Läppärilakon loppulätinät

Ihanaa, olen saanut rakkaan läppärini takaisin käyttööni! Viikko meni yllättävän nopeasti ja kivuttomasti. Alla kerron tiivistetysti tietokonelakkoni tuloksista.

Miltä tuntui?

Oli haikea ja ontto olo, kun akku tyhjeni ja jouduin hyvästelemään tietokoneen viikoksi. Mitä ihmettä nyt tekisin? Hävetti huomata, että tietokone tuntui läheiseltä ystävältä, jonka nyt menetin. Keksin kuitenkin nopeasti tekemistä ja tapasin oikeita, eläviä ystäviäni pikseleiden sijaan. Ensimmäisinä päivinä olin levoton ja kaipasin nettiä, mutta loppua kohden lakko helpottui enkä edes ehtinyt tai muistanut ajatella dataamista.

Mitä tein?

Viikon aikana oli aikaa vaikka mille. Tein kämpässäni melko perinpohjaisen kevätsiivouksen, kuntoilin ahkerammin kuin pitkään aikaan, tapasin kavereita ja vietin runsaasti aikaa ulkosalla nauttien kesäisestä säästä, luin kirjaa ja omistauduin soittoharrastukselleni. Oli paljon tuotteliaampi olo kuin ennen, mutta kuitenkin rento ja kiireetön. Joka päivä kuudenteen päivään asti kävin kurkkaamassa sähköpostin ja facebookin joko kirjastossa, kaverin luona tai jonkun älypuhelimella. Seitsemäntenä päivänä pysyin irti niistäkin.

Mitä opin?

Tietokone on hirveä aikasyöppö. Sen äärellä saa tapettua pelottavan paljon aikaa ilman, että ajankäyttö on millään tavalla kehittävää tai loppujen lopuksi edes palkitsevaa. Totesin, että ihmisten kanssa on paljon mukavampi jutella kasvokkain kuin näppäimistön välityksellä. Toki facebook on kätevä yhteydenpitoväline kaukana asuvien tuttujen kanssa, mutta todellisuudessa juttelen tsätissä eniten sellaisten ihmisten kanssa, jotka asuvat ihan lähellä. Miksi en siis menisi moikkaamaan heitä paikan päälle?

Huomasin myös, miten paljon helpompi on mennä ihmisten aikoihin nukkumaan, kun tietokone ei yritä houkutella minua valvomaan. Ehkä jännittävintä on se, miten energinen olo minulla on ollut. Päämäärätön nettisurffailu on helppo ja houkutteleva tapa rentoutua pitkän päivän jälkeen, mutta sisäiset akkuni latautuvat tehokkaammin ihan toisella tavalla: tekemällä asioita, joista oikeasti nautin ja jotka tekevät hyvää niin henkiselle kuin fyysisellekin terveydelleni.

Mitä nyt?

Voisin oikeastaan jatkaa datailulakkoa vielä pidempäänkin, tosin en ihan yhtä ehdottomana. Tietokone on tärkeä työkalu, jolla hoidan monia päivittäisiä asioitani, ja siksi on käytännöllistä, että voin käyttää sitä tarvittaessa. Otettuani etäisyyttä entiseen parhaaseen kaveriini olen kuitenkin tajunnut, että elämä tapahtuu ruudun ulkopuolella. Tiedän nyt, että kykenen koneen kohtuukäyttöön. Minun on vain asetettava itselleni rajat ja maltettava sammuttaa tietsikka, kun olen hoitanut asiani. En siis vie laturia takaisin kellariin, ellei tilanne sitä uudelleen vaadi. Jatkossa kysyn itseltäni ennen koneen avaamista, onko se oikeasti tarpeellista vai yritänkö vain turruttaa sillä tylsyydentunteeni. Mietin, voisinko tehdä jotain muuta sen sijaan.

Nyt loppui datailu

Minulla on tunnustus: olen nettiriippuvainen.

Ylpeilen sillä, että en omista televisiota, mutta en kerro kenellekään, kuinka paljon aikaa vietän tietokoneen äärellä. Nyt paljastan sen teille. PALJON. Kun pääsen päivän riennoista kotiin, laitan läppärin päälle ja ”rentoudun” loppuillan sen äärellä.

Roikun facebookissa tutkimassa ihmisten kuvia ja tilapäivityksiä ja samalla tsättäilen kavereiden kanssa.

Luen blogeja ja artikkeleita ja uskottelen itselleni tämän olevan itseni sivistämistä ja kehittämistä.

Katselen videoita ja joitain tv-ohjelmiakin silloin tällöin. Usein en edes nauti katsomastani.

Sähköpostin tarkistan tarpeettoman monta kertaa päivässä, ja nyt uusi pakkomielteeni on blogini tilastot-sivu.

Päivittäin saatan siis datailla useita tunteja. Puolustuksekseni voin kertoa tekeväni myös koulujuttuja tietokoneella. Luentomateriaalit on kätevä plärätä sähköisinä läpi, ja projektien kirjoittaminen käsin olisi aika tuskaa. Kouluhommia ei kuitenkaan enää ole, joten tällä hetkellä en tarvitse tietokonetta juuri lainkaan.

Nyt siis panen alulle hurjan intervention. Läppärissäni on enää kuusi prosenttia akkua jäljellä. Annan sen tyhjentyä ja vien laturin kellariin viikoksi. Helpottaakseni elämääni sallin itselleni kirjaston koneiden kohtuullisen käytön (mm. sähköpostia on pakko seurata lähes päivittäin).

Pidän paperista päiväkirjaa siitä, miten psyykeni kestää tämän valtavan muutoksen ja mitä kaikkea järkevää keksinkään tehdä kaikella sillä ajalla, jonka nyt tuhlaan enimmäkseen turhaan surffailuun. Ensi viikolla raportoin kokemuksestani.

Miten paljon ”ruutuaikaa” sinulla kuluu päivittäin? Oletko netti-/televisio-/peliriippuvainen vai kohtuukäyttäjä?

Epätäydellisyyden tavoittelua

Tuulia kirjoitti hiljattain Minimalismin ilo -blogissaan omasta täydellisyyteen pyrkimisestään. Aihe on pyörinyt minullakin mielessä jo pitkään, joten jaan nyt omia ajatuksiani ja kokemuksiani.

Olin koulussa se kympin tyttö, ärsyttävä mukakaikkitietävä hikipinko, jonka maailma romahti, jos kokeesta tuli vain kahdeksikko. Olin se painoaan pakonomaisesti tarkkaileva hoikka nuori, joka halusi olla vielä laihempi. Olin se itselleen kunnianhimoisia tavoitteita elämän jokaisella osa-alueella asettava suorittaja, joka ei osannut antaa itselleen anteeksi epäonnistumisia. Kaiken piti olla täydellistä, jotta kelpaisin itselleni ja, luulin, myös muille.

Mistä moinen asenne lienee lähtenyt, en tiedä. Eivät vanhemmat minulta koskaan kohtuuttomuuksia vaatineet. Ehkä osasyynä on se, että olen aloittanut koulun vuotta tavallista aikaisemmin, ja olen alusta asti kokenut tarvetta osoittaa, että pärjään yhtä hyvin ja jopa paremmin kuin muut. Kymmenen vuoden klassisen musiikin harrastaminen on ollut omiaan lisäämään virheiden pelkoani, eikä median välittämien epätodellisten kauneus- ja elämänihanteiden vaikutusta nuoreen epävarmaan ihmiseen voi kiistää. Ketään tai mitään en syytä, pohdin vain asioiden yhteisvaikutusta.

Virheettömyyteen pyrkiminen on raskasta. En tiedä, miten jaksoin sitä koko pienen elämäni aina lukion loppuun asti. Välillä tekikin tiukkaa: olen nuorempana kärsinyt ajoittain pitkistä unettomista kausista, jatkuvasta ahdistuksesta ja mahdollisesti masennuksestakin. Paitsi itselle, suorittaminen on raskasta myös ympärillä oleville ihmisille. Moni ystävyyssuhteeni on kärsinyt siksi, että ystäväni ovat kokeneet minun pitävän heitä huonoina tai tyhminä tai rumina tai paksuina, kun olen ollut sitä mieltä itsestäni. Oikeasti en koskaan ollut niin kriittinen muita kuin itseäni kohtaan. En vaatinut muilta niin paljon kuin itseltäni enkä kiinnittänyt muiden virheisiin niin tarkkaa huomiota kuin omiini.

Olen pikku hiljaa oppinut sietämään epätäydellisyyttä itsessäni. Vaikka suhteeni ruokaan ei vieläkään ole neutraali, osaan hyväksyä itseni normaalipainoisena. Jazz-musiikkiin tutustuttuani olen oppinut heittäytymään ja todella nauttimaan musiikin tuottamisesta, huolimatta mahdollisista virheistä. Improvisointi on yhä pelottavaa, mutta kynnys siihen on laskenut hurjasti. Yliopisto-opiskelun aloittaminen on rysäyttänyt minut lopullisesti maan pinnalle. Vitoslinja ei yksinkertaisesti ole realistinen tavoite, kun vaatimukset ovat niin suuret. Riittää, että pääsee kursseista läpi. Ensimmäisten järkytysten jälkeen olen jo tottunut iloitsemaan kolmosesta tai jopa rimaa hipovasta ykkösestä. Jos joskus sattuu tulemaan vitonen, onkin jo juhlan paikka, ja riemuitsen siitä aidosti.

Suuren avun virheiden sietokyvyn kehittämiseen olen saanut minimalistisesta elämänasenteesta. Voisi kuvitella, että minimalismi olisi omiaan lisäämään neuroottista perfektionismia. Pyrkimys omistaa mahdollisimman vähän tavaraa on eräänlaista täydellisen tilan tavoittelua. Oman kokemukseni mukaan minimalismi on kuitenkin ennemminkin mahdollistanut epätäydellisyyteen tyytymisen, tai ainakin sen sietämisen. Tavaran vähentämisen prosessi on hidas, eikä se ole koskaan valmis, sillä ovesta kävelee jatkuvasti lisää uutta roinaa sisään. Elämäntapojen muuttaminen ei ole helppoa, vaan takaiskuja sattuu kaikille. Niistä ei pidä liikaa soimata itseään ja lannistua. Ennen kaikkea on lopetettava itsensä vertaaminen muihin ja löydettävä se, mikä on itselle sopivasti.

Täydellisyys on oikeastaan paradoksi. Se on ihanteellinen tila, jota ei koskaan voi saavuttaa. He, jotka vaikuttavat täydellisiltä tai vaativat itseltään ja muilta virheettömyyttä, ovat usein myös ihmisten kateuden ja jopa vihan kohteita ja sisältä aika hajalla – eivät siis loppujen lopuksi niin täydellisiä. Ehkä hyvä tavoite olisikin pyrkiä epätäydellisyyteen. Asettaa rima niin alas, että sen voi ylittää reilusti. Nauttia siitä, että oma aikaansaannos kaikkine virheineen on riittävän hyvä. Nauraa lähes täydelliselle katastrofille ja yrittää uudestaan. Todeta, että kelpaan, vaikken ole täydellinen.

Äärettömiä vaatteita

Minimalistisen vaatekaapin käsite herättää minussa ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta mieleen nousee kuva tylsän mustavalkoisesta ja suppeasta kokoelmasta vaatteita, jotka eivät ole millään tavalla huomiotaherättäviä tai kiinnostavia. Siis ihan toisenlaisesta tyylistä kuin mistä itse pidän. Toisaalta herää mielikuva luovasta ja tehokkaasta vaatekappaleiden ja asusteiden yhdistelystä, jonka tuloksena on ääretön määrä erilaisia asukokonaisuuksia. Tämä kuulostaa jo paremmalta. Minua kiehtoo esimerkiksi Project 333:n idea käyttää kolmen kuukauden ajan vain 33 vaatekappaletta, korua ja asustetta.

Sisäistä minimalistiani ilahduttaa myös ajatus yhden vaatekappaleen äärettömän monipuolisesta käytöstä. Minulla ei ole tapana käyttää huiveja muuten kuin ulkona kaulan lämmikkeenä, mutta tämä kekseliäs video houkuttelee kokeilemaan huivia ihan perusasusteena. Sopivalla huivilla voi piristää tylsää asua ja tehdä siitä rennomman tai juhlavamman oloisen.


Äärettömyysmekko (vapaa käännös, eng. infinity dress) on mielestäni mitä mainioin keksintö. Joka juhlaan ei tarvitse eri mekkoa, kun saman koltun voi solmia aina uusilla tavoilla. Mekon pitäisi vain olla hillitynvärinen, ettei räikeä väri vie huomiota pois muuttuvasta mallista. Voi kunpa saisin aikaiseksi ommella itselleni oman äärettömyysmekkoni.


Seuraavassa videossa väännetään miesten kauluspaidasta hauskoja ja yllättävän nättejä asuja naiselle. Zero waste home -blogin kirjoittaja Bea Johnson on jalostanut kauluspaitaideaa lähes äärettömyyksiin. Mietin vain, näyttäisikö kauluspaita yhtä hyvältä ei ihan mallin mitoissa olevan naisen yllä. Pitänee kokeilla!

Kotitekoinen ripsiväri

Suhtaudun varauksella kaupalliseen kosmetiikkaan. Minua pelottavat niissä käytettävät epämääräiset synteettiset aineet, joiden pitkäaikaisvaikutuksia ei tunneta. Toisaalta minua inhottaa koe-eläinten hyväksikäyttö näiden aineiden testaamisessa. Minua ärsyttävät miljoonat roskikseen päätyvät muovitötsät, joihin litkut ja mömmöt pakataan. Kyseenalaistan koko suuryritysten pyörittämän biljoonabisneksen, joka ruokkii epävarman ihmisen huonoa itsetuntoa.

Kauniilla sanoilla ja mukatieteellisillä väitteillä mainostetut tuotteet vastaavat harvoin odotuksiani. Minulla on huonoja kokemuksia esimerkiksi kaupallisista ripsiväreistä: ne leviävät päivän mittaan alaluomille eivätkä toisaalta illalla suostu millään peseytymään pois ilman ylimääräistä hinkkaamista tai erillistä silmämeikinpoistoainetta, oli kyseessä vedenkestävä tuote tai ei. Nykyään sekoitan ripsivärini itse. Näin säästän rahaa, pakkausmateriaalia ja ennen kaikkea hermojani.

Omaan räpsyttimienkorostinaineeseeni en tarvitse muuta kuin aloe vera -geeliä ja mustaa pigmenttiä (käytännössä siis mustaa mineraaliluomiväriä), ilmatiiviin pikkupurkin sekä irtoripsiharjan. Ripsiharjoja voi ostaa erikseen tai käyttää vanhasta ripsiväripurkista napattua, huolellisesti pestyä harjaa. Sekoitan purkissa muutaman tipan geeliä ja sen verran pigmenttiä, että geelistä tulee riittävän voimakkaan väristä. Dippaan ripsiharjaa seokseen ja ennen silmiin laittamista pyyhin purkin reunaan ylimääräiset. Käytön jälkeen huuhtaisen harjan.

Lopputulos on vaivan väärti. Tämä on rehellisesti sanottuna, tippaakaan itseäni kehumatta, paras ripsiväri, jota olen käyttänyt. Se ei sotkeudu itsestään, mutta lähtee helposti vedellä huuhtomalla pois. Rankkasateella ilman varjoa kulkiessa tai menetettyä rakkautta itkiessä ei tuhriintumiselta voi välttyä, mutta meikin siistiminen onnistuu vaivatta. Ripsarini ei sisällä mitään ylimääräisiä aineita eikä arveluttavia kemikaaleja. Se ei ärsytä silmiä eikä ihoa. Hintakin on kilpailukykyinen: aineet maksavat yhteensä pari kymppiä, mutta riittävät todennäköisesti pidempään kuin kymmenen markettiripsiväriä.

Mikä on sinun suhteesi kosmetiikkaan? Pelottavatko synteettiset aineet vai nautitko kukkaistuoksusta suihkussa? Mietitkö eettisiä kysymyksiä vai poimitko hyllystä halvimman putelin? Jaa toki ajatuksesi!