Montako vaatetta, montako käyttökertaa?

Innostuin vapaapäivän aamuna ottamaan kuvan jokaisesta vaatteestani ja laatia niistä Excel-taulukon. Idean kirvoitti tämä HS:n juttu ”herra käyttökertakustannuksesta” (maksumuurin takana).

Minäkin haluan tietää, paljonko käytän vaatteitani. Suurin osa vaatteistani on aika vanhoja. Haluaisin uskoa, että useimpia niistä on käytetty jo satoja kertoja. Mutta onkohan oikeasti?

Menneisyydestä en tilastoa enää saa, mutta maaliskuun alusta lähtien olen päättänyt merkata taulukkoon kaikki uudet ostokset tai saadut vaatteet ja seuraan päivittäin, montako käyttökertaa kullekin vaatteelle ehtii kertyä ennen puhki kulumista tai muusta syystä luopumista. Käyttökustannuksiakin on helppo seurata taulukon avulla, vaikka se ei olekaan päällimmäinen kiinnostuksenkohteeni.

Käyttökertojen lisäksi vaatteiden määrä mietityttää. Laskin vaatteita, kenkiä ja laukkuja olevan yhteensä 127 kappaletta. Lukumäärä ei sisällä pikkuhousuja eikä sukkia (mutta villasukat ja muut alusvaatteet ovat mukana). Luku on varmaankin ihan kohtuullinen, mutta listoja selatessa tuntuu, että vain pieni osa garderoobista on aktiivikäytössä, ja varsinkin t-paitoja ja toppeja on ihan liikaa. Luonnollisen poistuman myötä tämä kasa toivon mukaan vähitellen madaltuu. Nytpähän tiedän, mitä minun ei ainakaan tarvitse hankkia lähiaikoina lisää.

Vaateryhmäkpl
T-paidat ja topit24
Asusteet22
Housut16
Neuleet, hupparit ja jakut14
Alusvaatteet13
Puserot11
Kengät11
Ulkotakit7
Laukut5
Mekot4
yhteensä 127 kpl

Jännä nähdä, millaisia lukemia vaatteille kertyy ja mihin suuntaan vaatekaappini tästä kehittyy. Vai lopahtaako taulukointi-intoni alkuunsa (toivottavasti ei, koska kuvaamiseen ja taulukon laatimiseen vierähti tunti jos toinenkin). Raportoin tuloksia, kun niitä alkaa tulla.

Onko täällä muita, joita kiinnostaa vaatteiden käyttökertojen dokumentointi?

Tarjouskauppa on kidutusta

Löysin sopivan asunnon. Hyvä pohja, hyvä taloyhtiö, täydellinen sijainti… suurin osa tarkistuslistani kohdista täyttyi. Harmi kyllä asuntoa myytiin tarjouskaupalla. Olen jo ennestään suhtautunut epäilyksellä tarjouskauppaan, enkä mielelläni olisi lähtenyt mukaan hulluun hintakilpailuun. Näin hyvää asuntoa en kuitenkaan halunnut päästää sivu suun, joten päätin kokeilla onneani.

Jos joku ei tiedä, mitä tarjouskauppa tarkoittaa, selitän lyhyesti. Myyjä/välittäjä asettaa lähtöhinnan, jonka alle ei voi tarjota. Ikään kuin huutokauppana hintaa lähdetään korottamaan vähintään tonni kerrallaan. Tarjoukset ovat voimassa vähintään 48 tuntia, ja myyjä voi hyväksyä tarjouksen aikaisintaan 44 tuntia sen jättämisestä. Yleensä korkein tarjous voittaa, mutta myyjällä ei ole velvollisuutta hyväksyä tarjouksia ollenkaan, jos tarjottu hinta ei miellytä.

Tein ensimmäisen tarjouksen heti näytössä sunnuntaina. Kukaan muu ei ollut vielä siinä vaiheessa ehtinyt tarjota. Asetin hyvät pohjat tarjoamalla reilusti yli lähtöhinnan: 270 000. Kilpaileva tarjous tuli maanantaina, 272 000. Tiistaina korotin omaa tarjoustani, ja niin teki toinenkin ostajaehdokas. Tällaista pallottelua jatkui koko viikon, kilpaileva tarjoaja nosti aina tonnin tai kaksi omien tarjousteni päälle. Hinta kipusi vähitellen kipurajalleni. Lopulta tarjosin sen, mitä pidin omana maksiminani: 285 000. Uskoin ja toivoin, että tällä hinnalla saisin asunnon. Olisihan toinen ostajaehdokas hullu, jos tarjoaisi vielä enemmän.

Ehdin jo olla varma voitostani, kunnes perjantaiaamuna toinen tarjoaja korotti vielä tonnilla. Olin valtavan pettynyt. Asunto oli todella hyvä. Olin jo kuvitellut itseni ja puolisoni sinne asumaan ja miettinyt, millaisia sisustus- ja remonttiratkaisuja sinne tehtäisiin ja millaista elämämme siellä olisi. Mutta ei auttanut, koska nyt oltiin jo kipurajalla. Päätin, että en enää tarjoa. Asunnon neliöhinta oli noussut hurjaksi, ja halusin pysyä järkevänä. Kyllä niitä uusia asuntoja taas tulisi.

Nukuin yön yli, ja kun vielä seuraavanakin päivänä ajatus juuri tämän asunnon menettämisestä masensi, laskin rahani ja totesin, että voin sittenkin korottaa vielä. Lainan määrää pankki ei lisäisi, mutta olihan minulla säästöjä tilillä. Laitoin ehdottomat maksimit peliin: 287 500. Tiedostin, että myyjä saisi aika hyvän tilin tästä eikä asunnon arvo todennäköisesti olisi oikeasti ihan näin korkea. Tiesin, että tein tarjouksen tunteen, en järjen pohjalta. Tarjouksen jätettyäni olin kauhuissani: olin aivan maksukykyni ylärajalla. Ja samalla innoissani: asunto olisi minun.

Sunnuntaina kilpailijani korotti tarjoustaan 289 000 euroon.

Se siitä sitten. Ei mitään mahdollisuutta enää korottaa. Joku toinen saisi elää unelmaelämäänsä tässä ihanassa asunnossa. Viikon kestänyt jännitysnäytelmä päättyi surkeasti.

Päällimmäinen tunteeni tässä kohtaa oli – hassua kyllä – helpotus. Olisin oikeasti maksanut liikaa, jos viimeinen tarjoukseni olisi mennyt läpi. Mieleeni tulvahtivat samalla kaikki asunnon huonot puolet. Keittiö oli kyllä tosi pieni. Juuri tehdyn remontin jälki oli paikoin viimeistelemätöntä, joten korjauksia olisi joutunut tekemään. Ja asuntoon oli tulossa vielä ikkunaremontti! Asunto olisi ollut tosi hyvä, juuri sellainen kuin etsin. Mutta ei sekään ollut täydellinen. Eikä todellakaan 289 000 euron arvoinen.

Tarjouskauppa on hirveää kidutusta. Koko viikon nukuin huonosti, koska minua jännitti kaupan lopputulos niin paljon. On täyttä tuskaa odottaa jokaisen tarjouksen jälkeen pahimmillaan 2 vuorokautta, korottaako joku vielä. Tonnin korottelu tuntuu vain kiusaamiselta. Koska tarjouskauppa etenee niin hitaasti, jää ostajaehdokkaille aikaa haaveilla ja sitoutua asuntoon tunnetasolla, jolloin asunnon kuvitteellinen arvo kohoaa yli sen todellisen arvon. Tarjouskauppa vie psykologisesti mennessään, ja todellisuudentaju tarjoajilla hämärtyy. Huomasin, että itselleni kävi näin, ja olen varma, että vastatarjoajalle kävi niin myös.

Ajattelen, että tarjouskauppakonsepti on yksi syy pääkaupunkiseudun asuntojen hintojen räjähtämiseen. Siinä kohtaa, kun hintakorotuksia ohjaavat tunteet eikä järki, asunnon todellisella arvolla ei ole enää mitään merkitystä. Merkitystä on vain sillä, kenellä on varaa maksaa eniten kämpästä. Tähän kai tarjouskaupan idea perustuukin: pumpataan vielä vähän lisää ilmaa asuntojen hintoihin. Se on myyjälle valtavan tuottoisa tapa myydä alueilla, joissa kysyntä ylittää tarjonnan. Ostajalle se ei todellakaan ole edukasta. Ihmiset tarjoavat aivan hulluja summia pienistä kaupunkikopperoista. Pankit lietsovat hullunmyllyä myöntämällä ylisuuria lainoja ja keventämällä vakuusvaatimuksia (HS 8.3.2021, tilaajille). Siltikin (tai ehkäpä osittain siitä syystä) hinnat karkaavat keskituloisten ulottumattomiin (YLE 18.11.2020).

Olen pahoillani, että osallistuin asuntomarkkinoiden ylikuumentumiseen korottamalla tarjousta vielä kipurajani yli. Olen myös surullinen, etten saanut asuntoa, vaikka olin valmis maksamaan maltaita. Harmittaa, että asunnonetsintäprojekti ei tullut vielä päätökseen, koska se on henkisesti todella kuormittavaa ja lannistavaa. Ja tämähän oli vasta toinen kohde, josta tein tarjouksen! Toivon todella, että kolmas kerta toden sanoo.

Onko lukijoissa muita tarjouskaupan uhreja?

Helmikuussa ei kestohankintoja

Helmikuussa kävin taidenäyttelyssä syksyllä hankitulla museokortilla, söin ravintolassa thaimaalaista ruokaa ja latasin kiipeilykortin. Tämä kaikki tapahtui ennen, kuin tiukentuvista koronarajoituksista ilmoitettiin. Tautitilanteen takia peruutin junareissun kotikotiin enkä nähnytkään pitkästä aikaa ystäviä ja perhettä. Laskiaispulla jäi tänä vuonna syömättä, koska myöhästyin sesongista enkä viitsinyt itse leipoa.

Mitään tavaraa tai vaatetta en hankkinut eikä ollut tarvettakaan. Ei siis kummempaa raportoitavaa tästä kuusta.

Epätäydellistä etsimässä

Asunnonostoprojekti jatkuu.

Ensimmäisen ostotarjouksen jälkeen olen jatkanut näytöillä käymistä, mutta sopivaa kohdetta ei ole vielä tullut vastaan. Kaikissa on jotain vikaa, tai ne ovat liian kalliita. Pahimmillaan (ja aika usein) asunnossa on jotain vikaa JA se on liian kallis!

Tiedän kyllä, että ensiasunnon ei tarvitse olla täydellinen, enkä sellaista odotakaan. Tiedän myös, että budjetillani ei Helsingistä välttämättä saa kovin kummoista kaksiota. Mutta välillä tuntuu hankalalta hahmottaa, mikä oikeastaan on asunnossa olennaista ja mistä olen valmis tinkimään. Jäsennelläänpä ajatuksia.

Kaikkein tärkeimmältä tässä elämäntilanteessa tuntuu asunnon sijainti. Kantakaupunki sen olla pitää. Ei ydinkeskusta kuitenkaan. Asuinalueen rauhallisuus ja lenkkimaastojen läheisyys iso plussa. Työmatka saisi mielellään lyhentyä, ei ainakaan pidentyä. Plussaa, jos kaikki arjen paikat olisivat hiukan lähempänä. Sijainti ei siis saa missään nimessä olla huonompi kuin nykyinen.

Yhtä tärkeää on toimiva pohja ja tarpeeksi tilaa kahdelle. Huoneistossa pitää olla vessan lisäksi vähintään yksi suljettava huoneen ovi, jotta toinen voi nukkua rauhassa vaikka toinen on hereillä. Valitettavan paljon näkee näitä avoimeksi remontoituja koteja, joissa kaikki ovet on poistettu. Sydämeeni sattuu, kun näen, että 30-luvun kivitaloasunnon puuovet on heivattu kaatopaikalle karmeineen. Kenen mielestä se oli hyvä idea? Uusien karmien sekä kunnollisen puuoven tilaaminen ja asentaminen maksaa yllättävän paljon!

Asunnon kunto. En ole varma, mitä mieltä olen tästä. Muuttovalmis koti kuulostaa ihanan helpolta, mutta haluan olla avoin pienelle remontillekin, jos sen tarve on huomioitu hinnassa. Oikeastaan kaikkein ikävintä on, jos kämppä on juuri remontoitu viimeisen päälle, enkä tykkää edellisen omistajan tekemistä ratkaisuista (krhm kiiltävä keittiö krhm). Ekologinen omatuntoni ei sallisi vasta-asennettujen kalusteiden ja pintojen vaihtamista uusiin vain esteettisistä syistä. Mutta sietäisinkö upouuden keittiön korkeakiiltoisia kaapinovia? Tai muovista tiskiallasta? Jääkaapin viereen asennettua uunia? Rumanväristä laminaattia? Mahdollisesti. Ainakin jos muut, tärkeämmät asiat ovat kohdallaan. Hassua, miten paljon tällaiset pikkuseikat silti vähentävät ostohaluja.

Entäs taloyhtiö? Aina sanotaan, että putkiremontti pitäisi olla tehtynä. Tilastollisestihan myyjä hyötyy, jos saa asuntonsa myytyä ennen putkiremonttia, ja ostajalle on edullisempaa, jos saa hankittua asunnon, jossa putkiremontti on tehty. Linjasaneerauksen kustannus nimittäin on useimmiten suurempi kuin siitä koituva asunnon välitön arvonnousu. Mutta entä jos remontoimattoman asunnon saakin tosi edullisesti? Jos kokonaishinta sattuukin jäämään alle yleisen markkinatason, kun huomioidaan putiremontin kustannus, onko tuleva remontti oikeastaan ongelma? Ehkä ei. Laskin käteen vain. Muiden isojen remonttien kohdalla sama juttu.

Taloyhtiössä saisi mielellään olla yhteiskäyttösauna, mutta aika usein sellaista ei ole. Onko se kynnyskysymys? Olen tottunut käymään melkein viikoittain saunassa, joten olisihan siinä totuttelemista olla ilman. Toisaalta olen aiemminkin elänyt aikoja ilman saunaa. Tarvittaessa uimahalliin pääsee aina (kun ei ole pandemiaa), ja voihan sitä joskus tuppautua kylään jonkun saunallisen luo. Mukavuusjutuiksi voisi myös laskea pesutuvan ja kunnollisen pyörävaraston. Jos kylppäriin mahtuu pesukone, ei pesutupa ole pakollinen, vaikka kiva onkin. Pyörä olisi kiva saada sisälle tai katokseen säältä suojaan, mutta tämä on sellainen toive, joka on vaikea saada täyteen.

Vertaan potentiaalisia asuntoja aina nykyiseen vuokrakämppäämme. Se on tietysti luonnollista ja varmaan ihan fiksuakin, jos tavoitteena on, ettei elämänlaatu omistusasumisen myötä heikkene. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada, ja epätäydellistähän tässä etsitään.

Alla vielä kooste itseäni varten (muokkaan tarvittaessa).

En tingi:
+++sijainti
+++toimiva pohja

Olisi tosi kiva mutta ei ihan täysin pakollinen:
++alkuperäiset ovet tallella
++hyvällä maulla valmiiksi remontoitu TAI
++vaatii vähän remonttia mutta on vastaavasti edullisempi
++putkiremontti ja muut isot taloyhtiön rempat tehty
++taloyhtiön sauna

Plussaa olisi mutta ei vaikuta ostopäätökseen
+talopesula
+kätevä pyöräsäilytys sisätiloissa tai katoksessa
+parveke

Pisteitä vähentää
–ruma uusi keittiö
–epäkäytännölliset tai rumat ratkaisut, joita on vaikea tai kallis muuttaa
–huono haju (lähteekö pois siivoamalla?)

Kannattaako kotivaatteisiin panostaa?

Minulle opetettiin pienenä, että kotona hilluessa käytetään eri vaatteita kuin ihmisten ilmoille lähtiessä. Syy oli käytännöllinen: meillä oli lemmikkejä, joten hyviä, siistejä vaatteita ei kannattanut pilata karvoilla. Kotivaatteiksi sopivat mitkä tahansa rennot lökäpöksyt ja huppari tai t-paita. Monesti käytin veljieni pieneksi jääneitä vaatteita kotiasuina.

Törmäsin ajatukseen erikseen kotioloihin hankituista vaatteista vasta aikuisiällä. Konsepti tuntui pitkään vieraalta, suorastaan järjettömältä. Miksi ihmeessä ostaa hieno (ja ehkä kallis) asu pelkästään kotona istumista varten? Puurotahroja siihen tulee kuitenkin. Eikö kaikilla ole vaatekaapissa sellaisia vaatteita, joita ei julkisesti viitsi pitää mutta jotka menisivät kotona ihan hyvin, oloasuna tai yöpukuna?

Ja juuri tässä kohtaa ajatteluni menee ilmeisesti vikaan. Itseään arvostava ihminen nimittäin ei pukeudu huonommin yksin ollessaan kuin muiden seurassa, ainakin mikäli joitain pukeutumis- ja etikettiasiantuntijoita on uskominen. Itseä ja saman talouden muita jäseniä kohtaan osoitetaan kunnioitusta pukeutumalla siististi ja edustavasti. Kotivaatteet saavat olla mukavat mutta eivät sotkuiset, rikkinäiset, kulahtaneet tai muuten rumat.

Huoliteltujen kotiasujen puolestapuhujat näyttävät vetoavan pääosassa siistin pukeutumisen herättämään tunteeseen, joka oletettavasti muuttaa koko elämän. Kun on aina hyvin pukeutunut – myös silloin kun on yksin ja laiskottelee – itsetunto nousee kohisten. Positiivinen minäkuva säteilee pian elämän muillekin osa-alueille. Koko elämästä tulee pikkuisen elegantimpaa ja kaiken kaikkiaan parempaa.

Olen tätä ajatusta yrittänyt sulatella, mutta en ole vielä täysin vakuuttunut. Periaatteessa ajatus kauniista kotiasusta viehättää, mutta toisaalta se tuntuu jollain tapaa turhalta ja koreilevalta sekä suoraan sanottuna tuhlailevalta. Oman filosofiani mukaan itselle hankitut vaatteet pyritään ensisijaisesti itse käyttämään loppuun asti. Kuinka tämä onnistuu ihmiseltä, jolla ei ole käyttöä kakkosluokan vaatteille, kun kotivaatteidenkin kuuluu olla priimaa? Eikö näillä aina-parhaisiin-pukeutujilla ole ollenkaan sellaisia vaatteita? Heivataanko vähän nuhjaantuneet pukimet lahjoituskonttiin muiden päänvaivaksi vai kenties suoraan roskiksen syövereihin, kun ne eivät enää täytä siistin pukeutumisen standardia?

Jään pohtimaan, kannattaisiko kotiasuihin todella panostaa. Tällä hetkellä menen mukavuus edellä, mikä toteutuu helposti vanhojen tuttujen, vähän jo virttyneiden vaatteiden kohdalla. Mutta että pukeutuisin kauniisti kotona? Se edellyttäisi uusia hankintoja, joille ei ole välttämätöntä tarvetta, ja tehän tiedätte, kuinka suhtaudun sellaiseen.

Oletko kotiasuhifistelijä tai oletko törmännyt sellaiseen? Pitäisikö sinusta kotipukeutumiseen panostaa?