Minulla on paha tapa tulla kaikkialle aina hädin tuskin viime tinkaan. Valitettavan monesti käy niin, että viime tinka venyy muutaman minuutin myöhästymiseksi. En lähes koskaan myöhästy pahasti (eli oman määritelmäni mukaan yli kymmenen minuuttia), mutta harvassa ovat ne kerrat, kun olen oikeasti ajoissa ja saan rauhassa hengähtää ennen tapaamisen/ luennon/ treenien alkua. Suunnittelen kyllä lähteväni hyvissä ajoin, mutta jotenkin aina aliarvioin ajankulun ja joudun kiirehtimään hiki hatussa ja jännittämään, kerkeänkö. Tunne siitä, että saatan myöhästyä, on valtavan stressaava ja aiheuttaa ihan turhaa sydämentykytystä elämääni.
Myöhästelyyn liittyy monenlaisia tunteita niin myöhästelijän kuin odottavienkin puolesta. Myöhästely voi olla humoristinen juttu esimerkiksi silloin, kun jatkuvasti myöhässä tuleva asuu ihan kohtaamispaikan vieressä eikä silti pysty tulemaan ajoissa. Myöhästyjälle tai etenkin melkein-myöhästyjälle kiire voi tuoda kaivattuja adrenaliinipurskanduksia elämään. Yleensä myöhästyminen koetaan kuitenkin negatiivisena. Oma myöhästymiseni aiheuttaa minussa ainakin häpeää ja kiukkua. Olen kiukkuinen itselleni, koska mokasin ajankäyttöni taas kerran. Joskus taas koen, että myöhästyminen ei ollut oma vikani vaan matkan varrella on saattanut olla ”odottamattomia” esteitä, kuten ruuhkaa tai liian monet punaiset valot. Tällöin olen kiukkuinen maailmalle (tai ihmisille tai liikennevaloille). Odottelijana koen turhautumista siitä, että joudun odottamaan ja aikani valuu hukkaan. Odottavasta voi tuntua siltä, että häntä ja hänen aikaansa ei kunnioiteta, vaikka myöhästyvän tarkoitus ei olisikaan nostaa itseään ylitse muiden.
Omalla kohdallani myöhästymisen kaava on aina sama: lasken, että pyörämatkaan menee esimerkiksi viisitoista minuuttia. Lisään päälle viisi minuuttia pukeutumisaikaa. Kaksikymmentä minuuttia ennen määräaikaa alan pakata reppua, tajuan, että pitää käydä vielä vessassa, muistan, että jotain piti ottaa mukaan ja etsin hetken kännykkää, kun en muista, mihin sen viimeksi jätin. Ai niin ja pyöräilykypärä/ hanskat/ vesipullo/ tärkeä lappu unohtui. Hosun eestaas, ja lopulta huomaan lähteväni viisi minuuttia myöhässä. Vartin pyörämatkaan on enää käytettävissä kymmenen minuuttia. Ei kun poljinta toisen eteen. Saatan vielä ehtiä, mutta perille päästyäni olen hengästynyt, hikinen ja pahalla tuulella.
Ratkaisu ongelmaan vaikuttaisi olevan ihan yksinkertainen: pitää lähteä aikaisemmin. Ja vielä tarkemmin: pitää valmistautua lähtöön aikaisemmin. En kuitenkaan usko, että perimmäinen ongelmani on se, etten pysty hallitsemaan ajankäyttöäni. Tiedän kokemuksesta, että pystyn ja osaan silloin, kun se on aivan välttämätöntä, eikä minulla ole tietääkseni mitään neurologista häiriötäkään, joka selittäisi kroonista myöhästelyä tai lähes-myöhästymistä. Uskon, että ongelmani on se, että inhoan ja pelkään odottamista. Jos tulen etuajassa tapaamiseen, joudun hetken sietämään kiusaantuneena seisoskelua, toimettomuutta ja kenties kohtaamisia vieraiden ihmisten kanssa. Eihän se käy päinsä. Parempi siis pyrkiä olemaan paikalla täsmälleen silloin, kun pitääkin, eikö? Lähteä tasan sillä kellon lyömällä, jolloin kuvittelen ehtiväni juuri oikeaan aikaan. Ja vastaavasti myöhästyä pari minuuttia, jos kun jotain odottamatonta käy. Eikö?
No ei. Oikeasti haluan opetella olemaan ajoissa. En täsmälleen ajoissa vaan viisi minuuttia etuajassa -ajoissa. Minusta myöhästely on haitallinen käyttäytymismalli, joka aiheuttaa pahaa mieltä niin itsessäni kuin odottelevissa ihmisissäkin, ja haluan siitä eroon. Mielikuvissani ajoissa oleva Iitu on järkevä, tasapainoinen ja aikaansaava ihminen. Ajoissa oleva Iitu vaikuttaa kunnioittavan itseään ja muita. Hän on kiireetön ja rauhallinen. Hänellä on palikat siistissä pinossa ja tarvittavat eväät menestymiseen kaikilla toivomillaan elämän osa-alueilla. Myöhästelevä Iitu taas – hän on levoton, säntäilevä, palikoitaan sieltä täältä kahmiva perässäjuoksija. Hyvällä tuurilla hän ehtii oikeasta ovesta sisään, mutta riski jäädä ulkopuolelle on tarpeettoman suuri.
Ensimmäinen askel viimetinkailun lopettamiseen on siis odottamiseen totutteleminen. Ei ole vaarallista, jos joutuu odottamaan viisi tai kymmenen minuuttia ennen varsinaisen ohjelman alkamista. Sen sijaan, että tähtään täsmällisyyteen, minun kannattaisi tähdätä siihen, että olen esimerkiksi seitsemän minuuttia etuajassa. Tai jopa kymmenen–viisitoista minuuttia. Siinä ajassa ehtii sattua takaisku jos toinenkin. Joskus voisi tehdä hyvää kokeilla olla ihan reilusti vaikkapa puoli tuntia etuajassa ja huomata, ettei siihenkään kuole. Jos niin pitkä toimettomuus ahdistaa liikaa, voi ajan käyttää hyödyksi vaikka vastaamalla sähköpostiin tai treenaamalla sormilihaksia. Ottaa kirjan tai lehden mukaan luettavaksi. Hätätilassa älypuhelin pelastaa kaikilta kiusallisilta tai muuten vain tylsiltä odotustilanteilta.
Myöhästeletkö sinä usein? Pelkäätkö odottamista kuten minä, väheksytkö muiden aikaa tai onko ajanhallinta sinulle hankalaa? Vai kuulutko siihen joukkoon, joka on aina hiukan etuajassa?
SOPIVASTI 
Itse olen krooninen aikaistelija. Etenkin ollessani liikkeellä yksin, saatan helposti olla jopa yli puolituntia etuajassa. Tämä pahenee liikkuessani bussilla: mikäli minulla on kaksi vaihtoehtoa, joista toisella olisin perillä viittä vaille ja toisella neljäkymmentä minuuttia ennen, valitsen lähes poikkeuksetta jälkimmäisen. Ensimmäisessä olisi ihan liian iso riski sille, että bussi myöhästyy esimerkiksi ruuhkan tai jonkun pikkukolikoilla maksavan asiakkaan takia, ja minusta on äärimmäisen stressaavaa istua voimatta tehdä mitään tietäen että saatan myöhästyä.
Niinpä olen tottunut odottelemaan, ja minulla on aina laukussa kirja odotteluaikoja varten. Minusta on mukavaa rentoutua lukemalla, kun tiedän etten enää voi myöhästyä.
Joissain tilanteissa liiallinen etuajassa on toki yhtä epäkohteliasta kuin myöhästyminen. Jos olen menossa esimerkiksi jonkun kotiin hakemaan tavaroita ja tapaaminen on sovittu tasaksi, mutta huomaan ehtiväni paikalle jo puoleksi, soitan tai laitan viestiä ja kysyn sopiiko aiempi aika. Jos en saa vastausta tai se ei sovi, en mene soittamaan ovikelloa ennen sovittua aikaa. Toinen osapuoli kun voi olla vaikka vielä suihkussa tai nukuttamassa lasta päiväunille.
Tuttujen kohdalla sitä oppii tietämään, ketkä ovat aina ajoissa ja keitä joutuu odottamaan ja suunnittelemaan aikataulut sen mukaan. Tuntemattomien kohdalla myöhästely ärsyttää, vaikka sitä koettaakin sopia tuntemattomien kanssa kaikki jutut niin, että liukumavaraa löytyy molempiin suuntiin.
Vielä lisäyksenä, itselleni odottelijana on ehkä pahinta epämääräinen odottelu. Minua harvemmin haittaa, jos joku on viisi tai kymmenen minuuttia myöhässä, tai vaikka tunninkin, jos henkilö on ilmoittanut asiasta heti myöhästymisen mahdollisuuden havaittuaan ja tiedän hänen arvionsa milloin hän on saapumassa. Silloin keksin yleensä hyvin tekemistä ja saan tarvittaessa mietittyä aikatauluja uudelleen.
Muussa tapauksessa turhautuminen voi iskeä nopeastikin sovitun ajan ylittymisen jälkeen. Mikäli toinen ei ole ilmoittanut mitään, oletan että hän on paikalla hetkenä minä hyvänsä. Silloin en osaa aloittaa uutta lukua tai poiketa viereiseen pikkuliikkeeseen, vaan odotan vilkuillen kelloa ja ärsyynnyn. Siksi pyrin ilmoittamaan omistakin pienemmistäkin myöhästymisistä mahdollisimman hyvissä ajoin, vaikka olisi vielä teoriassa mahdollista, että saisin kurottua kiinni aikataulussa.
Kiitos kommentista!
Tosi mielenkiintoista kuulla aina etuajassa -osapuolen näkemyksiä. On hyvä tiedostaa, että etuajassa oleminen ei tosiaan aina edes ole kohteliasta, etenkin jos ollaan menossa toisen kotiin. Jos joku kutsuu luokseen illanviettoon vaikka seitsemältä, ajattelen sen tarkoittavan aikaisintaan seitsemältä ja tulen tietoisesti vähän myöhemmin. Julkisella paikalla odottelu taas tuskin haittaa muita.
”Minusta on mukavaa rentoutua lukemalla, kun tiedän etten enää voi myöhästyä.”
Tämä onkin hyvä ajatus! Minä yritän aina maksimoida kotona vietetyn ”rauhassaoloajan” ennen lähtöä, mutta eivät ne viimeiset hetket yleensä kovin rentouttavia ole, kun lähtö kolkuttaa jo mielen päällä. Jos lähtisin hyvissä ajoin, voisinkin rentoutua paikan päällä, kun ei enää ole kiire mihinkään.
Minuakin turhauttaa eniten se, kun en tiedä, mihin aikaan toinen on tulossa. Siksi laitankin viestiä aina kun tiedän myöhästyväni tapaamisesta ja ilmoitan arvioni saapumisajasta. Toivoisin, että siitä tulisi yleinen ja itsestäänselvä tapa kaikille muillekin. Varsinkin, kun nyt kännykkäaikana tällainen informointi on tehty niin helpoksi.
Mä myöhästelen, olen aina myöhästellyt. Kuvaavaa on, että jo koulussa mä en saanut myöhästymismerkintöjä (jotka olisi johtaneet jälki-istuntoon jos olisi tullut monta) vaikka muut sai. Opettaja lähinnä kehui jos en ollut kuin 10 minsaa myöhässä.. Olin siis muuten oikein asiallinen ja reipaskin oppilas.
Yliopistossa onneksi sai tulla myöhässä melkein kaikkeen. Kun asuttiin niin et piti mennä keskustaan bussilla, olin aina myöhässä bussista ja sit tietty sieltä minne menin. Muutettiin keskustaan ja nyt olen vähemmän myöhässä.
Mua ei siis ärsytä odotella muitakaan, päinvastoin, on kiva jos mä oon joskus ensin paikalla!
Inhoan sitä kun jotkut tulee kylään/juhliin ym. just ajallaan, ei meillä olla vielä ihan valmiita. Onneksi suurin osa tietää tämän ja tulee sen akateemisen vartin myöhässä lasten synttäreille sun muille.
Mulla on siis _optimistinen aikakäsitys_. Mun ei ole tarkoitus olla myöhässä koskaan. Jotenkin vaan kuvitelen ehtiväni enemmän vähemmässä ajassa kuin oikeasti ehdin. Onneksi töissä esimies on hieman samaa lajia, eikä kenekään työtaakka myöhästymisestä lisäänny/hommat kärsi, joten sielläkään tämä ei onneksi ole ongelma, siksi en myöhästelyä osaa edes hävetä. Anteeksi toki joka kerta myöhästyessäni pyydän. Toisaalta, töissä jään usein tekemään jonkun verran ylimääräistä(ilman ylityöpalkkaa tms siis), jos tilanne vaatii, täsmällisesti tulevat tuntuvat myös lähtevän kellontarkasti, joten ehkä on ihan hyvä että meitä joustavan aikakäsityksen ihmisiä on työpaikoillakin edes jokunen=)
Tämähän osoitti sen, ettei myöhästely välttämättä edes haittaa elämän etenemistä! Osittain asiaan saattaa vaikuttaa ammatinvalinta. Esim. meillä yliopistolla on tosi noloa myöhästyä, ja sitä katsotaan pahalla, koska ryhmäkoko on niin pieni. Asiakkaiden kanssa työskennellessäkään myöhästyminen ei oikein käy päinsä.
Optimistinen aikakäsitys kuulostaa kovin tutulta minullekin! Se yhdistettynä siihen, etten halua ”menettää” aikaani yhtään onkin avain myöhästymiseen. Minä olen juuri tuollainen, joka pitää huolen, ettei joudu olemaan yhtään ylimääräistä minuuttia töissä! 😀 (Toisaalta joudun tekemään nyt opiskeluaikana hanttihommia, joihin minulla ei ole yhtään intohimoa, joten en halua antaa työnantajalle ilmaiseksi hetkeäkään aikaani.)
Minä myöhästelen myös jatkuvasti. Juurikin muutaman minuutin, harvemmin viittä minuuttia enempää. Liukuva työaika on vielä entisestään pahentanut tilannetta, koska nykyään melko harvoin pitää ehtiä johonkin tiettyyn aikaan. Asetan silti itselleni aina tavoitteen milloin yritän olla töissä, mutta harvemmin olen paikalla suunnittelemaani aikaan.
Tunnistan itseni myös tuosta, etten tykkää odottaa. Jos odottamiselle on joku paikka kuten vaikka hammaslääkärin odotushuone, silloin odottaminen on OK, mutta jos pitää vain seistä jossain paikassa toimettomana odottamassa, en halua saapua paikalle liian aikaisin. Töissä voisin tietysti vain aloittaa työt, joten en joudu odottamaan, jos saavunkin paikalle suunniteltua aikaisemmin. Tuntuu että minulla on liian optimistinen aikakäsitys ja kuvittelen selviytyväni aamutoimistani alle tunnissa, vaikka niihin kuluu lähes aina yli tunti. Vaikka en haluaisi ajatella, että tapahtuman tärkeydellä on merkitystä myöhästelyyn, mutta niin kuitenkin tuntuu olevan. Lentokoneesta en ole koskaan myöhästynyt, vaikka lähellä sekin on ollut. Täytyisi varmaan alkaa ajatella kaikista menoista, kuten lentokoneista, että myöhästyneitä ei oteta mukaan ja seuraavaa lentoa ei ole tai jos on niin siitä joutuu maksamaan reilusti enemmän kuin siitä edellisestä, johon oli jo lipun ostanut.
Kiitos kommentista!
Kyllä tilanteen tärkeys vaikuttaa minullakin ja varmaan suurimmalla osalla ihmisistä ylipäätään. En ole koskaan myöhästynyt esim. bussista tai junasta, kun olen ostanut lipun etukäteen. Tai työhaastattelusta. Aika ikävä ajatella niin, mutta siihen vain luottaa, että kyllä kaverit odottavat, joten myöhästyminen varsinkaan vapaamuotoisista tilanteista ei niin haittaa. Vaikka kyllä ne kaverit ovat oikeasti tosi tärkeitä! Ehkäpä voisikin sanoa, että mitä ”pakollisempaa” ajoissa oleminen on, sitä todennäköisemmin olen ajoissa.
Hyvä pointti, että odottaminen ei haittaa niin paljon, jos sille on varattu hyvä tila. Seisoskellen odottelu on kaikkein ikävintä.
Pienet myöhästelyt eivät ole niin pahoja, mutta pitkät ja toistuvat ovat ärsyttäviä. Itse olen aina ajoissa, yleensä noin 5-10min paikalla ennen sovittua aikaa.
Esimerkkinä ärsyttävästä myöhästelystä: yhdeksännellä luokalla ollessa olimme lähellä asuvan kaverini kanssa sopineet näkevämme joka aamu samassa paikassa samaan aikaan. Tapaamis paikkaan oli molemmilla 2-5 minuutin kävelymatka kotootaan. Kuitenkin koko lukuvuoden ajan kaveri tuli joka ikinen aamu myöhässä paikalle. Aluksi se oli vain 5 minuuttia, mutta myöhästymis minuutit lisääntyivät ajan mittaan ja lopulta hän oli myöhässä 25 minuuttia joka aamu. Joka ikinen aamu aina lukuvuoden loppuun saakka. Ja itse tietysti olin silti aina sovittuun aikaan paikalla, kuvitellen että juuri tämä aamu olisi se aamu kun hän on ajoissa. Liikennevalot ja autot eivät voineet hidastaa häntä, sillä asuimme erittäin rauhallisessa lähiössä, jossa ei paljoa autoja liiku. Niin, eikä hän koskaan viitsinyt pahoitella asiaa tai ilmottaa etukäteen ja aina kun mainitsin myöhästelystä hänelle, käyttäyi hän aivan kuin asia olisi minun vikani ja valitti miksi minä olin aina niin ajoissa.
Tälläisen kokemuksen takia ärsyynnyn ehkä liiankin helposti toisten ihmisten myöhästelystä.
Olipa ikävä kokemus. Taitavasti kaverisi onnistui vierittämään syyn sinun niskoillesi! 😀 Tuollaisten tapausten kanssa ei kai auta muu kuin Susanna Hoffrenin yllä mainitsema taktiikka: kun oppii tuntemaan toisen tavat, suunnittelee omat aikataulut sitten sen mukaan. Eli jos tietää toisen tulevan aina myöhässä, saapuu itsekin tapaamispaikalle myöhemmin (kaverisi taisi olla sitä mieltä, että näin sinun olisi pitänyt ymmärtää tehdä). Tietysti pitää ottaa huomioon, että ehtii vielä sinne, minne yhdessä on tarkoitus kulkea. Ja jos myöhästelijä onkin yllättäen jonain kertana ajallaan, saapahan sitten maistaa omaa lääkettään odotellessaan.
Olikohan kaverisi samanlainen kuin minä, etuajassa olemisen pelkääjä? Jospa hän huomasi, että ehditte kouluun, vaikka lähdette myöhemmin, hän ehkä koki turhaksi olla ”liian” aikaisin liikkeellä. Olisi tietysti ollut kohteliasta ehdottaa uutta tapaamisaikaa eikä vain antaa toisen odottaa!