Rajaton annoskoko

Ravitsemukseen liittyvä uutisointi saa minut usein surulliseksi. Kuten tänään, kun Helsingin Sanomat ohjeisti, kuinka paljon ihmisen pitäisi syödä. Tai oikeastaan kuinka vähän. HS:n haastatteleman THL:n edustajan mukaan pasta-annos ei saisi olla kahta desilitraa suurempi, ja yli kaksi pientä perunaakin on ilmeisesti liikaa. Annoskokosuosituksia verrataan aikuisen ihmisen päivittäiseen energiantarpeeseen, joka on haastatellun mukaan keskimäärin 2000 kilokaloria.

Lasketaanpa, kuinka paljon energiaa kussakin HS:n kuvaamassa annoksessa on. Tiedot ruokien ravintoainekoostumuksista ovat kaikkien saatavilla Fineli-tietokannassa. Lisäsin listan perään vertailun vuoksi ruokalusikallisen oliiviöljyä, jota niin monet tykkäävät salaattiinsa ja muihinkin ruokiin lorauttaa.

2 dl pastaa (n. 120 g) = 120 kcal
2 pientä perunaa (120 g) = 66 kcal
4 eineslihapyörykkää (120 g) = 260 kcal
Lohifilee (120 g) = 235 kcal
Pullaviipale (30 g) = 100 kcal
1 rkl oliiviöljyä (14 g) = 119 kcal

Kuten huomaatte, pasta ja etenkin peruna ovat esimerkkiannoksissa kaikkein vähäenergisimpiä painoon suhteutettuna. Niiden popsimisesta ei tarvitse olla huolissaan (ks. myös perunanpuolustuspuheeni). Pulla sekä oliiviöljy (tai mikä tahansa muu rasvavalmiste) sen sijaan kannattaa heivata ihan ensimmäiseksi – niistä saa paljon tyhjää energiaa ilman suojaravintoaineita. Myös lihatuotteet sisältävät runsaasti energiaa ja aiheuttavat lisäksi mm. syöpää, diabetesta ja sydän- ja verisuonitauteja, joten ihmettelen, miksi niitä ”saa” syödä noinkin paljon.

On vaikea kuvitella, että keskikokoinen, perusaktiivinen ihminen pärjäisi kahden desilitran pasta-annoksella. Itse en ainakaan päräjäisi. Pienen annoskoon ongelma on se, että vatsalaukku ei veny juurikaan, jolloin kylläisyyden tunne ei pääse kunnolla aktivoitumaan. Lisäksi maha tyhjenee nopeasti, joten kohta vatsa kurnii taas. HS:n ohjeiden mukainen lounas olisi sitä paitsi todella vähähiilihydraattinen ja runsasrasvainen, mikä sekään ei edistä jaksamista. Aivot ja lihaksethan tarvitsevat sokeria (jota saadaan hiilihydraateista) toimiakseen. Runsasrasvainen ruoka taas on raskas sulattaa ja aiheuttaa väsymystä ruokailun jälkeen.

Ylipäätään en usko annoskoon rajoittamisen olevan tehokas ja kestävä tapa ylläpitää terveyttä. Päin vastoin annoskoon tarkkailu ja minimointi voi johtaa häiriintyneeseen syömiseen, ravintoainevajeisiin ja mielitekoihin, koska keho ei  saa riittävästi kaipaamaansa energiaa ja suojaravintoaineita. Sen sijaan, että keskittyy vain siihen, kuinka paljon syö, olisi järkevää punnita tarkemmin, mitä syö. Lähes kaikki kasvit ovat suhteellisen vähäenergisiä ja sisältävät paljon elimistölle välttämättömiä suojaravintoaineita sekä vettä ja kuitua, jotka auttavat saavuttamaan kylläisyyden tunteen ja pitämään nälän poissa pitkään. Kasveja voi syödä mahan täydeltä ilman huolta lihomisesta ja elintapasairauksista.

IMG_0874

Tältä näytti oma lounaani tänään. Litran vetoisessa kulhossa on runsaasti kaalia, perunaa, linssejä sekä porkkanaa. Reilusti mausteita, ei öljyä eikä eläintuotteita. Kalorimäärää en viitsinyt laskea, koska sillä ei ole väliä. Tärkeintä on, että nautin ruuasta, tulin kylläiseksi ja kehoni sai tarvitsemaansa energiaa,  kuitua sekä suojaravintoaineita. Se on ruuan tarkoitus.

Mainokset

Mitä on kohtuus?

”Kohtuus kaikessa”, ”kultainen keskitie”, mitä näitä nyt on. Kohtuutta julistavat sanonnat ovat suomalaisten ikisuosikkeja. Jotkut pitävät ”kaikkea kohtuudella” tärkeimpänä elämänohjeenaan ja muistuttavat mielellään muitakin ihmisiä, ettei kannata heittäytyä ääripäihin. Kohtuudessa pysyvä ihminen ei turhia stressaa eikä suututa ketään. Kaiken salliminen kohtuudella osoittaa tietynlaista lempeyttä ja suvaitsevaisuutta, ja se kannustaa elämästä nauttimiseen hyvällä omallatunnolla.

Kohtuuden merkitys on muuttunut aikojen saatossa, ja eri kulttuureissa kohtuuden rajat ovat erilaiset. Uskoisin, että ennen vanhaan kohtuullisuus tarkoitti lähinnä nöyrää vaatimattomuutta ja tietynlaista pidättyväisyyttä ylenpalttisuudesta ja koreudesta. Kohtuus lienee tarkoittanut ”ei liikaa”. Nyttemmin kohtuullisuuden käsite on kääntynyt päälaelleen ja tuntuu tarkoittavan pikemminkin ”ei liian vähän”. Absolutismi minkään asian suhteen ei ole nykysuomalaisen mielestä kohtuullista; kokonaan kieltäytyminen etenkin jostain  normaaliksi  tai  perinteiseksi  koetusta  asiasta  sotii  ”kohtuus kaikessa” -ajatusta vastaan. Esimerkiksi minimalistinen elämäntapa on monen mielestä askeettinen, tylsä, hankala tai muuten luotaantyöntävä. Ajatus siitä, että luopuisi isosta osasta tavaroitaan ja lakkaisi ostamasta huvikseen uusia tilalle, voi tuntua rajoittavalta, kun on tottunut siihen, että elämä pyörii tavaroiden ympärillä ja ympäröimänä.

Olen huomannut, että useimmiten ”kohtuus kaikessa” -sanontaa käytetään tekosyynä omiin huonoihin tapoihin ja valintoihin. Vetoamalla kohtuuteen saadaan kätevästi omatunto puhdistetuksi, jos tapaa vaikkapa herkutella, ryypiskellä tai tupakoida. Painotetaan, että mistään ei tarvitse kokonaan kieltäytyä eikä elämästä tarvitse tehdä ankeaa. Kaiken voi saada, kunhan pysyy kohtuuden rajoissa! Mutta mitä lopulta on kohtuus? Mistä tietää, mikä on kohtuullista, mikä liian vähän ja mikä liikaa? Paljon mielipiteitä herättää esimerkiksi lihan kohtuullinen määrä ruokavaliossa. Jotkut haluaisivat syödä jokaisen päivän jokaisella aterialla lihaa, toiset kieltäytyvät siitä kokonaan. Suomalaisissa ravitsemussuosituksissa kehotetaan syömään lihaa korkeintaan 500 grammaa viikossa. Tämä ei siis ole suositusten mukaan kohtuullinen määrä vaan maksimimäärä. Mutta kuinka monen mielestä puoli kiloa viikossa on liian vähän lihaa? Jotkuthan syövät sen verran joka ikinen päivä.

Entäs nautintoaineet eli päihteet? Suomalaiset ovat tunnetusti kahvikansaa, ja suodatinkahvia kuluukin kohtuullisen paljon. Harva edes kyseenalaistaa kahvin roolia päivän rytmittäjänä, kun kofeiinin määrä pysyy enemmän tai vähemmän kohtuullisena. Useimmat suomalaiset ovat myös alkoholin kohtuukäyttäjiä. Mielipiteet kohtuullisesta alkoholin määrästä kuitenkin vaihtelevat. Yhdelle on kohtuullista nauttia viinilasillinen perjantaina töiden jälkeen. Toisen mielestä jokaviikkoinen humalatila on aivan kohtuullista. Kolmannen kohtuuteen mahtuu jokapäiväinen rohkaisuryyppy ja mahdollisesti pari rentouttavaa ennen nukkumaanmenoa. Jos kerran mietoja päihteitä voi käyttää kohtuudella, miten on kovien huumeiden laita? ”Kohtuus kaikessa” -periaatteen mukaan niidenkin kohtuukäytön pitäisi olla ihan okei, eikö?

Kohtuullisuutta korostavilta usein unohtuu, että ”kohtuus kaikessa” tarkoittaa nimenomaan kohtuutta kaikessa, ja sitähän saa mitä tilaa. Terveyden kohtuullinen laiminlyöminen johtaa kohtuulliseen riskiin sairastua ja kuolla ennenaikaisesti. Kohtuullinen ylipaino on kohtuullinen riskitekijä muun muassa 2. tyypin diabetekselle ja monelle muulle elintasosairaudelle. Kohtuullinen tupakointi johtaa kohtuulliseen riskiin sairastua hengityselimistön syöpiin ja muihin sairauksiin. Kohtuullinen määrä prosessoituja herkkuja ja eläinkunnan tuotteita taas tarkoittaa sydänsairauksien tai aivohalvauksen kohtuullisesti kohonnutta riskiä. Kirjaimellisesti kaikkea kohtuudella! En tiedä teistä, mutta minä ainakin haluan minimoida tämäntyyppiset riskit.

Kohtuus on kovin epätarkka käsite, ja siksi sitä on helppo väärinkäyttää. Sen voi tulkita tarkoitushakuisesti aina sen mukaan, mikä tuntuu mukavalta ja omaan elämäntyyliin sopivalta. Kohtuuden rajoja venytetään koko ajan ylöspäin ja katsotaan, miten paljon kohtuullisuuden sisään saadaankaan mahdutettua, ennen kuin ollaan liiallisuuden puolella. Vaikka reunaehto täyttyisi, ollaan jo aika kaukana varsinaisesta kohtuudesta. Raja kohtuullisuuden ja liiallisuuden välillä on häilyvä, ja sen ylittäminen voi tapahtua ihan huomaamatta, jos ei pysy tarkkana ja tarkastele omaa toimintaansa kriittisesti.

Olisiko siis jo aika lakata jankuttamasta kohtuudesta? Minusta parempi elämänohje voisi kuulua vaikkapa: ”kaikkea sen verran kuin tarvitsee”. Ei liikaa, ei liian vähän, ei edes kohtuudella, vaan juuri sopivasti.

Mikä sinusta on kohtuullista? Vannotko kohtuuden nimeen?

Aika olla mieltä

Tuskin kukaan on välttynyt kuulemasta hallituksen päähänpistoista viime kuukausina. Ensin painettiin opiskelijat, työttömät, eläkeläiset ja vammaiset kyykkyyn syvän kuopan pohjalle. Kyseisten ryhmien äänekkäästä vastustuksesta huolimatta valtaväestö ja -media eivät juuri jaksaneet marginaaliryhmien hädästä kiinnostua.

Viimeistään nyt kun palkansaajiakin, siis valtaväestöä, on alettu tökkiä säästöjen toivossa, herää älämölö, ja niin on syytäkin. Vihdoin alamme kyseenalaistaa kaikkivoivan hallituksen ylhäistä päätäntävaltaa ja huomata, ettei se ehkä ajakaan meidän kaikkien etua vaan lähinnä suuryritysten ja pääomanhaltijoiden oikeutta omistaa vielä vähän enemmän ja tuottaa vielä hiukan lisää voittoa. Uusia työpaikkoja ei palkkoja alentamalla ja työpäivää pidentämällä luoda – maalaisjärkikin sen jo sanoo. Hallituksen ehdottelemat muutokset tuovat toki säästöjä lyhyellä aikavälillä mutta tulevat pidemmän päälle hyvin kalliiksi. Pahoinvointi, mielenterveysongelmat, käyttäytymishäiriöt sekä yhteiskunnan ääri-ilmiöt kuten rikollisuus ja kodittomuus lisääntyvät, emmekä voi enää kutsua Suomea hyvinvointivaltioksi.

Yhteishenkeä on yritetty kovasti nostattaa. Samassa veneessähän me kaikki ollaan! Yhdessä Suomi kuntoon! Pääministeri Juha Sipilä kehtasi jopa vedota keskiviikkoisessa palkansaajille kohdistetussa puheessaan siihen, että opiskelijat ja eläkeläisethän jo kantavavat vastuunsa, ihan kuin me suomalaisen yhteiskunnan köyhimmät ihan vapaaehtoisesti ja hymyssä suin luopuisimme isosta osasta minimaalista toimeentuloamme. Niin, ja yritysjohtajilta toivotaan hiukan isänmaallisuutta. Että jos ne nyt vähäsen lahjoittaisivat omastaan yhteiseksi hyväksi. Mutta ei tietenkään ole mikään pakko!

Suomen velkatilanne, josta Juha Sipilä niin huolissaan on, ei ole kansainvälisellä mittakaavalla ollenkaan kriittinen – itse asiassa Suomi saa sijoittajilta ja pankeilta erittäin halpaa lainaa. Valtiovelan pelkääminen on melko irrationaalista. Velanottoonhan koko kapitalistinen talousjärjestelmä perustuu. Raha ei tästä järjestelmästä lopu, vaikka Juha Sipilä niin kuvitteleekin. Valuuttaa painetaan koko ajan lisää ja tuosta noin vain luodaan tyhjästä parilla klikkauksella. Rahaa kyllä on jakaa paitsi suomalaisille köyhille myös maailmanmittakaavassa äärimmäisessä köyhyydessä eläville niin, että jokainen voisi saavuttaa inhimillisen elintason. Varat ovat vain keskittyneet muutamalle prosentille maailman väestöstä. Niin, yrityspomoille ja keinottelijasijoittajille.

Heikossa taloustilanteessa ainoa järkevä keino on elvyttää, ei tukahduttaa. Suomen kilpailukykyä kasvatetaan pienituloisimpien hyvinvointia ja ostovoimaa lisäämällä, ei pääomatuloja nauttivien omistusvoimaa kasvattamalla. Oikeistohallitus ei odotetusti ole samaa mieltä, ja hallitusherrat ikävä kyllä kuvittelevat voivansa ”kansan valtuuttamina” toimia tavalla, joka heitä ja heidän kavereitaan hyödyttää eniten. Nyt on aika käyttää omaa mielipiteen-, sanan- ja kokoontumisvapauttaan ja sanoa ”ei” takinkääntöhallituksen epädemokraattiselle sanelupolitiikalle. Ammattiyhdistysliikettä ja muita ”vastarinnankiiskejä” paheksuvien pieni- ja keskituloisten ihmisten soisin tutustuvan työväenluokan historiaan, ay-liikkeen saavutuksiin ja sen nykytavoitteisiin sekä politiikkaan noin yleisesti.

Minä osallistun perjantaiseen mielenilmaukseen, koska olen heikon puolella vahvemman silmitöntä vallankäyttöä vastaan. Osallistu sinäkin!

Olen köyhä ja vihainen

Tämä ei ole varsinaisesti mikään poliittinen blogi, vaikka toisinaan otankin kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Viime aikoina en kuitenkaan ole pystynyt ajattelemaan saati kirjoittamaan mitään muuta, joten puran nyt turhautumistani tänne. Mediassahan on jo käyty tuoreen hallituksen päähänpistoja melko perusteellisesti läpi, mutta haluaisin tuoda esiin oman, suhteellisen köyhyysrajan alapuolella elelevän päätoimisen opiskelijan näkökulmani.

Oikeistohallituksemme suunnittelee raskaita leikkauksia koulutukseen. Tarkemmin sanottuna he aikovat leikata n. 600 miljoonaa euroa perusopetukseen, lukio- ja ammatilliseen koulutukseen sekä korkeakouluopiskeluun liittyvistä kuluista. Tästä säästösummasta huomattava osa, 150 miljoonaa euroa, otetaan suoraan opiskelijan lompakosta. Opintotuen tasoa on tarkoitus heikentää ja tukikuukausien määrää vähentää entisestään. (”Ratkaisujen Suomi”, ks. kohta ”Sosiaalietuudet”)

Opiskelijat edustavat jo nyt Suomen köyhintä väestönosaa. Opintotuella ei elellä herroiksi, onhan se työttömyyskorvausta ja toimeentulotukeakin pienempi sosiaalietuus. Minä saan opintorahaa n. 300 euroa (miinus verot), ja päälle tulee asumislisä, n. 200 euroa. Eri aikaan opintonsa aloittaneille summa on hiukan eri mutta pieni joka tapauksessa. Lisäksi opiskelijalle kaupitellaan tonneittain velkarahaa, joka jonkun logiikan mukaan on laskettavissa tuloksi, vaikka sen joutuukin maksamaan myöhemmin takaisin korkojen kera.

Yksi viime vaalikauden merkittävimmistä aikaansaannoksista, opintotuen sitominen indeksiin, aiotaan perua, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että vuosi vuodelta opiskelijan ostovoima heikkenee inflaation mukaan. Maitolitra on viisi senttiä kalliimpi, bussikortti maksaa pari euroa enemmän, vuokrakin nousee muutamalla prosentilla, mutta opintoraha pysyy samana tai jopa laskee, jos hallitus saa tahtonsa läpi. Opintotukea sysätään lainapainotteisemmaksi, vaikka harva opiskelija edes uskaltaa ottaa lainaa, kun työllisyysnäkymät ovat epävarmat. Minä ja moni muu tuntemani opiskelija tekee mieluummin töitä rahoittaakseen opintojaan kuin ottaa harteilleen lainataakkaa.

Suurin yksittäinen opintoja hidastava tekijä onkin toimeentulon epävarmuus. Köyhyys aiheuttaa stressiä, ja lisätienestien hankkimiseen käytetty aika ja energia ovat suoraan pois opinnoista. Opintoetuutta leikkaamalla ei edesauteta nopeaa ja tehokasta valmistumista, päin vastoin. Jo nyt opiskelijoiden keskuudessa yleiset mielenterveysongelmat eivät nykypolitiikalla ainakaan vähene (Nytte.fi 4.11.2014). Opintoajat pitenevät väistämättä, ja kun sekä opinto- että poissaolo-oikeutta rajataan koko ajan lisää, tutkintojen keskeytyksien määrä noussee merkittävästi tulevina vuosina.

Opiskelijat eivät ole ainoita, joita potkitaan persuksille. Sosiaalietuuksista leikataan yhteensä n. 900 miljoonaa, ja sosiaali- ja terveyspalveluista 450 miljoonaa. Indeksijäädytyksillä tavoitellaan miljardisäästöjä. Armeijaan on kuitenkin varaa satsata 135 miljoonaa euroa lisää. (”Ratkaisujen Suomi”, s. 16) Hallituksen kommenverkeistä kärsivät köyhimmät, kuten oikeiston aatteeseen sopii. Pääministeri Sipilä kannustaakin hyvätuloisia vapaaehtoiseen palkka-aleen kommentoiden, että hyväosaisilta on vaikea leikata, koska valtio ei maksa juuri mitään etuuksia paremmin pärjääville (Uusi Suomi 1.6.2015). Tämä lausunto saa minut epäilemään Sipilän pätevyyttä poliitikoksi. Eikö hän ole koskaan kuullut sellaisesta hienosta keksinnöstä kuin progressiivinen verotus? Ylpeänä poliitikot toteavat, että verotusta ei kiristetä missään tuloluokassa.

Viime vuonna verotettavat tuloni olivat hiukan yli 5000 euroa (verotonta asumislisää sain lisäksi kymmeneltä kuukaudelta). Hallituslaiset tienaavat kuukaudessa tuplasti sen, mitä minä koko vuoden aikana. Ei ihme, että todellisuuden taju on siellä päässä hämärtynyt. Kokoomuksen, keskustan ja perussuomalaisten linjaukset sotivat kaikkia yhteiskuntatieteiden tutkimustuloksia ja ihan vain maalaisjärkeäkin vastaan. Leikkaukset köyhimpien toimeentulosta, koulutuksesta ja terveydenhuollosta ovat lyhytnäköisiä säästöyrityksiä, joiden paikkailu tulee tulevaisuudessa kalliiksi. Ongelmia, sairauksia, rikollisuutta ja syrjäytymistä ennaltaehkäisevä työ on aina helpompaa ja halvempaa kuin sotkuisten jälkien korjaaminen myöhemmin.

Lainaan loppuun vielä Sipilän heiton, joka kuvastaa oikeistopoliitikkojen kieroutta hienosti: ”Meidän täytyy nokka kohti tuulta kestää leikkauksia koskeva kritiikki.” (HS 27.5.12015Eli nyt, kun vaalit on käyty, voi lupaukset rikkoa räväkästi, eikä kansaa tarvitse enää kuunnella? Ehei, pallo on edelleen meillä. On meistä kiinni, saavatko Sipilä, Stubb ja Soini jatkaa julmia ihmiskokeitaan. Mielipiteensä voi sanoa ääneen ja mielenosoituksiin voi osallistua.  Meillä on massojen voima.

Roskaisa vappu

image

Pyhäpäivien aatot ovat dyykkaajallekin yhtä juhlaa. Kun toiset pitivät puistossa itseään lämpimänä etanolilla, minä ja kulta teimme mieltä lämmittäviä löytöjä roskiksesta. Kääntöpuolena pahoitin taas mieleni massiivisesta ruokahävikistä. Tällä kertaa kaupan työntekijät eivät olleet sentään kylmästi viiltäneet ruokapaketteja auki ja levittäneet sisältöjä pitkin roskista, kuten pääsiäisenä.

Vähäroskaista vappua kaikille!

Jätteetön vuosi

Minulla ei ole koskaan ollut mitään ihmeellisiä riittejä uuteen vuoteen siirtyessä. Ei lupauksia, ei analyysejä. Nyt lomalla on kuitenkin ollut tavallista enemmän aikaa pohtia, mitä haluan elämässäni ja elämälläni tehdä. Jonkinlaista uusien haasteiden kaipuuta on, ja erityisesti ympäristöasiat ovat viime aikoina vaivanneet päätäni.

Haluan yhä palavammin minimoida oman materiaalisen jalanjälkeni maailmassa. Olen tavattoman huolissani maapallon köyhtyvistä luonnonvaroista ja öljykoneiston kiihtyvästä ja näennäisen pysäyttämättömästä lonksutuksesta. Zero waste -elämäntapa vetää minua voimakkaasti puoleensa. Olen jo nuoresta asti ollut ekohenkinen ja muutenkin aika tarkka kuluttaja, mutta viimeistään muovittoman syyskuun aikana tajusin, miten paljon kehitettävää omassa kulutus- ja jätekäyttäytymisessäni vielä on.

Olen tutustunut muutamaan inspiroivaan blogiin, jotka saavat oman elämäntapani näyttämään suorastaan holtittomalta. Amerikkalais-ranskalainen Zero waste home -blogi näyttää ihailtavaa esimerkkiä siitä, miten länsimaissakin on mahdollista elää lähes jätteetöntä elämää. Viime aikoina olen ahminut Trash Backwards -sivustolta ideoita, miten erinäisiä asioita voi pelastaa välittömältä roskiskuolemalta. Dyykkaamista olen itsekin pienimuotoisesti harrastanut, mutta mainio Onnen tongintaa -blogi sukeltaa vielä syvemmälle. Dyykkaaminenhan vie zero waste -ajattelun ihan uudelle tasolle, nimittäin muiden poisheitettyjä jätteitä pelastamalla oma jätesaldo menee miinukselle. Siihen pyrin ajan myötä.

Ensimmäinen tavoitteeni on, että vain minimaalinen määrä jätettä päätyy jätteenpolttolaitokselle. Luonnonsuojeluliitto on koonnut kattavan selvityksen jätteenpolton huonoista puolista. Polttaminen ei todellakaan ole yksi kierrätysmuodoista, vaikka moni niin ajatteleekin – siinähän materiaalia ei käytetä uudestaan vaan hävitetään kokonaan! Oman polttoroskapussini sisältö koostuu lähes pelkästään muovista ja biojätteestä, koska kaikki muu on täällä päin kierrätettävissä (paitsi toki vähäiset kaatopaikalle päätyvät lääkeliuskat ja astianpalaset). Biojätteelle haluan tehdä jotain, sillä polttaessa kaikki sen sisältämät ravinteet menevät hukkaan. Tänä vuonna aion selvittää, miten onnistuu kompostoiminen parvekkeettomassa kerrostaloasunnossa.

Jäljelle jää pahamaineinen muovi. Kertakäyttöisen muovin polttaminen on kauhean lyhytnäköistä: kovalla vaivalla uusiutumattomasta aineesta jalostettu materiaali katoaa tuhkana tuuleen. Polttolaitokselta saatava lämpöenergia tuskin riittää kompensoimaan muovikääreen lyhyttä ja epäekologista elinkaarta. Muovi on kierrätyskelpoinen materiaali, mutta jostain syystä sitä ei vieläkään kerätä tehokkaasti. (Melkein tuntuu siltä, että kaatopaikalle vieminen olisi kierrätyksestä seuraavaksi järkevin, väliaikainen hävittämistapa, sillä silloin materiaali olisi edelleen olemassa, ja kun tulevaisuudessa öljy loppuu, voitaisiin kaatopaikoilta tonkia niille heivatut miljoonat muovitonnit!) Tällä hetkellä ainoa oikeasti ekologinen vaihtoehto lienee vain jättää muovi ostamatta, mikä on tehty länsimaissa hyvin hankalaksi. Aion kuitenkin tehdä parhaani.

Onneksi monien peruselintarvikkeiden pakkaukset ovat kierrätettäviä. Kierrättäminenkään ei tietenkään tee autuaaksi, koska jätteen kerääminen ja uudelleen prosessoiminen kuluttaa paljon energiaa ja monissa tapauksissa myös vettä. Siksi kierrätyskelpoisetkin materiaalit olisi hyvä käyttää uudestaan mahdollisimman monesti ennen varsinaista kierrättämistä. Esimerkiksi tetrapakkaukset voisi pestä ja niissä voisi säilyttää ruokaa sen sijaan, että haalisi muoviastiota samaan tarkoitukseen. Englannin kielessä käytetään alkusointulitaniaa, joka muistuttaa aina ajankohtaisesta jätehierarkiasta: reduce, reuse, recyle – vähennä, käytä uudelleen ja vasta sitten kierrätä.

Tiesittekö muuten, että Suomen laki velvoittaa yksityiskohtaisin ohjein yrityksiä minimoimaan tuotantoprosessissa ja tuotteen käytössä syntyvän jätteen. Valmistajan on muun muassa huolehdittava, että raaka-aineet ovat mahdollisuuksien mukaan kierrätettyjä, tuotetta ei saa pakata tarpeettomasti ja tuotteen tulee olla kestävä, korjattava ja uudelleenkäytettävä. Noita pykäliä lukiessa tulee sellainen olo, että aika monesta yrityksestä voisi tehdä rikosilmoituksen. Vaikka yrityksillä on suuri vastuu maapallon resurssien säästeliäästä käytöstä, viime kädessä kuluttajalla on vapaus ja vastuu vaatia entistä ekologisempia tuotteita ja tuotepakkauksia – kysyntähän luo talouden perusperiaatteiden mukaan tarjontaa.

Tämän vuoden aikana Sopivasti-blogi keskittyy siis minimalismin lisäksi ekologisempaan ja jätteettömämpään elämäntapaan. Luvassa on keittiökokeiluja, toimiviksi todettuja ekovinkkejä ja maailmantuskaa sopivassa suhteessa, tavarapohdintoja, nuukailua ja hyvinvoinnin tavoittelua unohtamatta. Toivotan kaikille lukijoille hyvää ja vähäroskaista alkanutta vuotta ja toivon, että viihdytte blogissa jatkossakin!

Lahjaton joulu

Luontoliiton pyynnöstä osallistun älä osta mitään -päivään ottamalla kantaa joululahjakulttuuriin. Teksti on suoraan sydämestäni eikä kaupallisia kytköksiä ole. Uudet lukijat toivotan tervetulleiksi!

*****

Joulu on kaupan alalla vuoden kohokohta. Nousuhumalainen kulutusjuhla saavuttaa huippunsa, kun ihmiset pääsevät vihdoin ansaitusti törsäämään veronpalautuksiaan. Jos tänä vuonna osuivat mätkyt kohdalle, voi joululahjat ja oheismateriaalit ostaa velaksi, joten rahatonkaan ei jää paitsi vuoden kuumimmista bileistä. Kulutuskrapula iskee ehkä joskus ensi vuoden puolella, mutta se on sen ajan murhe. Nyt juhlitaan Jeesuksen syntymää kapitalismin riemuvoittoa!

Harva länsimaalainen osaa edes kuvitella joulua ilman lahjaostoksia. Markkinoita pyörittävät tahot ovat onnistuneet luomaan joululahjoista suorastaan kansalaisvelvollisuuden. Lahjalla viestitään, että välitetään toisesta, kun taas lahjan antamatta jättäminen on itsekästä piheyttä. Itseisarvo on se, että esine vaihtaa omistajaa, ja sillä ei oikeastaan ole väliä, miten sopiva lahja on saajalleen. Ajatushan on tärkein! Jostain syystä lahjojen kritisoimista pidetään valtavan epäkunnioittavana, mutta hyväksyttävää on, että lahjan antaja ei edes vaivaudu miettimään saajan tarpeita ja toiveita, kunhan antaa jotakin.

Antaminen antamisen vuoksi, velvollisuudentunteesta, on minusta läpinäkyvän tekopyhää eikä ollenkaan vilpitöntä. Niin tehdään, koska on tapana. Koska muutkin tekevät niin. Koska se kuuluu jouluun. Koska siten voi näyttää olevansa hyvä ihminen. Velvollisuuslahjan saaja myös kokee usein olevansa velvoitettu ojentamaan samanarvoisen vastalahjan, mikä mielestäni romuttaa koko lahjan idean. En kannusta edes aineettomien joululahjojen antamiseen, vaikka ne ovatkin turhia tavaroita parempi vaihtoehto. Joululahjojen ostaminen, aineellisten tai aineettomien, tukee kuitenkin jouluista kulutushysteriaa, josta on jo aika opetella eroon.

Vaikka itse koen lahjojen hankkimisen ja saamisen stressaavaksi, ymmärrän, että jotkut suorastaan nauttivat lahjojen suunnittelemisesta, hankkimisesta ja tekemisestä, eikä siinä ole minusta mitään pahaa. Mutta kuka käskee antamaan lahjat juuri jouluaattona? Eikö olisi kivempaa antaa lahjoja silloin, kun niitä spontaanisti keksii ympäri vuoden eikä vain tiettyinä päivinä, jolloin on ”pakko” ja jolloin niitä myös odotetaan? Minusta on paljon luontevampaa ilahduttaa läheisiä arjessa pienillä teoilla ja yllätyshemmotteluilla kuin yrittää jouluruuhkassa löytää jotain kivaa käärittäväksi kierrätyskelvottomaan paperiin ja muovinauhaan.

Mutta mitä joulusta jää jäljelle, jos lahjat eliminoidaan? Olennainen! Yhdelle se tarkoittaa yhdessäoloa perheen kanssa, toiselle uskonnollista ulottuvuutta, ja kolmannelle voimaannuttavaa lepotaukoa vuoden pimeimpänä aikana. Lahjat ovat vain rekvisiittaa, joka pahimmillaan vie kaiken huomion. Jokaisen olisi syytä miettiä omaa kulttuuriaan, perinteitään ja arvojaan ja miettiä, miksi sitä joulua viettääkään – lahjojen takia vai jostain ihan muusta syystä.

Mikä joulusta tekee merkityksellisen sinulle? Voitko kuvitella viettäväsi lahjatonta joulua?

Miten meni muovittomuus?

Onnistuin yllättävän hyvin tavoitteessani vähentää ostamani muovin määrä minimiin. Asun yksin, syön valtaosan päivittäisestä ravinnostani koulun lounasruokalassa ja joskus dyykkaan, joten kauppareissuja ei tarvinnut kuukauden aikana tehdä kovin monta. Ne muutamatkin menivät aika kivuttomasti, joskin olen havahtunut muovin pelottavaan valta-asemaan maailmassamme.

Useimmat ostamani peruselintarvikkeet saa onneksi pahvissa tai ilman mitään pakkausta: maidot, kananmunat, hiutaleet ja juurekset ovat helppoja syötäviä muovittomalle. Kerran tarvitsin mantelijauhoa, jota olin ostaa muovitettuna marketista. Muistin kuitenkin, että eräässä ketjussa myydään vaikka mitä jauhoja ja pähkinöitä irtona. Kävin siis ostamassa hiukan kovemmalla kilohinnalla mantelijauhoa juuri sen verran, kuin tarvitsin, ja säästin taas yhden ylimääräisen muovikääreen (tosin huomasin hyllyjen alla tukkutavaraa isoissa muovisäkeissä, eli ihan muovitonta ei irtomyyntikään ole).

Jouduin joustamaan sellaisten ruokien ja taloustarvikkeiden kohdalla, joita ei kerta kaikkiaan myydä ilman muovipakkauksia. Hammastahna, juusto ja vessapaperi ovat tyyppiesimerkkejä. Opin myös, että monissa kaupallisissa kosmetiikkatuotteissa on paitsi muovikuori, myös muovisisältö. Kylpyhuoneenkaapissani ei onneksi ole varsinaista muovikosmetiikkaa, mutta purnukoista en ole vielä päässyt kokonaan eroon. Hyvään alkuun olen kuitenkin päässyt vaihtamalla kotitekoiseen deodoranttiin sekä ripsiväriin.

Tajusin, että kuluttaja pystyy ihan oikeasti vaikuttamaan yritysten toimintaan paitsi rahoillaan, myös sanoillaan. Olin tilannut elokuun puolella postipaketin, joka saapui syyskuussa. Se sisälsi tarpeettoman paljon muovista pakkausmateriaalia. Annoin paketin lähettäneelle yrittäjälle palautetta, jossa toivoin, että jatkossa hän pakkaisi tuotteet ilman muovia, koska tuotteet eivät olleet sellaisia, että ne välttämättä tarvitsisivat kääreitä ja kuplamuovipehmustuksia.

Palaute otettiin hyvin vastaan, ja myyjä kertoi itsekin miettineensä asiaa. Hän lupasi siirtyä ympäristöystävällisempään paketointiin käytettyään nykyiset pakkausmateriaalivarastonsa loppuun. Suuremman yrityksen käytäntöjen muuttaminen vaatii useampien ihmisten huutelua, mutta menestyäkseen kaikenkokoisten yritysten on lopulta kuunneltava asiakkaitaan. Yrityksille kannattaa antaa palautetta aina, kun on jotain valitettavaa (tai kiitettävää)!

Muoviton syyskuu -tapahtuman Facebook-sivua tutkaillessani harmistuin siitä, että ihmiset kokivat paperipussien olevan ehdoton ja autuaaksi tekevä muovin korvaaja. Paperipussi ei kuitenkaan ole juuri muovipussia parempi vaihtoehto, jos sekin jää kertakäyttöiseksi. Toisin kuin muovi, paperi toki maatuu eikä ole haitaksi ympäristölle hajotessaan, mutta kertakäyttöpussien valmistukseen ja kuljetukseen kuluu suunnilleen saman verran luonnonvaroja, olivat ne mitä materiaalia tahansa. Olennaista on lakkauttaa kertakäyttöisyyden konsepti ja minimoida kaiken roskan määrä.

Muovittomuuteen pyrkiminen ei lopu tähän. Muistan jatkossakin ottaa kauppaan omat hedelmäpussit mukaan. Vertailen pakkauksiin käytetyn muovin määrään ja ostan mieluiten irtona, jos kilohinta ei ole suhteettoman korkea. Jätän edelleen polyesterivaatteet kauppaan ja nostan muoviroskan kadulta roskikseen, jotta se ei lennä tuulen mukana jokeen saastuttamaan juomavettämme.

Pyritkö sinä syyskuussa vähentämään muovinkulutustasi? Miten onnistui?

Hirveä hävikki – ajatuksia dyykkaamisesta

Suomalaiset ruokakaupat heittävät ruokaa pois 65-75 miljoonaa kiloa vuodessa. Suurin osa näistä elintarvikkeista on vielä syömäkelpoista mutta ei täytä joko lain säätämiä laatuvaatimuksia tai kaupan itse määrittelemiä kriteerejä. Jälkimmäiset perustuvat siihen, miten kuluttajat kaupassa toimivat (valitsevat parhaat päältä). Kauppojen laaduntarkkailu menee kuitenkin usein jo liiallisuuksiin. Monissa myymälöissä heitetään esimerkiksi banaanit roskikseen heti, kun niihin alkaa ilmestyä ruskeita pilkkuja.

Myymälät eivät halua menettää euroakaan potentiaalisista tuloistaan, joten työntekijät eivät saa hävikkiruokia itselleen. Jos vahingossakaan haukkaa palasen aamulla paistetusta, illalla jätesäkkiin viskattavasta croissantista, saa potkut ilman varoitusta. Vartijat tekevät yllätystarkastuksia myyjien laukkuihin varmistaakseen, etteivät työntekijät varasta ylijäämäruokia. Päiväysvanhat tuotteet on lukittava visusti jykevään jätekatokseen, jotta kukaan ei vain pääse pelastamaan edelleen syömäkelpoista ravintoa roskiskuolemalta.

Kaupat selittelevät nihkeää asennettaan dyykkaajia kohtaan milloin mitenkin. Välillä ollaan huolissaan dyykkaajien terveydestä, välillä kaupan maineesta ja tuotosta, joskus jopa koko yhteiskunnasta (eihän se toimi, jos kaikki dyykkaavat!). Kaupat vetoavat myös siihen, että ruokaahan voidaan lahjoittaa hyväntekeväisyyteen jäteastian kidan sijaan. Totta, mutta valitettavan harva kauppa tekee niin, vaikka ruuanjakelusäännöksiä on höllennetty (Libero 2/2014, s.32-33) Kukaan ei tohdi myöntää, että syömäkelpoisen ruuan pois heittäminen on vahva länsimaisen yltäkylläisyyden symboli ja samalla pyllistys nälänhätää kärsivien suuntaan.

Ruuan holtiton haaskaaminen on lopetettava. En usko, että kaupat juurikaan menettävät asiakkaita sallimalla dyykkauksen. Jos jotain, ne säästävät jätekuluissa. Valtaosa ihmisistä haluaa kuitenkin ostaa ruokansa, ja useimmilla on siihen Suomessa varaakin. Joillekin jopa alennuslappu maitopurkin kyljessä on kauhistus, joten tuskin ainakaan he menisivät penkomaan roskiksiakaan. Niille, jotka jäteastioilla kehtaavat/uskaltavat/haluavat käydä, dyykkaussaalis luo usein lisätarpeita. On harvinaista löytää kokonaisen aterian ainekset kerralla, joten kauppareissuja täytyy dyykkaajankin tehdä.

Olen näiden pohdintojen tuloksena vakuuttunut siitä, että dyykkaus on oikein ja järkevää. Siispä olen itsekin alkanut käydä niiden harvojen kauppojen takapihoilla, joiden tiedän sallivan roskiksiinsa kurkkaamisen. Dyykatessa saa samanlaisia onnistumisen kokemuksia ja löytämisen riemua kuin vaikkapa sienestäessä. Lisäksi tunne siitä, että vähennän maapallon jätekuormaa, on mahtava. Samalla saan tavallista monipuolisempaa ruokaa lautaselle. Rahaa säästyy hiukan, mutta kuten todettu, kaupassakin pitää edelleen käydä.

Dyykkaus ei tietenkään ole pysyvä ratkaisu ruokahävikin ongelmaan. Ihannetilannehan olisi, jos ei kerta kaikkiaan olisi mitään, mitä dyykata. Myymälöihin tilattaisiin kuormaa vain juuri tarvittava määrä, eikä päivän mittaan tyhjentyviä hyllyjä kammoksuttaisi. Ihmiset kelpuuttaisivat ostoskoriinsa myös osuman saaneita hedelmiä, joista kaupat antaisivat ilomielin alennusta. Hävikki olisi minimaalinen, ja sen ansiosta ruoka kenties nykyistä halvempaa.

Mitä mieltä sinä olet ruokahävikistä ja dyykkaamisesta?

Vinkkejä ekaan omaan kotiin

Asuntonäytöt ovat juuri nyt pullollaan nuoria, jotka etsivät esimmäistä kämppäänsä. Opiskelut alkavat ihan kohta, ja lähestyvä itsenäistymisen aika kutkuttaa. Omilleen muuttaessa voi aloittaa puhtaalta pöydältä, ja ensimmäistä kertaa saa ihan itse päättää, miltä oma koti näyttää.

Asunnon varmistuttua moni innostuu lähtemään ostosreissulle ruotsalaiseen huonekaluhalliin, josta löytyy jokainen kuviteltavissa oleva kotiin liittyvä esine. Ennen kuin alkaa suin päin kasata kärryyn ties mitä tilpehööriä, jota jokainen ruokakunta välttämättä tarvitsee tai ehkä ei välttämättä tarvitsekaan, kannattaa kuitenkin istahtaa hetkeksi miettimään ja kirjoittamaan ylös, mitkä tavarat ovat itselle omassa elämässä ehdottoman tärkeitä, mitä lopulta on oikeasti järkevää ostaa pieneen tilapäisasuntoon ja mistä mitäkin kannattaa hankkia.

Varsinkin keittiöön on helppo ostaa välinettä toisen kylkeen. Perusvarusteilla, eli kattilalla, puuhaarukalla, hyvällä veitsellä ja leikkuulaudalla pärjää pitkälle. Jos on jo vanhempiensa luona asuessaan harrastanut ruuanlaittoa, osaa kenties arvioida, mitkä keittiövälineet ovat hyödyllisiä. Jos taas ainoat ruuanlaittokokemukset liittyvät mikropizzaan, on aina järkevämpää ensin kokeilla yksinkertaista kokkausta yksinkertaisilla välineillä, ja vasta myöhemmin lisätä keittiön varustelua tarpeen mukaan. Opiskelijakeittiön ei tarvitse olla gourmet-tasoa, ja monet harvoin käytettävät keittiövälineet ovat helposti korvattavissa.

Keittiövälineissä kannattaa panostaa määrän sijasta laatuun: esimerkiksi halvan tusinaveitsisetin sijasta on järkevää sijoittaa yhteen kunnolliseen veitseen. Kestävät tavarat ovat kertaostoksena kalliimpia mutta tulevat pitkällä tähtäimellä edullisemmaksi. Muovia suosittelen välttämään, koska se ei ole pitkäikäinen materiaali ja kuluessaan se voi olla myös haitallinen terveydelle. Metalli ja puu taas ovat kestäviä, hyvännäköisiä ja turvallisia materiaaleja. Käytettyä ei kannata pelätä: kirpputoreilla on runsaasti hyviä ruuanlaittovälineitä ja astioita, ja usein myös sukulaisten laatikoissa on ylimääräisiä.

Kodinkoneisiin ja viihde-elektroniikkaan voi törsätä tuhansia euroja tai vaihtoehtoisesti vähän vähemmän. Jos taloyhtiössä on toimiva pesutupa, oma pyykinpesukone ei ole välttämätön hankinta. Televisio on monelle paras kaveri, mutta miten paljon aikaa sen vieressä oikeasti haluaa viettää? Riittäisikö tietokone tyydyttämään viihteennälän? Kahvinkeitintä ei tarvitse ostaa pelkästään vieraita varten, jos itse ei kofeiinikoukussa roiku. Rasvakeittimet, muffinssiraudat ja riisikeittimet kannattaa suosiolla jättää kauppaan tilaa ja vähäisiä varoja viemästä.

Huonekalut ovat kalliita. Uutena hyvää ei saa halvalla, ja siksi kannattaakin ensimmäiseksi tarkistaa käytettyjen mööpeleiden markkinat. Nettihuutokaupoissa, kierrätyskeskuksissa ja Facebookin myydään- ja annetaan-ryhmissä voi tehdä hyviä löytöjä edullisesti, eikä tuttavien vinttivarastoja kannata väheksyä. Sielukkaan täyspuisen ruokapöydän saa hyvällä tuurilla halvemmalla kuin uutuuttaan kiiltelevän hengettömän lastulevytason. Laadukas huonekalu kestää vaikka loppuelämän, kun taas halvasta materiaalista huonosti koottu tekele ei välttämättä selviä edes seuraavaan muuttoon asti.

Sisustuskaupat ovat pullollaan kauniita sisustusesineitä, joiden funktio on kyseenalainen. Rajallista tilaa ei kannata täyttää tavaroilla, jotka ovat kauniita mutta jotka eivät palvele mitään tarkoitusta. Miten sitten saisi kliinisestä yksiöstä kodikkaan? Omaa silmää miellyttävät tekstiilit ovat helppo tapa puhaltaa elämää valkoseinäiseen opiskelijaboksiin. Kauniit ja tärkeät esineet saavat olla esillä, ja viherkasvit ovat ainakin minusta olennainen lisä kaupunkiasunnon ikkunalaudalle. On kuitenkin hyvä muistaa, että mitä vähemmän tavaraa tasoilla on, sitä helpompi asunto on siivota.

Pienen asuinhuoneiston siistimiseen ei yllättäen tarvita koko ammattisiivoajan arsenaalia. Rikkaharjalla, mikrokuituliinalla, mopilla ja tarvittaessa miedolla yleis- tai astianpesuaineella saa helposti ja nopeasti puhdasta. Imuri on monelle itsestäänselvyys, mutta senkin voi kyseenalaistaa. Desinfioivien myrkkyjen ja jokaiselle pinnalle erikseen tarkoitettujen purtiloiden kohdalla kannattaa miettiä, ovatko ne ihan välttämättömiä. Suosittelen tutustumaan myös luonnonmukaiseen puhdistamiseen esimerkiksi etikkaa ja ruokasoodaa käyttäen.

Mihinkään valmiiseen marttalistaan ei kannata turvautua, kun etsii kotiinsa tarpeellisia asioita. Jokaisen tarpeet ovat erilaiset ja siksi jokaisen kotikin näyttää erilaiselta. Halpaa sälää ei kannata hankkia nyt eikä tulevaisuudessa, vaan on hyvä miettiä, onko tavaralla käyttöarvoa vielä vuosienkin kuluttua. Kodin ei tarvitse näyttää muuttopäivänä valmiilta, vaan hankintoja voi ja kannattaakin tehdä pikku hiljaa ja tunnustellen.

Mitä vinkkejä antaisit omaa pesää rakentavalle nuorelle? Miten itse toimisit, jos olisit nyt samassa tilanteessa?