Löysin sopivan asunnon. Hyvä pohja, hyvä taloyhtiö, täydellinen sijainti… suurin osa tarkistuslistani kohdista täyttyi. Harmi kyllä asuntoa myytiin tarjouskaupalla. Olen jo ennestään suhtautunut epäilyksellä tarjouskauppaan, enkä mielelläni olisi lähtenyt mukaan hulluun hintakilpailuun. Näin hyvää asuntoa en kuitenkaan halunnut päästää sivu suun, joten päätin kokeilla onneani.
Jos joku ei tiedä, mitä tarjouskauppa tarkoittaa, selitän lyhyesti. Myyjä/välittäjä asettaa lähtöhinnan, jonka alle ei voi tarjota. Ikään kuin huutokauppana hintaa lähdetään korottamaan vähintään tonni kerrallaan. Tarjoukset ovat voimassa vähintään 48 tuntia, ja myyjä voi hyväksyä tarjouksen aikaisintaan 44 tuntia sen jättämisestä. Yleensä korkein tarjous voittaa, mutta myyjällä ei ole velvollisuutta hyväksyä tarjouksia ollenkaan, jos tarjottu hinta ei miellytä.
Tein ensimmäisen tarjouksen heti näytössä sunnuntaina. Kukaan muu ei ollut vielä siinä vaiheessa ehtinyt tarjota. Asetin hyvät pohjat tarjoamalla reilusti yli lähtöhinnan: 270 000. Kilpaileva tarjous tuli maanantaina, 272 000. Tiistaina korotin omaa tarjoustani, ja niin teki toinenkin ostajaehdokas. Tällaista pallottelua jatkui koko viikon, kilpaileva tarjoaja nosti aina tonnin tai kaksi omien tarjousteni päälle. Hinta kipusi vähitellen kipurajalleni. Lopulta tarjosin sen, mitä pidin omana maksiminani: 285 000. Uskoin ja toivoin, että tällä hinnalla saisin asunnon. Olisihan toinen ostajaehdokas hullu, jos tarjoaisi vielä enemmän.
Ehdin jo olla varma voitostani, kunnes perjantaiaamuna toinen tarjoaja korotti vielä tonnilla. Olin valtavan pettynyt. Asunto oli todella hyvä. Olin jo kuvitellut itseni ja puolisoni sinne asumaan ja miettinyt, millaisia sisustus- ja remonttiratkaisuja sinne tehtäisiin ja millaista elämämme siellä olisi. Mutta ei auttanut, koska nyt oltiin jo kipurajalla. Päätin, että en enää tarjoa. Asunnon neliöhinta oli noussut hurjaksi, ja halusin pysyä järkevänä. Kyllä niitä uusia asuntoja taas tulisi.
Nukuin yön yli, ja kun vielä seuraavanakin päivänä ajatus juuri tämän asunnon menettämisestä masensi, laskin rahani ja totesin, että voin sittenkin korottaa vielä. Lainan määrää pankki ei lisäisi, mutta olihan minulla säästöjä tilillä. Laitoin ehdottomat maksimit peliin: 287 500. Tiedostin, että myyjä saisi aika hyvän tilin tästä eikä asunnon arvo todennäköisesti olisi oikeasti ihan näin korkea. Tiesin, että tein tarjouksen tunteen, en järjen pohjalta. Tarjouksen jätettyäni olin kauhuissani: olin aivan maksukykyni ylärajalla. Ja samalla innoissani: asunto olisi minun.
Sunnuntaina kilpailijani korotti tarjoustaan 289 000 euroon.
Se siitä sitten. Ei mitään mahdollisuutta enää korottaa. Joku toinen saisi elää unelmaelämäänsä tässä ihanassa asunnossa. Viikon kestänyt jännitysnäytelmä päättyi surkeasti.
Päällimmäinen tunteeni tässä kohtaa oli – hassua kyllä – helpotus. Olisin oikeasti maksanut liikaa, jos viimeinen tarjoukseni olisi mennyt läpi. Mieleeni tulvahtivat samalla kaikki asunnon huonot puolet. Keittiö oli kyllä tosi pieni. Juuri tehdyn remontin jälki oli paikoin viimeistelemätöntä, joten korjauksia olisi joutunut tekemään. Ja asuntoon oli tulossa vielä ikkunaremontti! Asunto olisi ollut tosi hyvä, juuri sellainen kuin etsin. Mutta ei sekään ollut täydellinen. Eikä todellakaan 289 000 euron arvoinen.
Tarjouskauppa on hirveää kidutusta. Koko viikon nukuin huonosti, koska minua jännitti kaupan lopputulos niin paljon. On täyttä tuskaa odottaa jokaisen tarjouksen jälkeen pahimmillaan 2 vuorokautta, korottaako joku vielä. Tonnin korottelu tuntuu vain kiusaamiselta. Koska tarjouskauppa etenee niin hitaasti, jää ostajaehdokkaille aikaa haaveilla ja sitoutua asuntoon tunnetasolla, jolloin asunnon kuvitteellinen arvo kohoaa yli sen todellisen arvon. Tarjouskauppa vie psykologisesti mennessään, ja todellisuudentaju tarjoajilla hämärtyy. Huomasin, että itselleni kävi näin, ja olen varma, että vastatarjoajalle kävi niin myös.
Ajattelen, että tarjouskauppakonsepti on yksi syy pääkaupunkiseudun asuntojen hintojen räjähtämiseen. Siinä kohtaa, kun hintakorotuksia ohjaavat tunteet eikä järki, asunnon todellisella arvolla ei ole enää mitään merkitystä. Merkitystä on vain sillä, kenellä on varaa maksaa eniten kämpästä. Tähän kai tarjouskaupan idea perustuukin: pumpataan vielä vähän lisää ilmaa asuntojen hintoihin. Se on myyjälle valtavan tuottoisa tapa myydä alueilla, joissa kysyntä ylittää tarjonnan. Ostajalle se ei todellakaan ole edukasta. Ihmiset tarjoavat aivan hulluja summia pienistä kaupunkikopperoista. Pankit lietsovat hullunmyllyä myöntämällä ylisuuria lainoja ja keventämällä vakuusvaatimuksia (HS 8.3.2021, tilaajille). Siltikin (tai ehkäpä osittain siitä syystä) hinnat karkaavat keskituloisten ulottumattomiin (YLE 18.11.2020).
Olen pahoillani, että osallistuin asuntomarkkinoiden ylikuumentumiseen korottamalla tarjousta vielä kipurajani yli. Olen myös surullinen, etten saanut asuntoa, vaikka olin valmis maksamaan maltaita. Harmittaa, että asunnonetsintäprojekti ei tullut vielä päätökseen, koska se on henkisesti todella kuormittavaa ja lannistavaa. Ja tämähän oli vasta toinen kohde, josta tein tarjouksen! Toivon todella, että kolmas kerta toden sanoo.
Onko lukijoissa muita tarjouskaupan uhreja?
SOPIVASTI 