Virstanpylväs tämäkin. Tammikuun lopussa tein ensimmäistä kertaa elämässäni ostotarjouksen asunnosta. Hui! Valvoin melkein koko tarjousta seuranneen yön, koska jännitin lopputulosta niin paljon. Tarjosin himpun verran yli pyyntihinnan, mutta joku tarjosi vielä enemmän. Tarinassa ei valitettavasti ole sen kummempaa loppuhuipennusta.
Asuntolainaneuvotteluja on siis käyty ja lainalupauksia saatu. Paljastettakoon nyt, että minulle on luvattu lainaa pyöreät 280 000 euroa maksavaan asuntoon noin 40 000 euron omarahoitusosuudella. En haluaisi koko luvattua lainaa nostaa, mutta harmi kyllä Helsingissä on sen verran kovat hinnat, että edes tuo 280 000 euron budjetti ei tunnu riittävän oikein mihinkään.
Kilpailu pienistä asunnoista Helsingissä on uskomattoman kovaa. Näytöissä käy porukkaa kuin silakkamarkkinoilla, ensimmäiset ostotarjoukset on tehty jo ennen ensinäyttöä, ja myyntihinnat kipuavat lopulta jo valmiiksi kovien pyyntihintojen yli. Pakkaa sekoittavat asuntosijoittajat, jotka kuorivat parhaat päältä. Ensiasunnon ostajille ei tunnu jäävän kuin luut kaluttavaksi. Ymmärrän kyllä hyvin sijoittajiakin enkä sinänsä paheksu heidän pyrkimyksiään – onhan itsellänikin tavoitteena myöhemmin saada vuokratuloa ensiasunnoksi hankkimastani kämpästä.
Yritän pysyä kärsivällisenä, vaikka nyt tuntuu, etten ikinä löydä sopivaa asuntoa, joka mahtuisi budjettiini. Muistuttelen kuitenkin itselleni, että tavoitteeni on tehdä asuntokaupat tämän vuoden aikana, ja vuosihan on vasta alussa. Eikä sekään maailmanloppu ole, vaikka projekti jatkuisi vielä seuraavankin vuoden puolelle, kunhan hinnat eivät kerkeä karata ulottumattomiini (ja kunhan en uuvu näytöissä ravaamiseen). Elelemme onneksi varsin mukavasti ja verrattain edullisesti nykyisessä opiskelijakaksiossamme, joten siltä osin ei ole mitään kiirettä.
SOPIVASTI 