään koe tarvitsevani enempää vaatteita. Kun tarvitsen, ostan vain sellaisenaan sopivaa. Mielellään käytettynä mutta tarvittaessa uutena. Ei enää kompromisseja laadun kustannuksella säästön nimissä.

Harrastatko sinä kirppisshoppailua? Hullaannutko halvoista hinnoista?

———-

*Kypärästä puheen ollen, löysin vihdoin sopivan! Oikea malli löytyi urheilukaupassa sovittamalla, mieluisa väri nettikaupan valikoimia selaamalla.

Anna hyvän kiertää

Ainakin minun vanhemmillani, ja varmasti monella muullakin kyseisen sukupolven edustajalla, on tapana säilöä kaikki mahdollinen tavara. Hyllyt, kaapit, vintit ja kellarit ovat täynnä ylimääräistä, enemmän tai vähemmän käyttökelpoista ja arvokasta tavaraa, josta ei raaskita luopua. Tavaraa pantataan usein ”tuleville sukupolville”, mikä on tietenkin ajatuksena kaunis mutta nykyaikana toimimaton tapa.

Ennen vanhaan materiaa oli vähän. Kaikki, mitä saatiin, käytettiin loppuun ja vielä uusiokäytettiin. Kestävät tavarat periytyivät isovanhemmalta vanhemmalle, lapselle ja lapsenlapselle – niistä oli iloa vuosikymmeniä. Nykyään sen sijaan tehtaiden liukuhihnat lonksuttavat taukoamatta, eikä materiaalista pulaa ainakaan länsimaissa ole. Uuden ostamisesta ja sisustuksen/ vaatekaapin/ elektroniikan säännöllisestä päivittämisestä on tullut normi. Vanhat ruokapöydät, juhlamekot ja televisiot jemmataan varastoon, jonne ne jäävät pölyttymään ja hometta keräämään.

Jotta käyttökelpoisista, toistaiseksi hyväkuntoisista tavaroista saataisiin mahdollisimman suuri hyöty irti, kannattaa ne varastoimisen sijaan laittaa saman tien kiertoon, kun ne eivät ole enää alkuperäisessä kodissaan tarpeellisia. Säilöminenkin nimittäin kuluttaa esinettä. On paljon järkevämpää – niin ekologisesti kuin taloudellisestikin – antaa esineen kohdata elinkaarensa pää tarkoituksenmukaisessa käytössä kuin erilaisten tuholaisten hävittämänä.

Ymmärrän kyllä, että esimerkiksi lastentarvikkeisiin liittyy valtavasti muistoja, ja ne tekisi mieli laittaa pahvilaatikkoon lapsenlapsia (tai ihan vain nostalgiamatkailua) varten. Muoti ja niin lasten kuin vanhempienkin mieltymykset kuitenkin muuttuvat nykyaikana nopeasti: on todennäköistä, että tämän hetken söpöimmät vaatteet ja kivoimmat lelut eivät olekaan ajankohtaisia enää parinkymmenen vuoden kuluttua. Joku pikkuinen sen sijaan voi kaivata niitä juuri nyt. Kiertoon siis!

Ei kuitenkaan riitä, että hyvä tavara laitetaan kiertämään. Se on myös osattava ottaa vastaan. Esimerkiksi monet nuoret käyvät halvoissa ketjuliikkeissä ostamassa puoli-ilmaista huonolaatuista lastulevy- ja muovikamaa ensimmäiseen asuntoonsa. Nämä esineet eivät pysy pitkään siistikuntoisina, ja pian ne joutavatkin roskalavalle. Samalla hinnalla tai jopa halvemmalla saisi kirpputorilta tai mummolan vintiltä oikeasti laadukkaita, kestäviä huonekaluja ja tarvikkeita, joita ei tarvitsisi ihan heti uusia.

Tarvitaan siis asennemuutos molemmissa päissä: meidän pitäisi oppia paitsi luopumaan ja antamaan eteenpäin, myös hyväksymään käytettyjä esineitä elämiimme. Kaiken ei tarvitse aina olla uutta, ja maapallon resurssien tullessa vastaan huomaamme, että kaikki ei edes voi olla jatkuvasti uutta.

Tavaran arvo

Olen taas pitkästä aikaa saanut vähän kamaa myytyä. Ikuisuusprojekti entisen huoneeni tyhjennys on edennyt jälleen pikkuisen, kun olen saanut ujutettua joitakin vanhoja kirjojani uusille omistajille.

Lapsuudenkodin kirjahyllyäni raivatessani iski yllättäen kuuluisa luopumisen tuska ja takertumisen tarve, joista luulin päässeeni irti. Kirjat, joita olen nuorempana kerännyt, ostanut ja saanut lahjaksi, herättivätkin vaikka mitä muistoja ja kiitollisuudenvelan tunteita. Eihän niitä voi puoli-ilmaiseksi antaa pois! Mietin koko ajan, miten paljon niistä oli alunperin maksettu, miten paljon rahaa menetän ja miten paljon tietyt ihmiset saattaisivat loukkaantua, jos tietäisivät puuhistani.

Aloin taas ymmärtää ihmisiä, jotka yrittävät myydä roinaansa eteenpäin ihan hulluilla hinnoilla kiinnittäen huomiota vain esineen merkitykseen itselleen eikä niinkään sen arvoon toisten silmissä. Ei ole helppoa luopua turhastakaan tavarasta, jos se symboloi läheisiä ystävyyssuhteita, menetettyjä rakkaita, onnen hetkiä lapsuudessa tai suuria tulevaisuuden unelmia. Muistoille ja muille tunneasioille on mahdotonta asettaa hintalappua.

Tunnearvokkaidenkin esineiden hinnat pitää kuitenkin laskea alas, jos haluaa niiden menevän kaupaksi. Oman arvioni mukaan nimittäin tavaran arvo, riippuen sen tyypistä ja laadusta, putoaa suunnilleen puoleen heti, kun se astuu ulos kaupasta. Jos uudelleenmyytävä esine on vähänkään kulunut ja nuhjaantunut, tippuu sen arvo yhä vain. Selvästi rähjääntyneestä kamasta kukaan tuskin haluaa maksaa senttiäkään. Jo käytetty, kestävä tuote sen sijaan pitää arvonsa aika lailla vakiona, jos esineen kunto ei huonone merkittävästi.Esimerkiksi käytettynä ostamani lukiokirjat menivät edelleen kaupaksi samoilla hinnoilla, joilla olin ne itse ostanut.

Ei oikeastaan ole mitään järkeä miettiä, minkä hintainen esine olisi uutena. Tavarasta luopuessa tarkoitus ei ole tienata tai saada kerran menetettyjä rahoja takaisin vaan nimenomaan keventää ylimääräistä tavarataakkaansa. On katsottava kylmästi ohi tunnesiteiden ja mietittävä, mitä itse olisi valmis maksamaan vastaavasta esineestä vastaavassa kunnossa. On iskostettava tajuntaansa, että tunteet ja muistot säilyvät pään sisällä, vaikka tavarat näkökentästä tai varastosta katoaisivatkin. Sitä paitsi tieto siitä, että minulle tarpeeton on toiselle iloksi ja hyödyksi, tuo jo itsessään hyvän mielen.

Läppärilakon loppulätinät

Ihanaa, olen saanut rakkaan läppärini takaisin käyttööni! Viikko meni yllättävän nopeasti ja kivuttomasti. Alla kerron tiivistetysti tietokonelakkoni tuloksista.

Miltä tuntui?

Oli haikea ja ontto olo, kun akku tyhjeni ja jouduin hyvästelemään tietokoneen viikoksi. Mitä ihmettä nyt tekisin? Hävetti huomata, että tietokone tuntui läheiseltä ystävältä, jonka nyt menetin. Keksin kuitenkin nopeasti tekemistä ja tapasin oikeita, eläviä ystäviäni pikseleiden sijaan. Ensimmäisinä päivinä olin levoton ja kaipasin nettiä, mutta loppua kohden lakko helpottui enkä edes ehtinyt tai muistanut ajatella dataamista.

Mitä tein?

Viikon aikana oli aikaa vaikka mille. Tein kämpässäni melko perinpohjaisen kevätsiivouksen, kuntoilin ahkerammin kuin pitkään aikaan, tapasin kavereita ja vietin runsaasti aikaa ulkosalla nauttien kesäisestä säästä, luin kirjaa ja omistauduin soittoharrastukselleni. Oli paljon tuotteliaampi olo kuin ennen, mutta kuitenkin rento ja kiireetön. Joka päivä kuudenteen päivään asti kävin kurkkaamassa sähköpostin ja facebookin joko kirjastossa, kaverin luona tai jonkun älypuhelimella. Seitsemäntenä päivänä pysyin irti niistäkin.

Mitä opin?

Tietokone on hirveä aikasyöppö. Sen äärellä saa tapettua pelottavan paljon aikaa ilman, että ajankäyttö on millään tavalla kehittävää tai loppujen lopuksi edes palkitsevaa. Totesin, että ihmisten kanssa on paljon mukavampi jutella kasvokkain kuin näppäimistön välityksellä. Toki facebook on kätevä yhteydenpitoväline kaukana asuvien tuttujen kanssa, mutta todellisuudessa juttelen tsätissä eniten sellaisten ihmisten kanssa, jotka asuvat ihan lähellä. Miksi en siis menisi moikkaamaan heitä paikan päälle?

Huomasin myös, miten paljon helpompi on mennä ihmisten aikoihin nukkumaan, kun tietokone ei yritä houkutella minua valvomaan. Ehkä jännittävintä on se, miten energinen olo minulla on ollut. Päämäärätön nettisurffailu on helppo ja houkutteleva tapa rentoutua pitkän päivän jälkeen, mutta sisäiset akkuni latautuvat tehokkaammin ihan toisella tavalla: tekemällä asioita, joista oikeasti nautin ja jotka tekevät hyvää niin henkiselle kuin fyysisellekin terveydelleni.

Mitä nyt?

Voisin oikeastaan jatkaa datailulakkoa vielä pidempäänkin, tosin en ihan yhtä ehdottomana. Tietokone on tärkeä työkalu, jolla hoidan monia päivittäisiä asioitani, ja siksi on käytännöllistä, että voin käyttää sitä tarvittaessa. Otettuani etäisyyttä entiseen parhaaseen kaveriini olen kuitenkin tajunnut, että elämä tapahtuu ruudun ulkopuolella. Tiedän nyt, että kykenen koneen kohtuukäyttöön. Minun on vain asetettava itselleni rajat ja maltettava sammuttaa tietsikka, kun olen hoitanut asiani. En siis vie laturia takaisin kellariin, ellei tilanne sitä uudelleen vaadi. Jatkossa kysyn itseltäni ennen koneen avaamista, onko se oikeasti tarpeellista vai yritänkö vain turruttaa sillä tylsyydentunteeni. Mietin, voisinko tehdä jotain muuta sen sijaan.