Liikunnan ei tarvitse olla urheilua

Kuten kaikkea muutakin, koko nuoruusikäni olen yrittänyt suorittaa liikuntaa. Olen aloittanut ties kuinka monta kunto-ohjelmaa, joista joka ikinen on jäänyt kesken. Välillä olen onnistunut saavuttamaan tavoitteitani mutta toisinaan olen epäonnistunut niin, että motivaatio on kadonnut kokonaan. Liikunta on monesti jäänyt jäähylle pitkäksikin ajaksi, koska en ole kokenut olevani tarpeeksi hyvä siinä.

Vasta hiljattain olen oppinut olemaan armollisempi itselleni. Riemuitsen ja kehun itseäni jo siitä, että vaivaudun edes lähtemään lenkkipolulle tai tekemään muutaman punnerruksen. On itseisarvo, että harrastan liikuntaa mahdollisimman säännöllisesti ja mahdollisimman usein. Toissijaista on se, millaisia tuloksia saavutan. Mitä väliä, jos tänään en jaksakaan juosta yhtäjaksoisesti koko lenkkireittiä? Entä sitten, jos en vielä saa yhtään enempää punnerruksia kuin viikko sitten?

Tärkeintä on, että liikunta tuntuu hyvältä. Omia rajojaan kannattaa toki koetella, jotta saa uusia onnistumisen kokemuksia. Tämän voi kuitenkin tehdä lempeästi, ilman että rutistaa itsestään väkivalloin viimeisetkin mehut. Toiset saattavat nauttia siitä, minä en. Annan itselleni luvan tehdä sen verran kuin jaksan. Jos tänään ei ole energiaa juosta, voin hyvillä mielin tehdä kävelylenkin. Kynnys lähteä seuraavalle lenkille on aina matalampi, jos muistot edellisestä kerrasta ovat miellyttäviä.

Ei myöskään ole maailman loppu, jos en jonain päivänä ehdi tai jaksa harrastaa liikuntaa. Vaikka kuntoilu jäisi esimerkiksi sairastumisen takia viikon tai parinkin tauolle, voin aina jatkaa heti, kun olen siihen taas valmis. Ennen pienikin rutiinin katkaisu sai koko homman levähtämään käsiin ja uudelleen aloittaminen tuntui ylivoimaiselta. Varsinkin, kun en paussin jälkeen olisi samalla tasolla kuin sitä ennen, herran jestas.

Olen oivaltanut pienen mutta merkittävän asian: liikunnan ei tarvitse olla urheilua. Tuloksia ei ole pakko kytätä, eikä aina tarvitse edes hengästyä tai hikoilla vuolaasti. Pyöräily töihin on liikuntaa. Kauppakassin kantaminen kotiin on liikuntaa. Haravointi, maton piiskaaminen ja portaiden kipittäminen ovat liikuntaa. Kaikki liike on hyväksi keholleni ja mielelleni. Parasta se on silloin, kun nautin siitä aidosti, ilman suorituspaineita.

Miten sinä suhtaudut liikuntaan?

Minimalistin lempijuhla

Juhannus on lempijuhlani, eikä pelkästään siksi, että se on villi ja salaperäinen keskikesän juhla. Nautin siitä erityisesti siitä syystä, että sisäinen minimalistini säästyy kaikelta siltä stressiltä ja ahdistukselta, joka muihin pyhiin liittyy.

Markkinakoneistot ja krääsää suoltavat tehtailijat ovat onnistuneet ujuttamaan näppinsä kaikkiin muihin vuoden isoihin juhliin. Jouluna ei mistään muusta puhutakaan kuin lahjoista. Pääsiäiseen kuuluvat söpöt tiput ja kinder-yllätykset. Uutta vuotta ei voi viettää ilman välkkyvää savupilveä, ja mitä olisikaan vappu ilman tilpehööritoria, ilmapalloja ja serpentiiniä.

Juhannuksena sen sijaan ihmiset ostavat vain syötävää ja juotavaa. Keskikesän juhlan perinteet eivät liity shoppailuun ja kulutukseen vaan hauskoihin entisajan myytteihin. Poltetaan kokkoa ja kirmataan kukkakedoilla. Tehdään taikoja ja valvotaan huomiseen. Pidetään hauskaa nauttien luonnon ihmeellisyydestä, ihan ilman mitään ylimääräistä.

Toivon, että juhannuksen luonne ei tästä muuttuisi. Se on erinomainen esimerkki siitä, että juhlia voi viettää lahjoitta ja koristeitta. Tärkeintä on hyvä ruoka, läheiset ihmiset ja mahtava tunnelma, joka leviää yhdessäolon ja iloisten toivotusten myötä. Kaikki muu on päälleliimattua ja lopulta ihan turhaa.

Hyvää juhannusta kaikille!

Tavaran arvo

Olen taas pitkästä aikaa saanut vähän kamaa myytyä. Ikuisuusprojekti entisen huoneeni tyhjennys on edennyt jälleen pikkuisen, kun olen saanut ujutettua joitakin vanhoja kirjojani uusille omistajille.

Lapsuudenkodin kirjahyllyäni raivatessani iski yllättäen kuuluisa luopumisen tuska ja takertumisen tarve, joista luulin päässeeni irti. Kirjat, joita olen nuorempana kerännyt, ostanut ja saanut lahjaksi, herättivätkin vaikka mitä muistoja ja kiitollisuudenvelan tunteita. Eihän niitä voi puoli-ilmaiseksi antaa pois! Mietin koko ajan, miten paljon niistä oli alunperin maksettu, miten paljon rahaa menetän ja miten paljon tietyt ihmiset saattaisivat loukkaantua, jos tietäisivät puuhistani.

Aloin taas ymmärtää ihmisiä, jotka yrittävät myydä roinaansa eteenpäin ihan hulluilla hinnoilla kiinnittäen huomiota vain esineen merkitykseen itselleen eikä niinkään sen arvoon toisten silmissä. Ei ole helppoa luopua turhastakaan tavarasta, jos se symboloi läheisiä ystävyyssuhteita, menetettyjä rakkaita, onnen hetkiä lapsuudessa tai suuria tulevaisuuden unelmia. Muistoille ja muille tunneasioille on mahdotonta asettaa hintalappua.

Tunnearvokkaidenkin esineiden hinnat pitää kuitenkin laskea alas, jos haluaa niiden menevän kaupaksi. Oman arvioni mukaan nimittäin tavaran arvo, riippuen sen tyypistä ja laadusta, putoaa suunnilleen puoleen heti, kun se astuu ulos kaupasta. Jos uudelleenmyytävä esine on vähänkään kulunut ja nuhjaantunut, tippuu sen arvo yhä vain. Selvästi rähjääntyneestä kamasta kukaan tuskin haluaa maksaa senttiäkään. Jo käytetty, kestävä tuote sen sijaan pitää arvonsa aika lailla vakiona, jos esineen kunto ei huonone merkittävästi.Esimerkiksi käytettynä ostamani lukiokirjat menivät edelleen kaupaksi samoilla hinnoilla, joilla olin ne itse ostanut.

Ei oikeastaan ole mitään järkeä miettiä, minkä hintainen esine olisi uutena. Tavarasta luopuessa tarkoitus ei ole tienata tai saada kerran menetettyjä rahoja takaisin vaan nimenomaan keventää ylimääräistä tavarataakkaansa. On katsottava kylmästi ohi tunnesiteiden ja mietittävä, mitä itse olisi valmis maksamaan vastaavasta esineestä vastaavassa kunnossa. On iskostettava tajuntaansa, että tunteet ja muistot säilyvät pään sisällä, vaikka tavarat näkökentästä tai varastosta katoaisivatkin. Sitä paitsi tieto siitä, että minulle tarpeeton on toiselle iloksi ja hyödyksi, tuo jo itsessään hyvän mielen.

Kookosdeodorantti

Koko nuoruusikäni olen etsinyt toimivaa deodoranttia ja joutunut kerta toisensa jälkeen pettymään. Jotkut dödöt ovat antaneet periksi jo parin tunnin sisällä, toiset taas ovat haisseet kamalalta, ja kolmannet ovat ärsyttäneet ihoani. Viime kesänä/syksynä törmäsin monessakin ulkomaalaisessa blogissa tähänastisista minulle sopivimpaan vaihtoehtoon: kookosdeodoranttiin. Tätä ihanuutta ei saa kaupasta, mutta sen sekoittaminen kotona on vaivatonta.

Oma versioni valmistuu näin: sekoita 1 osa ruokasoodaa, 1 osa perunajauhoa ja 1-2 osaa sulaa kookosrasvaa. Kannattaa jättää ruokakaupan prosessoitu cocos-tiiliskivi kylmähyllyyn ja tepastella suosiolla lähimpään ekokauppaan. Purkillinen kylmäpuristettua neitsytkookosöljyä maksaa mansikkaa pähkinää mutta on valtavan riittoisaa, syötynäkin terveellistä ja maukasta sekä omaan nenääni aivan ihanan tuoksuista.

Mittasuhteet ovat suuntaa-antavia, ja kokeilemalla löytää itselleen sopivan sekoituksen. Omaani laitan vähän vähemmän ruokasoodaa, koska liian isoina määrinä se saa ihoni kutiamaan ja punoittamaan. Liika perunajauho taas saa mössön paakkuuntumaan kainalossa. Jos kookoksen tuoksu ei miellytä, voi seokseen lisätä vielä muutaman tipan aromaattista öljyä. Kaada seos ilmatiiviiseen purkkiin (tai sekoita valmiiksi kyseisenlaisessa purkissa) ja levitä puhtailla sormilla puhtaalle kainalolle.

Tämä lempeä kotitekoinen deodorantti toimii oman kokemukseni mukaan yhtä hyvin ja joissain tapauksissa jopa paremmin kuin kaupalliset myrkyt. Käytetyt ainekset vaikuttavat kukin tavallaan: kookos toimii lievästi antibakteerisena aineena sekä tehokkaana kosteuttajana, ruokasooda syö epämieluisat hajut ja perunajauho imee ylimääräisen kosteuden. Käytössäni dödö ei ole pettänyt pahasti muistaakseni koskaan, ja tuntuu, että nykyään hikoilenkin entistä vähemmän.

Käteisrahan kauneus

Nykyään on hirvittävän helppo käyttää rahaa, vaikka sitä ei edes olisi. Kun vähän vinguttaa muoviläpyskää maksupäätteessä, niin ostos on oma. Tiliote, tai ikävämmässä tapauksessa luottokorttilasku, muistuttaa ostoksesta vasta ensi kuussa.

Itse käytän kassalla lähes yksinomaan käteistä. Pidän siitä, että näen konkreettisesti tuhlaamani rahasumman, eikä tilini voi mennä miinukselle. Jos lompakostani löytyy vain muovia, en muista edes kiinnittää huomiota loppusummaan keskittyessäni pin-koodin näppäilyyn. Ihmettelen, mahtaako kuitista kieltäytyvillä korttiasiakkailla olla hajuakaan rahavirrasta, jota he kaupoille vierittävät. Minulla ainakin rahantaju katoaa sirulla säätäessä kokonaan, ja tuhlailen paljon todennäköisemmin kuin käteisellä.

Taloustieteilijätuttuni valisti minua (ja maallikkona ymmärsin selityksen seuraavasti), että käteisen käytöstä pitäisi pikku hiljaa pyrkiä lopullisesti eroon, koska se on haitaksi kansantaloudelle. Esimerkiksi harmaa talous olisi helpompi kitkeä, jos kaikki rahaliikenne olisi sähköistä. Käteisraha on poissa kierrosta, se ei kasva korkoa eikä sitä lasketa kenenkään omaisuudeksi ennen kuin se taas kirjataan sähköisesti jonkun tilille.

Pyh, sanon minä! Ei minua haittaa, jos yritykset eivät voi pariin päivään tuottaa voittoa minun rahoillani. Koen sitä paitsi paperi- ja metallirahan luotettavammaksi kuin muovisen: seteli ei säpsähdä sähkökatkoksesta tai pankkien tietojärjestelmien tukoksista, ja onpa se vielä korttia nopeampikin maksuväline. Lisäksi arvostan käteisen anonymiteettiä. Kukaan ei voi seurata, mihin juuri minä kahisevani ja kiliseväni kulutan. Ja jos joskus joudun lähtemään maanpakoon, ainakaan rahankäyttöni perusteella minua ei voi jäljittää.

Käytätkö sinä mieluummin korttia vai käteistä?