Luopumisen riemu voittaa haalimisen ilon

Tiedättehän sen tunteen, kun ostaa jotain. Hetken aikaa on ihan taivaissa. Juuri tällaista olen kaivannut. Tämä tekee elämästäni astetta paremman. Nyt olen tyytyväinen – ainakin hetken.

Siihen tunteeseen jää helposti koukkuun. Siksi välttelen uuden ostamista viimeiseen asti. Esimerkkinä voisin mainita  vanhat pakkassaappaani, jotka irvistivät jo todella rumasti (minun oli paikkailtava niitä sisäpuolelta ilmastointiteipillä, jotta jalkani pysyisivät kuivina), ennen kuin vihdoin korvasin ne uusilla. Ja kun sain uudet töppöset käsiini, sieltähän se kihelmöivä innostus taas nousi. Ei kai siitä mihinkään pääse.

Yllättäen koin samanlaisia mielihyvän tunteita heittäessäni vanhat, hyvin palvelleet saapikkaat armotta roskakoriin. Se, että olin käyttänyt jotain loppuun asti, ja nyt sain heivata sen pois elämästäni, oli jollain kieroutuneella tavalla hyvin palkitsevaa. Saman olen todennut luovuttaessani joitain tarpeettomia tavaroitani uusille omistajille. Vaihtokaupassa saan kevyen, tyytyväisen olon, ihan kuin olisin saanut aikaan jotain paljon merkittävämpää kuin raivannut yhden ainoan esineen kodistani. Mahdollisesti ansaitsemani pieni summa käteistä suinkaan latista tunnelmaa.

Usein tavarasta luopumiseen liitetään negatiivisia tunteita, ja puhutaankin luopumisen tuskasta. Olen toki törmännyt tähänkin tunteeseen mutta todennut, että jos jonkin esineen raivaaminen tuntuu pahalta, en selvästikään ole valmis luopumaan siitä vielä. Eikä minun tarvitse. Jotta voi saada onnistumisen kokemuksia, kannattaa aloittaa helposta roinasta. Rumasta maljakosta, jota ei ole koskaan käyttänyt. Vanhentuneesta kosmetiikasta. Kierrätyspaperista. Sietokyky alkaa kehittyä, ja kohta tekee mieli heivata nekin esineet, joihin aiemmin luuli olevansa ikuisesti kiintynyt.

Kun karsimisen tekee itselleen helpoksi, siitä rupeaa nauttimaan. Tämä nautinto ei laimene samalla tavalla kuin ostamisen tuoma mielihyvä, joka kuluu nopeasti pois, kun haalimaansa tavaraan tottuu. Tyhjä tila ilahduttaa jatkuvasti, ja mieliala kohoaa pysyvästi, kun pääsee ylimääräisestä roinasta eroon. Ja kyllä, luopumisen kasvava riemukin koukuttaa, mikä on vain hyvä. Se kannustaa jatkamaan mutkittelevalla minimalismin polulla.

Mikä on sopivasti?

Kutsui sitä sitten minimalismiksi, yksinkertaistamiseksi, hidastamiseksi tai joksikin muuksi, tavoite on yksi ja sama: tasapainon löytäminen vähentämällä turhia tai epämieluisia asioita elämästään ja lisäämällä olennaisia ja nautintoa tuottavia tilalle.

Vähentäminen voi kohdistua esineisiin, jotka pölyttyvät hyllyillä tai lisääntyvät keskenään kaapissa. Se voi tarkoittaa ylimääräisen stressin ja suorituspaineiden kitkemistä. Tai epäterveellisten elämäntapojen korjaamista. Lisätä voi vaikkapa perheen tai harrastusten parissa vietettyä aikaa, laadukasta ravintoa tai unta. Ihan mitä itse kukin elämässään kaipaa ja tarvitsee, sopivasti.

Käsite ’sopivasti’ on mahtava siksi, että se on niin joustava. Se ei käske laskemaan, kuinka monta sukkaa tai kylpypyyhettä omistaa, ellei itse niistä halua pitää kirjaa. Se ei kerro, mikä on yleisesti oikea tapa elää, vaan jokaisen tulee määritellä oman elämänsä eri osa-alueiden sopivat suhteet itse.

Se, mikä minulle on sopiva määrä tavaraa, työtä, rahaa, ruokaa tai unta, voi olla ihan liikaa tai liian vähän jollekin toiselle. ’Sopivasti’ riippuu persoonallisuudesta, fyysisestä olemuksesta, asuinpaikasta, elämäntilanteesta – ihan kaikesta. Sopiva ei ole mikään muotti, se on asenne.

Olen aloittanut tasapainoiluni liian vähän ja liian paljon välillä muuttamalla suhdettani tavaraan ja ostamiseen. Teen jatkuvasti töitä saavuttaakseni tilan, jossa minulla on käsinkosketeltavaa omaisuutta sopivasti, eli juuri sen verran kuin oikeasti tarvitsen. Haen sopivaa tasapainoa myös elintapoihini: syömiseen, nukkumiseen, liikuntaan ja stressiin.

Blogista toivon saavani keinon järjestellä ajatuksiani ja mahdollisesti kannustaa myös muita pohtimaan, mitä ’sopivasti’ heille tarkoittaa. Tervetuloa!