Maaliskuussa kenkäostoksia ja yksi iso hankinta

Maaliskuussa ostin kahdet uudet kengät: kevyet mokkasiinit kesäksi ja nahkaiset nauhakengät vähän siistimpää pukeutumista vaativiin mutta kuitenkin rentoihin tilaisuuksiin. Ostokset olivat tarveperustaisia. Molemmat kengät ovat paljasjalkamallia.

Mokkasiinit tilasin netistä suoraan valmistajan verkkokaupasta hiukan riskillä kokotaulukon perusteella, ja odottelen niitä vielä saapuviksi. Olisin sovittanut kyseisiä kenkiä jälleenmyyjän kivijalkaliikkeessä ja mielelläni myös ostanut sieltä, mutta omaa kokoani ei ollut saatavilla eikä enää tilattavissa. Mallailtuani liian isoa jämäkokoa jalkaani totesin, että kengät ovat ihanat, koko vain on väärä. Nyt onkin jännät paikat, saanko sopivat kengät vai pitääkö lähteä palautusrumbaan.

HankintaHinta
Kuukautisalushousut 3 kpl72,00
Mustat nahkakengät109,00
Ruskeat mokkasiinit111,00
Vaatebudjettia jäljellä708,00

Karsin kaapista kahdet liian pienet kengät pois uusien tieltä, joten tavaramäärän suhteen tulos on plus-miinus-nolla. Toiset poistamani kengät olivat tekonahkaiset, aika kuluneet loaferit, jotka heitin suoraan roskikseen. Ostin ne vuosia sitten käytettynä muutamalla eurolla, ja ne olivat jo silloin vähän elähtäneet. En onnistunut kerryttämään niille lopulta kovinkaan paljon käyttöä. Toiset kengät, nätit nahkaiset herrainkengät, annoin pois. Ne olivat ostaessa hyvät, mutta koska jalkani on kasvanut viime vuosina, ne ovat alkaneet puristaa todella epämiellyttävästi. Uudet mustat kengät korvaavat nämä.

Maaliskuussa en tehnyt muita tavarahankintoja. Aineettomana hankintana toteutin pitkäaikaisen haaveen ja ostin fysioterapeutin personal training
-palvelun itselleni puolen vuoden ajaksi. Maksoin koko valmennuksen kerralla, joten siihen meni pari tonnia säästöistä. Hankinta jarrutti hieman vaurastumissuunnitelmaani mutta oli toisaalta tärkeä terveyden kannalta. Tavoitteeni valmennukselle ovat kivuton selkä ja vahvempi kroppa. Odotukseni ovat korkealla. Todella toivon saavani rahoilleni vastinetta!

Etukäteen maksettu on kuin lahjaksi saatu

Inhoan rahan käyttämistä. Vaikka rahaa käyttäisi kivoihinkin juttuihin, maksaminen tuntuu aina ikävältä. Jään pohtimaan, oliko tämä nyt sen ja sen summan arvoinen kokemus/tavara/ruoka/matka. Tällainen puntarointi vähentää varsinkin palveluista ja kokemuksista saatua iloa.

Tilanne muuttuu, kun maksan palvelusta etukäteen. Esimerkiksi kiipeilyharrastukseni: tuntuisi todella ikävältä maksaa jokaisesta kiipeilykerrasta 9 euroa. Todennäköisesti kävisin harvemmin kiipeämässä, jos joka kerta pitäisi kaivaa kuvetta. Kun kiipeilykortti on maksettu, sillä mennään niin kauan, kuin arvoa riittää. Rahaa ei tarvitse edes miettiä, kun käy kiipeämässä. Sen kuin menee vain!

Museokortti on vielä parempi esimerkki. Ilman korttia kävisin museoissa ehkä kahdesti vuodessa, ja silloinkin tarkkaan harkiten. Syy ei ole se, etten nauttisi taidemuseoissa kiertämisestä, vaan se, että lipuista maksaminen kirpaisisi liikaa ja miettisin mieluummin tilalle jotain ilmaista tekemistä. Maksettu museokortti taas innostaa kerryttämään kulttuurikokemuksia: jotta rahalleen saa vastinetta, kannattaa itse asiassa käydä mahdollisimman monessa näyttelyssä. Olisinko käynyt tuijottelemassa ryijyjä ilman museokorttia? En tosiaankaan. Mutta olen iloinen, että menin. Osa niistä oli tosi hienoja.

Etukäteen maksettu palvelu on kuin lahja menneisyyden itseltäni nykyminulle. Olen selvästi hieman hövelimpi maksamaan könttäsummia tärkeäksi kokemistani asioista etukäteen kuin niistä samoista asioista pikku hiljaa käytön mukaan. Ja kun palvelusta on jo maksettu, sitä ei tietenkään voi jättää käyttämättä! Täten en voi taloudellisiin syihin vedoten jättää liikuntakertoja välistä tai riistää itseltäni virkistäytymistä vaikkapa kulttuurin parissa.

Etukäteen maksaminen tarkoittaa omalla kohdallani yleensä harkittuja, perusteltuja ja arvojeni mukaisia kulutuspäätöksiä. Niistä en koe huonoa omatuntoa, eivätkä ne sotke kuukausibudjettiani. Ne tekevät minusta sosiaalisemman, menevämmän ja iloisemman, ja joskus ne myös helpottavat elämää. Kiitos lahjasta, menneisyyden minä!

Montako vaatetta, montako käyttökertaa?

Innostuin vapaapäivän aamuna ottamaan kuvan jokaisesta vaatteestani ja laatia niistä Excel-taulukon. Idean kirvoitti tämä HS:n juttu ”herra käyttökertakustannuksesta” (maksumuurin takana).

Minäkin haluan tietää, paljonko käytän vaatteitani. Suurin osa vaatteistani on aika vanhoja. Haluaisin uskoa, että useimpia niistä on käytetty jo satoja kertoja. Mutta onkohan oikeasti?

Menneisyydestä en tilastoa enää saa, mutta maaliskuun alusta lähtien olen päättänyt merkata taulukkoon kaikki uudet ostokset tai saadut vaatteet ja seuraan päivittäin, montako käyttökertaa kullekin vaatteelle ehtii kertyä ennen puhki kulumista tai muusta syystä luopumista. Käyttökustannuksiakin on helppo seurata taulukon avulla, vaikka se ei olekaan päällimmäinen kiinnostuksenkohteeni.

Käyttökertojen lisäksi vaatteiden määrä mietityttää. Laskin vaatteita, kenkiä ja laukkuja olevan yhteensä 127 kappaletta. Lukumäärä ei sisällä pikkuhousuja eikä sukkia (mutta villasukat ja muut alusvaatteet ovat mukana). Luku on varmaankin ihan kohtuullinen, mutta listoja selatessa tuntuu, että vain pieni osa garderoobista on aktiivikäytössä, ja varsinkin t-paitoja ja toppeja on ihan liikaa. Luonnollisen poistuman myötä tämä kasa toivon mukaan vähitellen madaltuu. Nytpähän tiedän, mitä minun ei ainakaan tarvitse hankkia lähiaikoina lisää.

Vaateryhmäkpl
T-paidat ja topit24
Asusteet22
Housut16
Neuleet, hupparit ja jakut14
Alusvaatteet13
Puserot11
Kengät11
Ulkotakit7
Laukut5
Mekot4
yhteensä 127 kpl

Jännä nähdä, millaisia lukemia vaatteille kertyy ja mihin suuntaan vaatekaappini tästä kehittyy. Vai lopahtaako taulukointi-intoni alkuunsa (toivottavasti ei, koska kuvaamiseen ja taulukon laatimiseen vierähti tunti jos toinenkin). Raportoin tuloksia, kun niitä alkaa tulla.

Onko täällä muita, joita kiinnostaa vaatteiden käyttökertojen dokumentointi?

Tarjouskauppa on kidutusta

Löysin sopivan asunnon. Hyvä pohja, hyvä taloyhtiö, täydellinen sijainti… suurin osa tarkistuslistani kohdista täyttyi. Harmi kyllä asuntoa myytiin tarjouskaupalla. Olen jo ennestään suhtautunut epäilyksellä tarjouskauppaan, enkä mielelläni olisi lähtenyt mukaan hulluun hintakilpailuun. Näin hyvää asuntoa en kuitenkaan halunnut päästää sivu suun, joten päätin kokeilla onneani.

Jos joku ei tiedä, mitä tarjouskauppa tarkoittaa, selitän lyhyesti. Myyjä/välittäjä asettaa lähtöhinnan, jonka alle ei voi tarjota. Ikään kuin huutokauppana hintaa lähdetään korottamaan vähintään tonni kerrallaan. Tarjoukset ovat voimassa vähintään 48 tuntia, ja myyjä voi hyväksyä tarjouksen aikaisintaan 44 tuntia sen jättämisestä. Yleensä korkein tarjous voittaa, mutta myyjällä ei ole velvollisuutta hyväksyä tarjouksia ollenkaan, jos tarjottu hinta ei miellytä.

Tein ensimmäisen tarjouksen heti näytössä sunnuntaina. Kukaan muu ei ollut vielä siinä vaiheessa ehtinyt tarjota. Asetin hyvät pohjat tarjoamalla reilusti yli lähtöhinnan: 270 000. Kilpaileva tarjous tuli maanantaina, 272 000. Tiistaina korotin omaa tarjoustani, ja niin teki toinenkin ostajaehdokas. Tällaista pallottelua jatkui koko viikon, kilpaileva tarjoaja nosti aina tonnin tai kaksi omien tarjousteni päälle. Hinta kipusi vähitellen kipurajalleni. Lopulta tarjosin sen, mitä pidin omana maksiminani: 285 000. Uskoin ja toivoin, että tällä hinnalla saisin asunnon. Olisihan toinen ostajaehdokas hullu, jos tarjoaisi vielä enemmän.

Ehdin jo olla varma voitostani, kunnes perjantaiaamuna toinen tarjoaja korotti vielä tonnilla. Olin valtavan pettynyt. Asunto oli todella hyvä. Olin jo kuvitellut itseni ja puolisoni sinne asumaan ja miettinyt, millaisia sisustus- ja remonttiratkaisuja sinne tehtäisiin ja millaista elämämme siellä olisi. Mutta ei auttanut, koska nyt oltiin jo kipurajalla. Päätin, että en enää tarjoa. Asunnon neliöhinta oli noussut hurjaksi, ja halusin pysyä järkevänä. Kyllä niitä uusia asuntoja taas tulisi.

Nukuin yön yli, ja kun vielä seuraavanakin päivänä ajatus juuri tämän asunnon menettämisestä masensi, laskin rahani ja totesin, että voin sittenkin korottaa vielä. Lainan määrää pankki ei lisäisi, mutta olihan minulla säästöjä tilillä. Laitoin ehdottomat maksimit peliin: 287 500. Tiedostin, että myyjä saisi aika hyvän tilin tästä eikä asunnon arvo todennäköisesti olisi oikeasti ihan näin korkea. Tiesin, että tein tarjouksen tunteen, en järjen pohjalta. Tarjouksen jätettyäni olin kauhuissani: olin aivan maksukykyni ylärajalla. Ja samalla innoissani: asunto olisi minun.

Sunnuntaina kilpailijani korotti tarjoustaan 289 000 euroon.

Se siitä sitten. Ei mitään mahdollisuutta enää korottaa. Joku toinen saisi elää unelmaelämäänsä tässä ihanassa asunnossa. Viikon kestänyt jännitysnäytelmä päättyi surkeasti.

Päällimmäinen tunteeni tässä kohtaa oli – hassua kyllä – helpotus. Olisin oikeasti maksanut liikaa, jos viimeinen tarjoukseni olisi mennyt läpi. Mieleeni tulvahtivat samalla kaikki asunnon huonot puolet. Keittiö oli kyllä tosi pieni. Juuri tehdyn remontin jälki oli paikoin viimeistelemätöntä, joten korjauksia olisi joutunut tekemään. Ja asuntoon oli tulossa vielä ikkunaremontti! Asunto olisi ollut tosi hyvä, juuri sellainen kuin etsin. Mutta ei sekään ollut täydellinen. Eikä todellakaan 289 000 euron arvoinen.

Tarjouskauppa on hirveää kidutusta. Koko viikon nukuin huonosti, koska minua jännitti kaupan lopputulos niin paljon. On täyttä tuskaa odottaa jokaisen tarjouksen jälkeen pahimmillaan 2 vuorokautta, korottaako joku vielä. Tonnin korottelu tuntuu vain kiusaamiselta. Koska tarjouskauppa etenee niin hitaasti, jää ostajaehdokkaille aikaa haaveilla ja sitoutua asuntoon tunnetasolla, jolloin asunnon kuvitteellinen arvo kohoaa yli sen todellisen arvon. Tarjouskauppa vie psykologisesti mennessään, ja todellisuudentaju tarjoajilla hämärtyy. Huomasin, että itselleni kävi näin, ja olen varma, että vastatarjoajalle kävi niin myös.

Ajattelen, että tarjouskauppakonsepti on yksi syy pääkaupunkiseudun asuntojen hintojen räjähtämiseen. Siinä kohtaa, kun hintakorotuksia ohjaavat tunteet eikä järki, asunnon todellisella arvolla ei ole enää mitään merkitystä. Merkitystä on vain sillä, kenellä on varaa maksaa eniten kämpästä. Tähän kai tarjouskaupan idea perustuukin: pumpataan vielä vähän lisää ilmaa asuntojen hintoihin. Se on myyjälle valtavan tuottoisa tapa myydä alueilla, joissa kysyntä ylittää tarjonnan. Ostajalle se ei todellakaan ole edukasta. Ihmiset tarjoavat aivan hulluja summia pienistä kaupunkikopperoista. Pankit lietsovat hullunmyllyä myöntämällä ylisuuria lainoja ja keventämällä vakuusvaatimuksia (HS 8.3.2021, tilaajille). Siltikin (tai ehkäpä osittain siitä syystä) hinnat karkaavat keskituloisten ulottumattomiin (YLE 18.11.2020).

Olen pahoillani, että osallistuin asuntomarkkinoiden ylikuumentumiseen korottamalla tarjousta vielä kipurajani yli. Olen myös surullinen, etten saanut asuntoa, vaikka olin valmis maksamaan maltaita. Harmittaa, että asunnonetsintäprojekti ei tullut vielä päätökseen, koska se on henkisesti todella kuormittavaa ja lannistavaa. Ja tämähän oli vasta toinen kohde, josta tein tarjouksen! Toivon todella, että kolmas kerta toden sanoo.

Onko lukijoissa muita tarjouskaupan uhreja?

Helmikuussa ei kestohankintoja

Helmikuussa kävin taidenäyttelyssä syksyllä hankitulla museokortilla, söin ravintolassa thaimaalaista ruokaa ja latasin kiipeilykortin. Tämä kaikki tapahtui ennen, kuin tiukentuvista koronarajoituksista ilmoitettiin. Tautitilanteen takia peruutin junareissun kotikotiin enkä nähnytkään pitkästä aikaa ystäviä ja perhettä. Laskiaispulla jäi tänä vuonna syömättä, koska myöhästyin sesongista enkä viitsinyt itse leipoa.

Mitään tavaraa tai vaatetta en hankkinut eikä ollut tarvettakaan. Ei siis kummempaa raportoitavaa tästä kuusta.