Palveluksia tulevaisuuden itselle

Vitkastelu on karhun palvelus tulevaisuuden itselle. Aloittaessani yliopistossa reilut neljä vuotta sitten olin oikea mestarivitkastelija. Aloin päntätä kurssikirjoja vasta muutamaa päivää ennen tenttiä (oikeastaan useimmiten luin vain luentodiat enkä kirjoja ollenkaan – en ehtinyt!), ja työläitä tehtäviä lykkäsin niin pitkään kuin mahdollista, toki palautusajan puitteissa. Näillä keinoilla pärjäsin oikein hyvin peruskoulussa ja lukiossa, mutta yliopistossa työmäärä olikin moninkertainen. Sain ensi kertaa kokea, miltä tuntuu saada hylätty arvosana (pahalta), vaikka panostin ainakin vähäsen, ja kuinka stressaantunut olo voikaan olla (erittäin), vaikka lukujärjestys on väljempi kuin ekaluokkalaisella. Käytin kaiken vapaa-aikani kaikenlaiseen mukavaan mutta turhaan näpertämiseen ja löhöilyyn, ja samalla valitin, ettei minulla ole aikaa oikein mihinkään, koska koulu vie niin paljon aikaa.
Ajoin tuolloin itseni ahdinkoon, enkä aluksi edes tajunnut, miksi. Syytin sopeutumisvaikeuksia muuttuneessa elämäntilanteessa, mikä oli tietysti osasyy stressiin, sekä liiallista työmäärää, joka tuskin kuitenkaan oli todellisuudessa ylitsepääsemätön. Kesti kauan ymmärtää, että suurimmat puutteet olivat yksinkertaisesti elämän- ja ajanhallinnassani. Niitä olen yrittänyt viime aikoina opetella, ja tulokset ovat erittäin lupaavia. Hassua on, että silloin, kun vapaa-aikaa oli todella paljon, olin valtavasti stressaantuneempi kuin nyt, kun vapaa-aikaa on todella vähän. Olen toki tässä välissä kypsynyt monellakin tavalla, mutta ehkä isoin muutos on juuri suhtautumisessani aikaan ja pakollisiin tehtäviin.
Pakollisia tehtäviähän riittää, kun opiskelee. Kun opettaja määrää (minun mielestäni) ylimääräisen tehtävän, ensireaktioni on turhautunut silmienpyöräytys ja henkäisy: ”voi elämä…” Taasko pitää käyttää vapaa-aikaa koulujuttuihin? Kun kuulen tehtävänannon, sydämeni alkaa pampata. En minä osaa tehdä tuollaista. Kuulostaa tosi työläältä. Missä välissä tuollaisenkin ehtisi tehdä? Entinen Iitu olisi käyttänyt aimo osan ajastaan päivitellen kavereille, kuinka paljon ärsyttäviä tehtäviä odottaa tekemistä ja hyvin vähän ajastaan niiden tehtävien varsinaiseen tekemiseen.
Nykyään ensireaktioni ekstratehtäviin on kutakuinkin samanlainen, mutta sen sijaan, että epätoivoissani leimaisin tehtävän mahdottomaksi suorittaa, ennen kuin deadline on pelottavan lähellä, etsin heti kalenterista lähimmän mahdollisen hetken, jolloin päätän tehdä tehtävän pois alta. Esimerkiksi syksyllä sain tehtäväksi kuunnella länsimaisen taidemusiikin historian merkkiteoksia ja kirjoittaa niistä havaintoja. Tehtävä ei tuntunut kovin mielekkäältä, koska opiskelen rytmimusiikkia enkä klassista musiikkia. Mutta se oli pakollinen. Päätin tehdä tehtävän heti seuraavana viikonloppuna. Vietin yhden lauantai-illan ääneen valittaen, otsaani rypistellen, klassista musiikkia kuunnellen (tähän väliin haluan huomauttaa, että en suinkaan inhoa klassista musiikkia, mutta tehtävän tekeminen tuntui siitä huolimatta todella epämukavalta) ja yrittäen pukea kuulemani sanoiksi. Lopulta sain tehtävän valmiiksi. Lähetin sen heti opettajalle ja huokaisin helpotuksesta. Joulukuussa kuulin, kun opiskelukaveri valittivat, että sekin tehtävä pitäisi tehdä ennen joululomaa. Helmikuussa kuulin, että joku ei ollut tehnyt sitä ollenkaan ja ajatteli vain seurata, huomaako tai välittääkö opettaja edes. Luulen, että huomaa ja välittää.
Tekemättömän asian pyörittely mielessä vie hirveästi aikaa ja energiaa ihan turhaan. Ajan tappaminen samalla, kun tuntee syyllisyyttä tehtävälistalla odottavista hommista, on minusta jopa kuormittavampaa kuin se, että hoitaisi ikävät työt vain heti pois alta. Ikävien hommien tekeminen on epämukavaa riippumatta siitä, milloin ne tekee. Vielä epämukavampaa on kuitenkin ensin miettiä ikävää asiaa tunti-,  päivä- tai viikkokausia ja sitten tehdä se kauheassa paineessa määräajan kolkutellessa. Kun tekee asiat hyvissä ajoin, mahdollisimman pian pois alta, olo kevenee huomattavasti, ja saa suorastaan nauttia siitä, että ne on jo tehty, ja käyttää aikansa hyvällä omallatunnolla ihan mihin huvittaa.
Kiitin siis hiljaa mielessäni menneisyyden itseäni siitä, että hän uhrasi hetken elämästään, jotta minulla, tulevaisuuden Iitulla, olisi hiukan kevyempi olla. Nyky-Iitu voi valita, mihin haluaisi seuraavaksi suunnata potentiaaliaan sen sijaan, että joutuisi koko ajan kirimään rästitehtäviä kiinni saamatta oikein mitään aikaan. Tällaisia palveluksia haluan tehdä ja vastaanottaa lisää!
Yksinkertaiset arkiset asiat ovat usein potentiaalisia palveluksia. Erityisesti iltaisin on monta mahdollisuutta pikku palvelusten tekemiseen huomisen itselle: pakkaa laukku valmiiksi aamuminää varten, laita seuraavan päivän vaatteet odottamaan nätisti viikattuna tai henkariin oiottuina, mittaa aamupuuron kuivat aineet valmiiksi kulhoon, jotta aamulla tarvitsee vain lisätä vesi, pakkaa eväät jääkaappiin odottamaan… Tiedän, että ainakin unenpöpperöinen aamu-Iitu ilahtuu näistä palveluksista. Entäs hammaslääkäriajan varaaminen? Hoida heti huomisaamuna, kun ajanvaraus aukeaa. Veroilmoituksen tekeminen? Äkkiä vaan pois alta. Mikä tahansa tehtävä X, jonka tekeminen vaatii erityistä henkistä ponnistelua? Niin pian kuin on fyysisesti mahdollista. Hyvä tapa tehostaa ajankäyttöä ja vähentää stressiä on miettiä, mitä voin tehdä tänään, jotta huomisen minulla on parempi päivä. Huomisen minä arvostaa palveluksia aivan varmasti!
Millaisia palveluksia sinä teet tulevaisuuden itselle? Vai sysäätkö mieluummin ikävät hommat hänen harteilleen?

Ajanhallinnan apukeinoja

Musiikin ammattikorkeakouluopintojen myötä olen joutunut muokkaamaan ajankäyttöäni uusiksi, strukturoidummaksi ja tehokkaammaksi. Päivät kuluvat nopeasti, ja tekemistä on enemmän kuin tarpeeksi. Kun yhden päivän aikana pitäisi ehtiä soittaa 3–4 tuntia, käydä oppitunneilla ja bänditreeneissä, harjoitella musiikin hahmottamista, harrastaa vähän liikuntaa ja myös levätä, tulee helposti epätoivoinen olo, että aika ei vain riitä (onneksi kaikki päiväni eivät ole näin hektisiä).

Tärkein ajanhallinnan välineeni on tänä syksynä ollut aikaisin herääminen, josta kirjoitin edellisessä kirjoituksessani. Kun tärkeimmät ja älyllisesti haastavimmat asiat saa heti aamusta alta pois, tuntuu loppupäivä rullaavan omalla painollaan, ja illalla on aikaa palautua. Seuraavaksi tärkein ajankäyttöäni ohjaava tekijä on tehtävälista, jonka käyttöä vielä opettelen. Käytän tehtävälistaa lähinnä kotona vietetyn ajan strukturoimiseen. Tehtävälista helpottaa asioiden muistamista, selkeyttää ajatuksia ja toimii hyvänä motivaattorina: on valtavan tyydyttävää ruksia tehtäviä listalta sitä mukaa, kun ne saa tehdyksi.

Minusta tehtävälista on mukavinta laatia edellisenä iltana, jolloin mielessä olevat asiat saa vuodatettua paperille, eikä niitä tarvitse jäädä pyörittelemään päässään, kun pitäisi nukahtaa. Olen kokeillut ja edelleen jatkan erilaisten tehtävälistatyyppien kokeilemista. Laatiessa helpointa on vain kirjoittaa luettelo asioista, joita haluaisi ja pitäisi tehdä, sen kummemmin miettimättä, missä järjestyksessä nämä asiat kannattaisi hoitaa. Tällaista listaa toteuttaessa saattaa kuitenkin käydä niin, että helpot ja nopeat asiat tekee ensin ja hankalien, isojen tehtävien tekemistä lykkää viimeiseen asti, jolloin ne saattavat jäädä kokonaan tekemättä.

Toinen tapa on jo suunnitellessa määritellä tehtävien järjestys, jolloin toteutushetkellä ei tarvitse käyttää aikaa ja energiaa tehtävän valintaan. Tämä vaatii suunnitteluhetkellä enemmän panostusta. Asiat voi laittaa esimerkiksi kiireellisyys- tai tärkeysjärjestykseen tai näiden yhdistelmään. Ensin täytyy kuitenkin määritellä itselleen, mitä kiireellinen ja tärkeä tarkoittavat. Minusta tärkeät asiat ovat sellaisia, jotka edistävät tavoitteitani elämässä, kuten soittotreeni ja kehosta huolehtiminen. Kiireellisiä asioita taas ovat ne, joille on tietty deadline tai jotka muuten vain on parempi hoitaa nyt kuin myöhemmin. Esimerkiksi pyykinpesu saattaa jonain päivänä olla kiireellinen asia, jos puhtaat sukat uhkaavat loppua kesken. Aivan ensimmäiseksi tehtävälistalta hoidetaan asiat, jotka ovat sekä tärkeitä että kiireellisiä. Sen sijaan ei-tärkeät, ei-kiireelliset asiat voi hyvällä omallatunnolla jättää kokonaan tekemättä.

Olen oppinut kantapään kautta, että tehtävälistalle ei kannata laittaa liian monta asiaa kerrallaan. Pitkä lista tekemättömiä asioita uuvuttaa jo, kun sitä vilkaisee. Valmiiksi lannistuneena ei tee edes mieli tarttua toimeen. Ja vaikka olisi kuinka tehokas ja saisi pitkästä listasta valtaosan ruksittua yli, jäljelle jääneistä tehtävistä saattaa silti jäädä huono omatunto. Pitää myös olla tarkkana, että yksittäinen tehtävä ei ole liian haastava ja aikaavievä, jotta sen tekemistä ei lykkää. Isommat projektit kannattaa pilkkoa pieniin osatehtäviin. Olen havainnut, että pitkän päivän jälkeen kotiin tullessani pystyn hoitamaan maksimissaan kolme helppoa ja nopeaa asiaa tai yhden vaikean ja aikaavievän. Lyhyemmän päivän jälkeen hiukan enemmän. Viikonlopuille saatan laatia melko pitkän listan, jos aikaa tehtävien tekemiseen on koko päivä.

Tehtävälistan tarkoitus ei ole tehdä jokaisesta valveillaolohetkestä suorittamista. Tavoite on varmistaa, että olennaiset asiat tulevat tehdyksi ja toisaalta että ei turhaan juutu epäolennaisiin asioihin. Kun päivän tehtävät on tehty, voi vapaa-ajan käyttää ihan mihin tykkää ilman takaraivossa kolkuttavaa ”pitäis”-tunnetta.

Käytätkö sinä tehtävälistoja tai strukturoitko muuten aikaasi? Mitkä kikat toimivat, mitkä eivät?

Ja parhaimpia on aamut

Monet tuotteliaat ihmiset kertovat heräävänsä aikaisin aamulla, jotta he ehtivät saada mahdollisimman paljon tärkeitä asioita hoidettua rauhassa. He meditoivat, kirjoittavat kirjaa tai käyvät esimerkiksi juoksulenkillä. Jotkut nousevat jo neljän tai viiden aikaan, koska he kokevat, että se on ainut tapa löytää päivästä aikaa näille asioille. Aamut ovat minullakin päivän tuotteliaimpia hetkiä. Vaikka silmien avaaminen aikaisin aamulla onkin minulle vaikeaa, kunhan pääsen ylös sängystä pesulle, aamupalalle ja pihalle, huomaan olevani aika energinen ja jopa motivoitunut päivän haasteisiin. Sen sijaan iltapäivällä väsähdän enkä oikein jaksa keskittyä mihinkään vaativaan.

Illalla minulla periaatteessa voisi olla energiaa tehdä asioita, mutta siinä vaiheessa minulta puuttuu tarvittava tahdonvoima. Iltaisin haluaisin mieluiten tehdä kivoja ja helppoja juttuja, viettää vapaa-aikaa ja olla rennosti. Iltaisin onnistuvat myös esimerkiksi kävelylenkit tai ohjatut liikuntatunnit, kunhan pääsen lähtemisen kynnyksen yli. Jos taas seitsemän aikaan pitäisi alkaa tehdä jotain luovaa ja kognitiivisesti haastavaa, vitkastelen todennäköisesti viimeiseen asti. Kaiken lisäksi alan valmistautua yöpuulle aina suunnilleen kahdeksan aikoihin (lapsuudenkodista opittu tapa) riippumatta siitä, mihin aikaan olen herännyt ja mihin aikaan aion mennä nukkumaan. Jos olen kotona, en tee oikeastaan mitään järkevää enää kahdeksan jälkeen, vaan saatan esimerkiksi surffailla netissä tai muuten tuhlata aikaa, kunnes menen nukkumaan. Paljon järkevämpää olisi siis käyttää nämä päämäärättömät tunnit itse tarkoitukseen eli nukkumiseen.

Olen huomannut, että aamun tehokkaita tunteja voi todellakin lisätä yksinkertaisesti heräämällä aikaisemmin. Tunnit heräämisen ja keskipäivän ovat päiväni parasta antia riippumatta siitä, montako niitä tunteja on. Ihan aamuneljän aikaan en saa itseäni sängystä ylös, mutta olen nyt melkein kahden kuukauden ajan herännyt pääsääntöisesti viikolla kuudelta ja viikonloppuna viimeistään kahdeksalta. Aikaisin heräämisestä tulee hyvä ja pystyvä olo. Aamutuntien aikana saankin enemmän aikaan kuin koko loppupäivänä yhteensä. Niinä päivinä, jolloin lipsun rytmistä, olo on väsynyt, laiska ja vetämätön. On tullut suorastaan paha mieli siitä, että päivä on valunut hukkaan, kun ei noussutkaan aamutuimaan.

Mitä sitten teen aamun ensimmäisinä tunteina? Ennen kouluun lähtöä panostan vartista puoleen tuntiin kaikkein tärkeimmäksi katsomaani projektiin, joka viime aikoina on ollut musiikillisen kuuloerottelukyvyn harjaannuttaminen eli esimerkiksi sointukuunteluiden tekeminen. Oman aikansa vievät toki pakolliset aamutoimet, kuten peseytyminen, pukeutuminen ja aamiainen. Lähden polkemaan koululle suunnilleen vartin yli seitsemän, jolloin vältän pahimman aamuruuhkan. Treenitiloja on aamuisin hyvin tarjolla, ja useimpina aamuina saankin soittaa pari–kolme tuntia ihan rauhassa ennen opetuksen alkamista. Jos heräisin myöhemmin, treeniaikaa ja -tilaa olisi vaikeampi järjestää enkä todennäköisesti olisi yhtä skarppina treenatessani epäoptimaalisina aikoina.

Viikonloppuisin on aivan erityisen ihanaa herätä aikaisin. Silloin, kun herään vasta lähellä puoltapäivää, tuntuu, että kirjaimellisesti puolet päivästä on jo mennyt, enkä saa sitä takaisin, vaikka illalla valvoisinkin taas myöhään. Aikaisena viikonloppuaamuna taas voi vaikka mopata ja pestä pyykkiä sillä aikaa, kun muu maailma nukkuu. Kun muut vihdoin kömpivät peiton alta, itse onkin saanut jo aikaan vaikka mitä, ja aikaa on vielä ruhtinaallisesti jäljellä ihan mihin tahansa rentouttavaan viikonlopputoimintaan.

Suurin haasteeni aikaisin heräämisessä on se, että käyn riittävän aikaisin nukkumaan. Liian lyhyiden yöunien jälkeen herääminen on tavallistakin inhottavampaa, eivätkä aamun tehotunnitkaan pääse silloin samalla tavalla oikeuksiinsa kuin hyvin levänneenä. Varsinkin, jos illalla käy jossain menossa, sen jälkeen voi olla hankala päästä heti nukkumaanmenomoodiin. Sosiaalisen elämän sovittaminen kurinalaiseen unirytmiin voikin olla hankalaa, jos kaverit tykkäävät viettää aikaa yömyöhään. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että aikaisen nukkumaanmenon ja aikaisen heräämisen yhdistelmä on parasta, mitä olen tuottavuudelleni ja jaksamiselleni tehnyt. Tästä rutiinista haluan pitää kiinni.

Mikä on sinun tehokkain aikasi päivästä?

Muuttohankaluuksia

Elo-syyskuun vaihteessa muutin kotiseudultani satojen kilometrien päähän musiikin korkeakouluopintojen perässä. Viimeiset kaksi viikkoa ennen muuttoa olivat valtavan hektiset ja vähäuniset, koska yritin hoitaa kaikki tärkeät asiat ja tavata kaikkia tärkeitä ihmisiä ennen lähtöäni. En ehtinyt juuri ladata akkuja menojen välillä, joten ei ollut mikään ihme, että sairastuin flunssaan ja jouduin pakkolevolle. Lepo teki hyvää, mutta puolikuntoisuus hankaloitti muuttovalmisteluja. En jaksanut pakata montaa tavaraa kerrallaan, kun jo alkoi heikottaa. Siivoamista en edes yrittänyt. Kun muuttopäivä lopulta koitti ja muuttoapu saapui, monta laatikkoa oli vielä pakkaamatta, ja koko asunto odotti jynssäämistä. Tilanne tuntui kaoottiselta, ja olin hermo melkoisen kireänä. Flunssani kuitenkin parani ennätysnopeasti paineen alla.

Kaikki tavarani muutettiin ensin vanhempieni luokse. Siellä jouduin vielä hiukan järjestelemään laatikoita sen mukaan, mitkä tavarat muutetaan uuteen asuinkaupunkiin ja mitkä jäävät odottamaan paluutani. Tavoitteena oli jättää mahdollisimman paljon tavaraa varastoon, jotta muuttokuorma olisi mahdollisimman kevyt ja hallittava. Jätin kaikki huonekalut, mikron sekä kaksi laatikollista irtotavaraa vanhempieni luo (onneksi väliaikaissäilytys oli heille täysin ok). Mukaan taas lähti kuusi muuttolaatikkoa, patja, peitot ja tyynyt, soittimet sekä muutama pienempi laatikko ja pussukka. Ompelukoneen suhteen olin kahden vaiheilla, mutta koska autossa oli tilaa, sekin otettiin mukaan. Ja hyvä, että otettiin, nimittäin sille on ollut jo tarvetta.

Kaikki mukaantulevat tavarat mahtuivat farmariauton takakonttiin (takapenkit kaadettuna eteen). Olin silti vähän pettynyt tavaran määrään, koska olisin halunnut kokeilla ääriminimalistista elämää nyt, kun siihen olisi sopiva tilaisuus. Olosuhteiden takia en kuitenkaan alkanut sen kummemmin eritellä esimerkiksi vaatteita se mukaan, mikä on välttämätön ja mikä ei. Vein pienen pussillisen vähällä käytöllä olevia vaatteita keräykseen, mutta kaiken muun pakkasin mukaan. Toisaalta myös koin, että minulla on yhdeksän kuukauden aikana sen verran käyttöä melkein kaikille tavaroilleni, että ne kannattaa ottaa mukaan, vaikka ilmankin niitä selviäisi hengissä. Haluanhan sentään viihtyä uudessa asuinkaupungissani enkä vain kituuttaa ja odottaa, että pääsen takaisin kotiin!

Tämä oli elämäni neljäs muutto ja ehdottomasti kaikista muutoista raskain ja epämiellyttävin. Poismuuttovaihe oli erityisen hankala, mutta tavaroiden kantaminen ja järjestäminen uuteen kotiin sujui onneksi paremmin. Olen aina ajatellut, että muuttaminen on kivaa ja jännittävää, mutta nyt ymmärrän, miksi useimmat ihmiset eivät pidä muuttamisesta. Se voi olla henkisesti ja fyysisesti hyvin raskasta, etenkin, jos sen tekee kiireessä. Seuraavaa muuttoa helpottaakseni annan muutaman itsestäänselvän ohjeen itselleni ja miksei muillekin, jotka haluavat säästyä ylimääräiseltä kiireeltä ja stressiltä muuttaessaan.

1. Karsi tavaraa jo ennen kuin alat pakata. Jos pakkaamisen kanssa näyttää tulevan kiire, aikaa ja energiaa karsimispäätösten tekemiseen ja tavaroiden eteenpäin laittamiseen ei todennäköisesti riitä. Kaappeja kannattaakin tutkia sillä silmällä jo viikkoja tai jopa kuukausia ennen muuttopäivää. Mitä vähemmän tavaraa, sitä vähemmän pakattavaa, kannettavaa ja huolehdittavaa.

2. Siivoa etukäteen. Ensinnäkin: lieden takaa kannattaa siivota useammin kuin kerran kahdessa vuodessa (niitä parin vuoden takaisia pinttymiä oli aika vaikea saada irti). Jos asunto on lähtökohtaisesti huolellisesti pidetty, sujuu muuttosiivouskin kevyesti. Toiseksi: kaikkea siivoamista ei tarvitse jättää muuttopäivään. Uunin sisustan, kaapit ja pystypinnat voi pyyhkiä hyvissä ajoi ilman suurta pelkoa niiden uudelleenlikastumisesta. Muuttopäivään tai sitä edeltävään päivään kannattaa jättää vain jatkuvassa käytössä olevien pintojen puhdistus, kuten wc, jääkaappi ja lattiat.

3. Pakkaa ajoissa. Minusta tuntui, että en voinut pakata melkein mitään etukäteen, koska käytän melkein kaikkia tavaroitani melkein päivittäin. Muutaman päivän pärjää kuitenkin vähemmällä, vähän niin kuin matkustaessakin. Päätä siis etukäteen, mitä vaatteita, astioita, hygieniatarvikkeita ym. tarvitset esimerkiksi muuttoa edeltävän viikon aikana, jätä ne helposti saataville ja pakkaa muut tavarat vähitellen laatikoihin. Ihannetilanteessa kaikki irtotavarat ovat laatikoissa ja pusseissa, kun muuttoapu saapuu. Viimeisten tilpehöörien pakkaaminen viime tingassa johtaa vain tarpeettomaan sähellykseen ja hukkatilaan laatikoissa.

Mitkä ovat sinut luottovinkkisi onnistuneeseen muuttoon?

Anteeksi, että olen myöhässä

Minulla on paha tapa tulla kaikkialle aina hädin tuskin viime tinkaan. Valitettavan monesti käy niin, että viime tinka venyy muutaman minuutin myöhästymiseksi. En lähes koskaan myöhästy pahasti (eli oman määritelmäni mukaan yli kymmenen minuuttia), mutta harvassa ovat ne kerrat, kun olen oikeasti ajoissa ja saan rauhassa hengähtää ennen tapaamisen/ luennon/ treenien alkua. Suunnittelen kyllä lähteväni hyvissä ajoin, mutta jotenkin aina aliarvioin ajankulun ja joudun kiirehtimään hiki hatussa ja jännittämään, kerkeänkö. Tunne siitä, että saatan myöhästyä, on valtavan stressaava ja aiheuttaa ihan turhaa sydämentykytystä elämääni.

Myöhästelyyn liittyy monenlaisia tunteita niin myöhästelijän kuin odottavienkin puolesta. Myöhästely voi olla humoristinen juttu esimerkiksi silloin, kun jatkuvasti myöhässä tuleva asuu ihan kohtaamispaikan vieressä eikä silti pysty tulemaan ajoissa. Myöhästyjälle tai etenkin melkein-myöhästyjälle kiire voi tuoda kaivattuja adrenaliinipurskanduksia elämään. Yleensä myöhästyminen koetaan kuitenkin negatiivisena. Oma myöhästymiseni aiheuttaa minussa ainakin häpeää ja kiukkua. Olen kiukkuinen itselleni, koska mokasin ajankäyttöni taas kerran. Joskus taas koen, että myöhästyminen ei ollut oma vikani vaan matkan varrella on saattanut olla ”odottamattomia” esteitä, kuten ruuhkaa tai liian monet punaiset valot. Tällöin olen kiukkuinen maailmalle (tai ihmisille tai liikennevaloille). Odottelijana koen turhautumista siitä, että joudun odottamaan ja aikani valuu hukkaan. Odottavasta voi tuntua siltä, että häntä ja hänen aikaansa ei kunnioiteta, vaikka myöhästyvän tarkoitus ei olisikaan nostaa itseään ylitse muiden.

Omalla kohdallani myöhästymisen kaava on aina sama: lasken, että pyörämatkaan menee esimerkiksi viisitoista minuuttia. Lisään päälle viisi minuuttia pukeutumisaikaa. Kaksikymmentä minuuttia ennen määräaikaa alan pakata reppua, tajuan, että pitää käydä vielä vessassa, muistan, että jotain piti ottaa mukaan ja etsin hetken kännykkää, kun en muista, mihin sen viimeksi jätin. Ai niin ja pyöräilykypärä/ hanskat/ vesipullo/ tärkeä lappu unohtui. Hosun eestaas, ja lopulta huomaan lähteväni viisi minuuttia myöhässä. Vartin pyörämatkaan on enää käytettävissä kymmenen minuuttia. Ei kun poljinta toisen eteen. Saatan vielä ehtiä, mutta perille päästyäni olen hengästynyt, hikinen ja pahalla tuulella.

Ratkaisu ongelmaan vaikuttaisi olevan ihan yksinkertainen: pitää lähteä aikaisemmin. Ja vielä tarkemmin: pitää valmistautua lähtöön aikaisemmin. En kuitenkaan usko, että perimmäinen ongelmani on se, etten pysty hallitsemaan ajankäyttöäni. Tiedän kokemuksesta, että pystyn ja osaan silloin, kun se on aivan välttämätöntä, eikä minulla ole tietääkseni mitään neurologista häiriötäkään, joka selittäisi kroonista myöhästelyä tai lähes-myöhästymistä. Uskon, että ongelmani on se, että inhoan ja pelkään odottamista. Jos tulen etuajassa tapaamiseen, joudun hetken sietämään kiusaantuneena seisoskelua, toimettomuutta ja kenties kohtaamisia vieraiden ihmisten kanssa. Eihän se käy päinsä. Parempi siis pyrkiä olemaan paikalla täsmälleen silloin, kun pitääkin, eikö? Lähteä tasan sillä kellon lyömällä, jolloin kuvittelen ehtiväni juuri oikeaan aikaan. Ja vastaavasti myöhästyä pari minuuttia, jos kun jotain odottamatonta käy. Eikö?

No ei. Oikeasti haluan opetella olemaan ajoissa. En täsmälleen ajoissa vaan viisi minuuttia etuajassa -ajoissa. Minusta myöhästely on haitallinen käyttäytymismalli, joka aiheuttaa pahaa mieltä niin itsessäni kuin odottelevissa ihmisissäkin, ja haluan siitä eroon. Mielikuvissani ajoissa oleva Iitu on järkevä, tasapainoinen ja aikaansaava ihminen. Ajoissa oleva Iitu vaikuttaa kunnioittavan itseään ja muita. Hän on kiireetön ja rauhallinen. Hänellä on palikat siistissä pinossa ja tarvittavat eväät menestymiseen kaikilla toivomillaan elämän osa-alueilla. Myöhästelevä Iitu taas – hän on levoton, säntäilevä, palikoitaan sieltä täältä kahmiva perässäjuoksija. Hyvällä tuurilla hän ehtii oikeasta ovesta sisään, mutta riski jäädä ulkopuolelle on tarpeettoman suuri.

Ensimmäinen askel viimetinkailun lopettamiseen on siis odottamiseen totutteleminen. Ei ole vaarallista, jos joutuu odottamaan viisi tai kymmenen minuuttia ennen varsinaisen ohjelman alkamista. Sen sijaan, että tähtään täsmällisyyteen, minun kannattaisi tähdätä siihen, että olen esimerkiksi seitsemän minuuttia etuajassa. Tai jopa kymmenen–viisitoista minuuttia. Siinä ajassa ehtii sattua takaisku jos toinenkin. Joskus voisi tehdä hyvää kokeilla olla ihan reilusti vaikkapa puoli tuntia etuajassa ja huomata, ettei siihenkään kuole. Jos niin pitkä toimettomuus ahdistaa liikaa, voi ajan käyttää hyödyksi vaikka vastaamalla sähköpostiin tai treenaamalla sormilihaksia. Ottaa kirjan tai lehden mukaan luettavaksi. Hätätilassa älypuhelin pelastaa kaikilta kiusallisilta tai muuten vain tylsiltä odotustilanteilta.

Myöhästeletkö sinä usein? Pelkäätkö odottamista kuten minä, väheksytkö muiden aikaa tai onko ajanhallinta sinulle hankalaa? Vai kuulutko siihen joukkoon, joka on aina hiukan etuajassa?

Internet-interventio

Olen asunut nyt puolitoista vuotta opiskelija-asunnossa, jossa Internet kuuluu vuokraan. Tätä ennen elin ilman omaa nettiä. Kaipaan noita aikoja. Käytin tuolloin aikaani monipuolisesti muualla kuin verkossa, ja kun välttämättä tarvitsin nettiä, menin kirjastoon. Kirjoitin noihin aikoihin ajatuksiani internetistä ja netittömyydestä. Nykyiseen asuntoon muuttaessani ajattelin, ettei minun edelleenkään tarvitsisi käyttää nettiä yhtään aikaisempaa enempää. Aluksi en käyttänytkään, vaikka internet-piuhan hankinkin. Mutta jotenkin olen puolentoista vuoden aikana pikkuhiljaa, ihan huomaamatta ajautunut siihen pisteeseen, että netistä on tullut minulle ongelma.

Tajusin tilanteen tällä viikolla, kun nettipiuhani lakkasi toimimasta. Hermostuin siitä niin kohtuuttomasti, että ihan pelästyin reaktiotani. Miten netittömyys voikin olla näin iso juttu, vaikka ennen pärjäsin ihan hyvin ilman? Jossain vaiheessa netin selaamisesta on tullut pääasiallinen vapaa-ajanviettotapani. Kullan muutettua toiselle paikkakunnalle minulla on ollut paljon omaa aikaa, ja on pitänyt keksiä tekemistä, että saa ajan kulumaan. Olisihan minulla vaikka mitä kehittävää ja hyödyllistä, mitä voisin tehdä, mutta useimmiten uppoudun internetin ihmemaailmaan tarpeettoman pitkäksi aikaa. Roikun pahimmillaan tuntikausia päivässä lukemassa kiinnostavia artikkeleita, katsomassa videoita ja tarkastamassa muiden ihmisten kuulumisia.

Minä ikään kuin kerään voimia netistä aina kaiken muun tekemisen välissä. Onhan bittisurffailu aika rentoa: se ei rasita muuta kuin istumalihaksia. Pitkän (tai lyhyenkin) päivän jälkeen on helpointa istahtaa tietokoneen ääreen ja arpoa, missä vaiheessa jaksaisi alkaa tehdä jotain muuta. Nämä rentoutumishetket tuppaavat venymään turhan pitkiksi, eivätkä ne oikeastaan energiatasojani erityisemmin kohotakaan. Tietokone houkuttelee helpon viihteen ja ajanvietteen takia. Tarjonta ei lopu kesken, ja tylsistyminen on mahdotonta. Mutta netin selaaminen ei ole laadukasta vapaa-ajan viettoa vaan enimmäkseen ajan tuhlausta. En halua miettiä yhdeksänkymppisenä, että kunpa olisin tuijottanut vähemmän ruutua ja tehnyt enemmän jotain tärkeämpää.

Olen jo aiemmin yrittänyt asettaa itselleni rajoja netin käyttöön: laitoin esimerkiksi aiemmin syksyllä tietokoneeni sammumaan automaattisesti kymmeneltä illalla. Idea on muuten hyvä, mutta kone varoittaa sammumisesta kymmenen minuuttia etukäteen, ja siinä vaiheessa on hyvin helppo klikata ”kumoa” ja jatkaa selailua liian myöhään. Tällaisissa asioissa olen heikkoluontoinen. Muodostan huonoja tapoja, enkä osaa päästä niistä yksin eroon. Olen kirjoittanut vastaavista asioista monesti blogiinkin. Olen jopa pitänyt tietokonelakon ja raportoinut siitä joskus aiemmin (oikeastaan olisin voinut vain kopioida saman tekstin tähän – tilanne on täsmälleen sama kuin tuolloin). Hassua. Enkö koskaan opi? Johdon hajoaminen oli tarpeellinen interventio. Pääsen nettiin myös kännykän kautta, joskin hitaammin, mutta en halua jatkaa kuten ennen. Käyttäytymiseni on muututtava!

Pyysin apua Kullalta. Kun kerran itsekurini ei riitä omaan netin rajoittamiseen, ehkä valvontavastuun siirtäminen toiselle ihmiselle auttaa. Teimme kirjallisen sopimuksen, johon listasimme netinkäytön säännöt minulle: nettiaikaa on yksi tunti päivässä. Tätä valvotaan ajastimella. Koulua ja soittohommia varten saan käyttää nettiä mielin määrin, mutta sinä aikana en saa eksyä epäolennaisille sivuille, tai jos eksyn, se vähennetään päivän nettiajasta. Netti kytketään pois viimeistään klo 22, ellei sillä hetkellä ole jokin tärkeä projekti menossa (esim. koulutyö tai blogiteksti). Virallistimme sopimuksen allekirjoituksillamme: olen ilmoitusvelvollinen Kullalle sopimuksen noudattamisesta ja sen rikkomisesta. Toivottavasti sosiaalinen häpeä estää minua palaamasta huonoihin tapoihini.

Tänään pääsin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kokeilemaan kohtuullista netinkäyttöä. Ahmaisin koko nettituntini kerralla, vaikka tarkoitus oli käyttää siitä ensin vain puolet ja toinen puolikas vasta myöhemmin. Ymmärsin kuitenkin lopettaa ajastimen soidessa. Olin kirjoittanut paperille asioita, joita halusin verkosta etsiä, jotta aikaa ei tuhraantuisi epäolennaisuuksiin. Se oli hyvä idea, ja toteutan sitä jatkossakin. Monta kertaa päivän aikana ehti tulla epämukava olo ja valtava halu mennä hetkeksi nettiin ”nollautumaan”. Sen sijaan tein muita juttuja. Lueskelin lehteä, soittelin ja lauloin. Aika kului sutjakkaasti, eikä olo ollut saamaton ja epämääräisen apea, kuten usein tietokonesession jälkeen. Eikä toisaalta mitenkään uupunutkaan, vaikka aina kuvittelen muun tekemisen olevan kovin raskasta.

Yritän nyt opetella suhtautumaan tietokoneeseen työvälineenä, en viihdelaitteena. Tietokone on opiskelua, työtä, musiikkia, kirjoittamista ja tiedonhakua varten. En haluaisi istua tuijottamassa televisiota monta tuntia joka päivä. Miksi sitten toljottaisin tietokoneen ruutua yhtään enemmän kuin on tarpeen? Tunnin verran vapaata ruutuaikaa riittää, ja sekin on loppujen lopuksi aika paljon.

Kohtalotovereita?

Älypuhelimesta vieroittautumista

IMG_6874

Vuosi sitten vanha kapulakännykkäni hajosi, ja päädyin ostamaan ensimmäisen älypuhelimeni (käytettynä). Päätös oli hankala, koska älypuhelimet edustivat mielessäni sellaista elämäntyyliä, jota en yhdistä itseeni: tyhjää pikaviihdettä, omakuvissa keikistelyä ja elämänsä kiillottelua sosiaalisessa mediassa. Kärsimättömyyttä ja tylsistymisen pelkoa, kiirettä ja todellisuuden pakoilua. Toisaalta hyvällä internet-yhteydellä varusteltu kännykkä olisi hyödyllinen työkalu karttapalveluineen, säätiedotuksineen, sanakirjoineen ja sähköposteineen. Hyödyt lopulta päihittivät mahdolliset riskit.

Aluksi tulin hyvin toimeen uuden leluni työkaluni kanssa. Käytin sitä pääasiassa hyödyllisiin asioihin enkä kokenut riippuvuutta siihen. Kännykkä sai olla itsekseen valtaosan päivästä, ja minä tein rauhassa omia juttujani. En tiedä, mitä sitten tapahtui. Jossain vaiheessa käyttöni vain alkoi lisääntyä. Huomasin ottavani kännykän esiin aina, kun oli hetkenkin tylsää. Bussissa, vessassa, kaveria odottaessa, syödessä, jopa luennolla. Pelkoni toteutui: minusta oli tullut näyttöä sormeileva haamu.

En pitänyt uudesta kännykkäelämästäni. Se ei tuonut sisältöä päiviini, vaan pikemminkin harhautti minut jatkuvasti pois olennaisesta. Vaikka luin usein järkeviä, sivistäviäkin artikkeleita netistä, vielä useammin kännykällä vietetty aika kului sosiaalisessa mediassa ja hupailusivustoilla. Tuntui, että voisin käyttää aikani paremminkin, mutta silti janosin lisää helppoa äkkipiristystä ja tylsyyden ihmeparannusta. Aloin toden teolla huolestua, kun akkua piti ladata pari kertaa päivässä entisen joka toisen päivän sijaan. Laite ei varmastikaan ollut vanhentunut ihan näin nopeasti, vaan vika oli minussa.

En myöskään pitänyt siitä, millaisen viestin annoin ympäröivälle maailmalle itsestäni. Mielestäni ihminen näyttää ikävältä älylaite kädessään. Jotenkin jurolta ja siltä, ettei halua itseään lähestyttävän. Siltä, että ruudun toisella puolella tapahtuu jotain paljon kiinnostavampaa kuin mitä lähiympäristöllä on tarjottavana. Minusta tuntui pahalta nähdä ihmisiä istumassa hipihiljaa yhdessä mutta erikseen, kullakin kännykkä kädessään. Siksi vältin kännykän käyttöä sosiaalisissa tapahtumissa. Yksin ollessa siihen tuli kuitenkin tartuttua useammin kuin kehtaisin myöntääkään.

Tällä viikolla päätin, että nyt loppuu tyhjänpäiväinen kännykän selailu. Keksin yrittää vieroittaa itseni kännykästä rakkaalla, unohtuneella harrastuksella, kirjojen lukemisella. Verrataanpa kännykkää kirjaan. Kirja kädessä oleva ihminen näyttää aina tyylikkäältä ja sivistyneeltä. Hän ei vaikuta tylsistyneeltä eikä siltä, että turhautuneena odottelisi jotain, vaan rauhallisen keskittyneeltä, toisin kuin levottomana älypuhelintaan pläräävä henkilö. Kumma kyllä kirjaa lukeva vaikuttaa myös olevan enemmän läsnä tässä hetkessä kuin kännykkää tuijottava, vaikka kirja se vasta voikin viedä ties mihin muihin maailmoihin! Kaunokirjallisuuden lukemista en pidä millään tavalla pahana, vaikka sitä tekisi paljonkin.

Kävin siis kirjastossa hakemassa pienikokoisen pokkarin, sujautin kännykän sen väliin ja päätin, että kannan pakettia mukanani kaikkialle, minne menen. Joka kerta kun haluaisin alkaa selata älypuhelinta, kaivan kännykän kirjakuorineen esiin. Aukinainen kirja näyttää ja tuntuu paljon houkuttelevammalta kuin kännykän kylmä ja kova näyttö, joten tässä vaiheessa valinnan pitäisi helppo. Mukaansatempaava tarina oletettavasti voittaa älypuhelimen tarjoamat viihteen hippuset.

Tähän mennessä kokeiluni on ollut erittäin onnistunut. Kolmen päivän aikana olen lukenut melkein sata sivua, mikä enemmän kuin koko kuluvan vuoden aikana yhteensä. Kännykän akku on riittänyt pari vuorokautta, ja oloni on keskittyneempi. Tätä aion jatkaa.

Ovatko teknologiset vempaimet sinullekin ongelma? Miten vältät liiallisen laitteissa roikkumisen?

Ensimmäisenä kärsii koti…

… ja toisena kärsii blogi.

Olen taas ihan helisemässä keräämieni velvoitteiden keskellä. Jälleen kerran. Miksi ihmeessä joka ikinen kevät ja syksy tilanne tulee mukamas yllätyksenä? Kun lukukausi lähenee loppuaan, aikataulut sen kuin kiristyvät – etenkin nyt, kun olen valmistumassa toisen asteen muusikon tutkinnostani ja valmistautumassa uusiin pääsykokeisiin.

Kiire ei sovi minulle. Vihaan koko sanaa, enkä pidä myöskään kyseisestä tunteesta. Kun tuntuu, että aikaa ei ole tarpeeksi, tai tehtävää on liikaa, lamaannun, ja arjen perusasiat jäävät hoitamatta. Kuten esimerkiksi tiskaaminen, moppaaminen ja kauppareissu. Tällä hetkellä kotini on lääväni, ja jääkaappi ammottaa tyhjyyttään. Jos en saisi koulussa lounasta, viettäisin varmaan koko kevään syömällä pelkkää puuroa.

Siististä kodista saan energiaa, kun taas sotku syö virtaa ja aiheuttaa alakuloa. Kierre on valmis: sotkua ei tee mieli edes yrittää siivota, kun on jo valmiiksi ihan poikki ja pahalla päällä. Mieluummin kotiin päästyäni makaan sängyllä ja ”rentoudun” katsomalla turhia videoita netistä. Joskus sentään luen joitain järkeviä artikkeleita ja minimalismiblogeja. Ne muistuttavat minua siitä, että sotku olisi varmaan kymmenekertaisesti pahempi, jos rojua olisi enemmän.

Sen lisäksi, että laiminlyön kotiani, olette ehkä huomanneet minun laiminlyöneen myös blogiani. Voisin käyttää esimerkiksi nettisurffailuajan hyödyllisemmin kirjoittamalla uusia tekstejä, mutta ajatukset päässäni ovat niin sikin sokin, että on vaikea saada mitään järkevää paperille. Tai siis näytölle. Ideoita on, mutta ajatus monisatasanaisen tekstin kirjoittamisesta tuntuu liian työläältä. Keskittymiskykyni ei riitä!

Onneksi blogi on sellainen paikka, johon saa kirjoittaa mitä lystää. Nyt kirjoitin tällaisen mitä-kuuluu-vali-vali-postauksen, jonka avulla toivon saavani taas jonkinlaisen kirjoitusrutiinin päälle. Ehkä saatte ensi viikolla jotain jäsennellympää luettavaa.

Mistä sinä tingit ensimmäiseksi, kun elämässä on liikaa asioita?

Viimeinen viikko

Aktiiviset lukijat ovat ehkä huomanneet, että kirjoitustahtini on hidastunut. Oman jaksamiseni takia olen joutunut priorisoimaan asioita ja vähentämään sellaisia, jotka eivät ole ihan välttämättömiä, kuten tämä bloggaaminen. Etusijalla ovat musiikkiprojektit, joihin olen alkusyksyn innossa lupautunut mukaan. Jotenkin loppusyksyllä työmäärä aina yllättää, vaikka tarkoitus ei ollut haalia kalenteria täyteen.

Vaikka saankin tehdä nyt juuri sitä, mistä tykkään, siis musiikkia, huomaan voimien olevan loppumaisillaan. Lasken päiviä joululomaan (seitsemän!), ja joka aamu herääminen tuntuu entistä väkivaltaisemmalta. Mieluummin jäisin peiton alle kuin lähtisin pyöräilemään pimeässsä kohti koulua, vaikka perillä odottaakin kokonainen päivä pelkkää soittamista. Musiikin opiskelu on toisaalta ihanaa, mutta toisaalta ajoittain kauhean stressaavaa ja raskasta.

Taannoiseen syysahdistustekstiini saamistani kommenteista on ollut apua, ja olen ollut paljon tyytyväisempi tänä syksynä kuin aikaisempina. Huonoilta fiiliksiltä en ole täysin välttynyt, mutta ne eivät ole olleet yhtä kokonaisvaltaisia, lamaannuttavia ja pitkäkestoisia kuin ennen. Vain pari kertaa olen saanut stressi-itkukohtauksen, ja kultanikin on välttynyt ylenpalttiselta kiukuttelulta.

Olen kehittänyt mielenkiintoisen vastareaktion selviytyäkseni ajoittain liian raskaalta tuntuvasta taakasta. Haaveilen vapaa-ajalla kaikesta sellaisesta, mitä voisin tehdä, jos ei olisi kaikkea muuta, mitä ”pitää” tehdä (toisaalta yritän muistaa, että kukaan ei pakota minua tekemään mitään). Jostain syystä internetin loputtomien askartelu- ja käsityöinspiraationlähteiden selaaminen on nyt parasta ajanvietettä. Tosiasiassa en ole mikään näpertelijä, mutta ajatuksen tasolla projektit ovat innostavia. Olen myös puntaroinut uusia ammatteja opiskeltavaksi ja harkinnut oman yrityksenkin perustamista. Haaveilu on arjesta pakenemista ja omien toiveiden ja tavoitteiden tutkailemista, ja pidän sitä tärkeänä jaksamiselle, vaikka se ulkopuolisesta voikin vaikuttaa päämäärättömältä jahkailulta.

Uskon, että selviän kunnialla tästä viimeisestäkin työntäyteisestä viikosta, vaikka joudun venyttämään rajojani. Parin viikon lepotauko on tervetullut ja välttämätön, jotta jaksan vielä syksyäkin touhukkaamman kevään. Lomalla yritän löytää taas soittamisen riemun ja motivaation, ja unohdan hetkeksi kaikki velvollisuudet. Kenties toteutan jonkun pitkään mielessä olleen projektinkin!

Entä mitä teille lukijoille kuuluu? Ovatko kiireet huipussaan vai otatteko ihan rennosti? En usko kirjoittavani enää ainakaan ennen joulua, joten mukavia pyhiä kaikille!

Ilman internetiä

En ole maksanut käyttämästäni internetistä puoleentoista vuoteen. Päätin omilleni muuttaessani, että en tarvitse nettiä kotiini. Jos pitää päästä verkkoon, menen kirjastoon. Päätöksen taustalla oli huoleni siitä, että vietän aivan liikaa aikaa bittiavaruudessa. Siihen tulisi muutos.

Kävi kuitenkin ilmi, että tietyssä kohtaa ensimmäistä asuntoani sain silloin tällöin kaapattua kaupungin langattoman verkkoyhteyden käyttööni. Tuo yhteys oli hiukan arvaamaton. Välillä se toimi kuin nopein laajakaista, toisinaan se oli hidas ja katkeili toistuvasti. Se toimi kuitenkin riittävän hyvin, ja ilmaisen nettiyhteyden takia jumiuduin sittenkin tarpeettoman usein tarpeettoman pitkäksi ajaksi koneelle.

Siksi päätin pitää viime vuonna läppärilakon, joka onnistui yllättävän hyvin. Totuttelin lähtemään kirjastoon, jos oli asiaa nettiin. Tuolloin huomasin, miten paljon ylimääräistä aikaa jäi, kun en viettänytkään sitä tietokoneen ääressä. Lakon loputtua en onneksi palannut suin päin takaisin vanhoihin tottumuksiin, mutta myönnän, että netti houkutteli edelleen ja usein annoin houkutukselle periksi.

Vuodenvaihteen muuton yhteydessä tilanne muuttui kertaheitolla. Kaupungin verkko ei yllä 50 metriä kauempana keskustasta sijaitsevaan uuteen asuntooni. Aluksi ajatus hirvitti. Nyt olisin todella eristyksissä ulkomaailmasta pikkukämpässäni ilman televisiota, radiota tai internetiä. Harkitsin jo nettiyhteyden ostamista, mutta päätin sittenkin kokeilla, miten netittömyys toimisi pidemmän päälle. Sehän oli alkuperäinen haaveenikin.

Kuukauden netittömyyden jälkeen voin todeta pärjääväni mainiosti. En tietenkään kykene elämään täysin ilman nettiä – kuka tässä yhteiskunnassa enää pystyy? Verkkoon pääsen koulussa ja kirjastossa. Tarkistan päivittäin sähköpostin ja kasvokirjan, ja jos on jotain isompaa hoidettavaa, menen kirjastoon tai lainaan kullan älykännykästä yhteyden tietokoneeseeni. Niputan internetasioinnit niin, että voin kerralla hoitaa monta asiaa. Turhanpäiväinen maleksiminen jää vähemmälle.

Kotini on nyt nettivapaata aluetta, ja sellaisena sen tahdon pitääkin. Netissä roikkuminen on helppo ajanviettotapa, mutta se ei tuo lisäarvoa elämääni. Joudun hiukan haastamaan itseäni keksiäkseni jotain muuta, mielekkäämpää tekemistä: kirjojen ja lehtien lukemista, blogiartikkelien kirjoittamista, virkkaamista ja ukulelen rämpyttämistä. Vastineeksi saan hyvän mielen oikeasti kivoista ja kehittävistä pikku harrastuksista sekä tunteen elämänhallinnasta ja järkevästä ajankäytöstä.

Jatkuvasti saatavilla oleva netti helpottaisi tietysti elämää hitusen, varsinkin tilanteissa, joissa pitäisi nopeasti käydä netissä tarkistamassa jotain näennäisesti kiireellistä. Mielestäni tuo pieni helpotus ei ole sen arvoista, sillä samalla se söisi elämänlaatuani. Tiedän olevani onnellisempi ilman internetiä, mutta unohdan sen helposti, jos netti on liian helposti käytettävissä. Itsekuria on helpompi ylläpitää, kun houkutus ei ole jatkuvasti läsnä.

Elätkö sinä ilman internetiä, älypuhelinta tai muuta nykyajan itsestäänselvyyttä? Miten selviydyt jäämättä ulkopuolelle?