Tyytyväiset sukat – ajatuksia KonMarista

Viime kuukausina Marie Kondon kirja KonMari – siivouksen elämänmullistava taika on ollut yksinkertaistamisblogeissa iso juttu. Suhtauduin kirjaan aluksi varauksella ja mietin jopa vastentahtoisesti, että pitääkö se nyt lukea, kun kerran siitä niin paljon tässä yhteisössä kohkataan. Arvioiden perusteella ajattelin, että kirjassa käsitellään lähinnä oikeaa tapaa viikata vaatteita, minkä ajattelin olevan aika turhaa, sekä sitä paljon puhuttua ”iloa”, jota jotkut tavarat tuovat ja jotkut eivät. Ja koko kirjan pääpointtihan on, että ne tavarat, jotka eivät ilahduta, heitetään mäkeen. Ennakkoluuloistani huolimatta päätin kuunnella kirjan englannin kielellä netistä. Aavistukseni osuivat osin oikeaan, mutta toisaalta kirja pääsi myös yllättämään positiivisesti.

Kaiken kaikkiaan olen iloinen, että Kondo on onnistunut innostamaan lukuisat japanilaiset ja nyt myös länsimaalaiset karsimaan tavaroitaan. Tapa, jolla Kondo karsii, on minusta kuitenkin varsin elitistinen ja suorastaan tuhlaileva. Kriteeri, tuottaako tavara iloa, vetoaa varmasti moneen ylenpalttisuudessa elävään länsimaalaiseen. Minua kuitenkin häiritsee se, ettei tavaroiden käyttöarvoa oteta tässä menetelmässä lainkaan huomioon. Kondo suosittelee heittämään vaatteen pois, vaikka sitä olisi käyttänyt juuri eilen. Ihan vain siksi, että se ei ilahduta. Minusta meidän tulisi suhtautua hankintoihimme vastuullisesti ja pyrkiä käyttämään ne loppuun siitä huolimatta, että ne eivät ole täydellisiä. Jos loppuunkäyttäminen ei ole realistinen ajatus tai tavaroita vain on aivan liikaa, tulee ne välittää sellaiselle ihmiselle, joka niitä käyttää.

Monet japanilaisesta kulttuurista tietävät ovat kertoneet, että kirjan kannustama tavaroiden ”pois heittäminen” ei välttämättä tarkoita roskikseen ja kaatopaikalle heivaamista, sillä Japanissa on äärimmäisen tehokas kierrätyssysteemi. Japanilaisesta jätehuollosta en itse tiedä mitään, mutta sen tiedän, että moni länsimaalainen varmasti tulkitsee tämän neuvon niin, että ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa, jos hyvän tavaran heittää roskikseen. Minusta tavaroille pitäisi aina ensisijaisesti etsiä uusi koti, ja vain käyttökelvottomat esineet tulisi heittää roskiin. Kondo ei myöskään kiellä ostamasta uutta tavaraa vanhojen tilalle. Voin hyvin kuvitella, että moni innokas raivaaja lähtee karsinnan jälkeen etsimään kaupasta heivattujen tavaroiden tilalle uusia asioita, jotka ihan selvästi ilahduttavat sillä hetkellä.

Odotin huvittuneena, mitä Kondo sanoo sukkien viikkaamisesta. Voiko turhempaa ajankäyttöä ollakaan? Mutta hän perustelikin viikkaamisen ihan loogisesti kertomalla, että sukat pysyvät pidempään hyvinä, kun ne saavat ”levätä” kaapissa siististi taiteltuina eikä nipuiksi ja palloiksi runnottuina. Salaa kokeilin sukkien viikkaamista, ja toden totta: ne menevät pienempään tilaan, näyttävät siistimmältä ja tuntuvat ihan uusilta jalkaan sujauttaessa. Vasta nyt tajuan, että pareittain niputtaminen todellakin venyttää ja vanuttaa sukkaa ihan turhaan. Parit pysyvät yhdessä viikattunakin. Vaikka ihastuinkin sukkien viikkaamiseen, minusta itsestään pystyssä pysyvät ja täydellisen siisteissä jonoissa nököttävät vaatteet eivät ole vaivan arvoisia. Omaan elämään sopivat vaatteita säästävät vinkit kannattaa toki ottaa käyttöön, mutta kaikkea ei tarvitse taitella viivasuorasti.

Näistä käytännön asioista netissä puhutaan paljon, mutta minulle kirjan suurin anti oli sen tavarafilosofia. Moni on sanonut huvittuneensa siitä, että Kondo antropomorfisoi tavaroita ja puhuu niistä kuin niillä olisi ihan oma sielunelämänsä. Heidän mukaansa nämä kohdat kannatti reilusti hypätä yli. En tiedä, uskooko Kondo ihan tosissaan tavaroiden tunteisiin, mutta minusta esineiden personifikaatio on vertauskuvana erittäin toimiva ja ajatuksia herättävä. Se kannustaa pitämään tavaroista hyvää huolta. Huonosti kohdeltu paita, joka on likainen, ruttuinen ja kaapin perälle unohtunut, näyttää surulliselta (Kondon kielellä on surullinen). Sen sijaan hyvin huollettu, pesty ja nätisti viikattu paita näyttää iloiselta (eli on iloinen). ”Surullisten” tavaroiden ympäröimänä alkaa omakin olo tuntua nuhjuiselta, ilottomalta ja saamattomalta, kun taas ”iloiset” tavarat miellyttävät silmää, eivät häiritse ja antavat pontta päivän rientoihin. ”Iloiset” tavarat myös säilyvät siisteinä ja käyttökelpoisina pidempään kuin heitteille jätetyt ”surulliset” tavarat.

Tavaroiden ”tunteiden” huomioiminen voi myös motivoida kodin siisteyden ylläpitämiseen. Esimerkiksi minä en aina viitsi tiskata astioita heti käytön jälkeen. Mutta kun mietin, miten surulliselta likainen lautanen näyttää ja ettei se varmaan ”halua” olla likainen, tulee se pestyä melkein heti. Puhdas lautanen näyttää iloiselta, ja siitä tulee myös minulle iloinen olo. Tulkitsen siis Kondon personifikaatiot niin, että peilaamme tavaroista omia tunteitamme. Kondo myös toteaa, että tavarat haluavat palvella omistajaansa ja ne tulevat surullisiksi, jos niitä ei käytetä. Jälleen erittäin hyvä pointti minun mielestäni. Tavarat on tehty käytettäväksi, ja on valtava sääli, jos niille ei ole mitään käyttöä ja ne vain unohtuvat tyhjän panttina kaappiin, kun jollakulla toisella voisi olla niille paljonkin käyttöä.

Innostiko Kondo minutkin käymään vielä kerran kaappini läpi ja karsimaan? Ei oikeastaan. Minulla on joitain tavaroita, joita käyttäessäni en varsinaisesti pakahdu riemusta, mutta kuitenkin käytän niitä säännöllisesti. Lisäksi koen hankalaksi sen määrittämisen, mikä todella tuottaa iloa, mikä ei. Kuljen aina järki edellä ja alan tunteiden sijasta kuunnella ajatuksiani ja miettiä tavaran käyttöarvoa sen tunnearvon sijasta. Toisaalta kotini on nyt aika hyvässä tasapainossa, eikä karsimiselle ole tarvetta.

Kondo kuitenkin inspiroi minua suhtautumaan tavaroihini kunnioittavammin ja huolellisemmin. Sujautin saapikkaideni sisälle paksut lehdet, joiden avulla ne seisovat tomerasti omalla painollaan sen sijaan että nojailisivat toisiinsa laiskasti nuupahdellen. Saappaat ovat iloiset.

Oletko sinä perehtynyt Marie Kondon kirjaan? Mistä pidit, mistä et?