Minulla on paha tapa tulla kaikkialle aina hädin tuskin viime tinkaan. Valitettavan monesti käy niin, että viime tinka venyy muutaman minuutin myöhästymiseksi. En lähes koskaan myöhästy pahasti (eli oman määritelmäni mukaan yli kymmenen minuuttia), mutta harvassa ovat ne kerrat, kun olen oikeasti ajoissa ja saan rauhassa hengähtää ennen tapaamisen/ luennon/ treenien alkua. Suunnittelen kyllä lähteväni hyvissä ajoin, mutta jotenkin aina aliarvioin ajankulun ja joudun kiirehtimään hiki hatussa ja jännittämään, kerkeänkö. Tunne siitä, että saatan myöhästyä, on valtavan stressaava ja aiheuttaa ihan turhaa sydämentykytystä elämääni.
Myöhästelyyn liittyy monenlaisia tunteita niin myöhästelijän kuin odottavienkin puolesta. Myöhästely voi olla humoristinen juttu esimerkiksi silloin, kun jatkuvasti myöhässä tuleva asuu ihan kohtaamispaikan vieressä eikä silti pysty tulemaan ajoissa. Myöhästyjälle tai etenkin melkein-myöhästyjälle kiire voi tuoda kaivattuja adrenaliinipurskanduksia elämään. Yleensä myöhästyminen koetaan kuitenkin negatiivisena. Oma myöhästymiseni aiheuttaa minussa ainakin häpeää ja kiukkua. Olen kiukkuinen itselleni, koska mokasin ajankäyttöni taas kerran. Joskus taas koen, että myöhästyminen ei ollut oma vikani vaan matkan varrella on saattanut olla ”odottamattomia” esteitä, kuten ruuhkaa tai liian monet punaiset valot. Tällöin olen kiukkuinen maailmalle (tai ihmisille tai liikennevaloille). Odottelijana koen turhautumista siitä, että joudun odottamaan ja aikani valuu hukkaan. Odottavasta voi tuntua siltä, että häntä ja hänen aikaansa ei kunnioiteta, vaikka myöhästyvän tarkoitus ei olisikaan nostaa itseään ylitse muiden.
Omalla kohdallani myöhästymisen kaava on aina sama: lasken, että pyörämatkaan menee esimerkiksi viisitoista minuuttia. Lisään päälle viisi minuuttia pukeutumisaikaa. Kaksikymmentä minuuttia ennen määräaikaa alan pakata reppua, tajuan, että pitää käydä vielä vessassa, muistan, että jotain piti ottaa mukaan ja etsin hetken kännykkää, kun en muista, mihin sen viimeksi jätin. Ai niin ja pyöräilykypärä/ hanskat/ vesipullo/ tärkeä lappu unohtui. Hosun eestaas, ja lopulta huomaan lähteväni viisi minuuttia myöhässä. Vartin pyörämatkaan on enää käytettävissä kymmenen minuuttia. Ei kun poljinta toisen eteen. Saatan vielä ehtiä, mutta perille päästyäni olen hengästynyt, hikinen ja pahalla tuulella.
Ratkaisu ongelmaan vaikuttaisi olevan ihan yksinkertainen: pitää lähteä aikaisemmin. Ja vielä tarkemmin: pitää valmistautua lähtöön aikaisemmin. En kuitenkaan usko, että perimmäinen ongelmani on se, etten pysty hallitsemaan ajankäyttöäni. Tiedän kokemuksesta, että pystyn ja osaan silloin, kun se on aivan välttämätöntä, eikä minulla ole tietääkseni mitään neurologista häiriötäkään, joka selittäisi kroonista myöhästelyä tai lähes-myöhästymistä. Uskon, että ongelmani on se, että inhoan ja pelkään odottamista. Jos tulen etuajassa tapaamiseen, joudun hetken sietämään kiusaantuneena seisoskelua, toimettomuutta ja kenties kohtaamisia vieraiden ihmisten kanssa. Eihän se käy päinsä. Parempi siis pyrkiä olemaan paikalla täsmälleen silloin, kun pitääkin, eikö? Lähteä tasan sillä kellon lyömällä, jolloin kuvittelen ehtiväni juuri oikeaan aikaan. Ja vastaavasti myöhästyä pari minuuttia, jos kun jotain odottamatonta käy. Eikö?
No ei. Oikeasti haluan opetella olemaan ajoissa. En täsmälleen ajoissa vaan viisi minuuttia etuajassa -ajoissa. Minusta myöhästely on haitallinen käyttäytymismalli, joka aiheuttaa pahaa mieltä niin itsessäni kuin odottelevissa ihmisissäkin, ja haluan siitä eroon. Mielikuvissani ajoissa oleva Iitu on järkevä, tasapainoinen ja aikaansaava ihminen. Ajoissa oleva Iitu vaikuttaa kunnioittavan itseään ja muita. Hän on kiireetön ja rauhallinen. Hänellä on palikat siistissä pinossa ja tarvittavat eväät menestymiseen kaikilla toivomillaan elämän osa-alueilla. Myöhästelevä Iitu taas – hän on levoton, säntäilevä, palikoitaan sieltä täältä kahmiva perässäjuoksija. Hyvällä tuurilla hän ehtii oikeasta ovesta sisään, mutta riski jäädä ulkopuolelle on tarpeettoman suuri.
Ensimmäinen askel viimetinkailun lopettamiseen on siis odottamiseen totutteleminen. Ei ole vaarallista, jos joutuu odottamaan viisi tai kymmenen minuuttia ennen varsinaisen ohjelman alkamista. Sen sijaan, että tähtään täsmällisyyteen, minun kannattaisi tähdätä siihen, että olen esimerkiksi seitsemän minuuttia etuajassa. Tai jopa kymmenen–viisitoista minuuttia. Siinä ajassa ehtii sattua takaisku jos toinenkin. Joskus voisi tehdä hyvää kokeilla olla ihan reilusti vaikkapa puoli tuntia etuajassa ja huomata, ettei siihenkään kuole. Jos niin pitkä toimettomuus ahdistaa liikaa, voi ajan käyttää hyödyksi vaikka vastaamalla sähköpostiin tai treenaamalla sormilihaksia. Ottaa kirjan tai lehden mukaan luettavaksi. Hätätilassa älypuhelin pelastaa kaikilta kiusallisilta tai muuten vain tylsiltä odotustilanteilta.
Myöhästeletkö sinä usein? Pelkäätkö odottamista kuten minä, väheksytkö muiden aikaa tai onko ajanhallinta sinulle hankalaa? Vai kuulutko siihen joukkoon, joka on aina hiukan etuajassa?
Totta, ettei mahalaukun venyminen ole ainoa kylläisyyttä säätelevä tekijä mutta tärkeä yhtä kaikki. Meillä on näköjään ihan erilaiset lähtökohdat ruokavalion suhteen. Ensimmäiseksi haluaisin korostaa, että ruokavalioni ei tosiaankaan perustu vain mielipiteeseen tai aatteeseen vaan näyttöön. Olen perehtynyt aika paljon ihmisen ravitsemukseen, kiitos vain. En opiskele alaa, mutta tieto on onneksi kaikkien saatavilla (tiedeartikkelien hakuun voi käyttää esim. Google Scholaria). Lisäksi yliopisto-opinnot, vaikkakin eri alan, ovat antaneet minulle valmiudet lukea ja ymmärtää tieteellistä tekstiä sekä suhtautua lähteisiin, metodeihin ja kaupallisiin yhteyksiin kriittisesti.
Sanot, että karppaamista tukee laadukas kansainvälinen ”informaatio”, mutta et tarjoa esimerkkejä tällaisista lähteistä. Itse en ole törmännyt vielä yhteenkään sellaiseen tutkimukseen, joka kannustaa nauttimaan runsaasti tyydyttynyttä rasvaa, eläinproteiinia ja kolesterolia ja joka ei olisi lihateollisuuden sponsoroima tai selvästi alan pönkittämistä varten tehty tutkimus tai jonka metodiikka olisi hiottu kritiikin kestäväksi (esim. ruokavalion vaikutusta kolesteroliin mitattaessa ei pitäisi käyttää poikittaistutkimusmallia (1), vaan satunnaistettuja vertailukokeita tai kliinisiä tutkimuksia, jotta ihmisten lähtökohtaiset erot kolesterolin määrässä saadaan kontrolloitua). Jos jonkun yksittäisen tutkimuksen löytääkin, se on juuri sitä: yksittäinen tutkimus. Tällaiset pisarat meressä eivät kerro maailmasta tuon taivaallista, sillä tulokset voivat vaihdella tutkimuksesta toiseen, kuten lehtien tiedeuutisoinnistakin huomaa.
Parhaan kuvan olemassaolevasta tiedosta saa kirjallisuuskatsauksista (review, meta analysis), joissa kootaan yhteen viime vuosien tutkimusten tuloksia. Myös väestötutkimukset antavat tärkeää tietoa ruokavalion kansanterveydellisistä vaikutuksista. Näissä laajoissa analyyseissä on tultu siihen tulokseen, että eläinkunnan tuotteiden käyttö lisää riskiä sairastua lähes kaikkiin länsimaalaisiin kansantauteihin: mm. syöpään (2, 3, 4), sydän- ja verisuonitauteihin (5, 6, 7), 2-tyypin diabetekseen (6,8, 9) jne, kun taas runsas hedelmien ja kasvisten syöminen vähentää riskejä (10, 11). Mainitsitkin kommentissasi diabeteksen kannalta olennaisen hormonin, insuliinin, jonka yhdistit runsashiilihydraattiseen ruokavalioon. Tiesitkö, että rasva (ei sokeri) lisää insuliiniresistenssiä (12,13), joka altistaa 2-tyypin diabetekselle? Insuliiniresistenssiltä ja diabetekselta taas suojaa runsaskuituinen ruoka (esim. 14, 15). Kuitua ei saa mistään muusta kuin kasveista, ja se kulkeekin kauniisti käsi kädessä muiden hiilihydraattien kanssa.
Aivojen ensisijainen energianlähde on glukoosi, jota saadaan siis hiilihydraateista. Ketoosi taas on käsittääkseni ihmiskehon suojamekanismi paastonaikaiseen energianpuutteeseen. Kehoon rasvana varastoitu energia joudutaan ottamaan käyttöön, ja keho alkaa tuottaa ketoaineita vaihtoehtoiseksi polttoaineeksi, kun glukoosia ei enää saada riittävästi. Maksa pystyy tiettyyn pisteeseen asti muodostamaan rasvasta ja aminohapoista elämälle välttämättömän minimimäärän glukoosia. Samalla nälän tunne heikkenee ja mielihyvähormonien taso nousee, jotta nälkiintyminen ei tuntuisi niin epämiellyttävältä. Ketoosin voi käynnistää myös rajoittamalla hiilihydraattien saantia rajusti, kuten sinä kannustat tekemään. Sinusta ketoaineet riittävät aivojen ja lihastoiminnan täysipainoiseen pyörittämiseen (pakko kysyä: Juotko myös runsaasti kahvia jaksaaksesi arjessa ja stimuloidaksesi aivojasi?). Koska glukoosi on kuitenkin biologisesti aivojen ja solujen pääasiallinen ja ensisijainen energianlähde, en näe mitään syytä luopua siitä, jos ei ole pakko (=nälänhätä).
Vähähiilihydraattisella ruokavaliolla voidaan saavuttaa lyhyellä aikavälillä positiivisia terveysvaikutuksia (jotka todennäköisesti johtuvat pitkälti siitä, että ihminen laihtuu), mutta lukuisten tutkimusten perusteella on huomattu, että pitkällä aikavälillä vähähiilihydraattinen, runsaasti eläinkunnan tuotteita sisältävä ruokavalio nostaa merkittävästi ennenaikaisen kuoleman riskiä eikä suojaa sydän- ja verisuonisairauksilta (16). Itse tykkään ajatella pitkälle tulevaisuuteen ja valita elämäntavan, jonka avulla voin elää mahdollisimman terveenä mahdollisimman pitkään. Kasvipohjainen ruokavalio vastaa tähän tarpeeseen. Jos välttämättä haluaa vältellä hiilihydraatteja, kannattaa vähähiilihydraattinen ruokavalio toteuttaa kasvipohjaisena, mikä ei nosta kuolemanriskiä kuten eläinpohjainen ravinto vaan jopa laskee sitä (17).
Terveysseikkojen korostamisen lisäksi katson ruokavalioasioissa myös omaa napaani pidemmälle. Vähähiilihydraattinen, runsaasti eläinkunnan tuotteita sisältävä ruokavalio ei ole ekologisesti eikä moraalisesti kestävä ruokavalio, eikä se mahdollista ruuan riittävyyttä kaikille maailman ihmisille. Karjan ruokkimiseen tarvitaan tolkuttomat määrät viljelysalaa, joka pystyttäisiin hyödyntämään moninkertaisesti tehokkaammin, jos kasvit viljeltäisiin suoraan ihmisen ravinnoksi eikä eläinten rehuksi. Karjatalous on myös merkittävä kuivuutta aiheuttava tekijä riskialueilla. Tuotantoläinten uloste taas on vielä pahempi ongelmajäte kuin ihmisuloste, ja sitä syntyy eläinteollisuudessa paljon (puhumattakaan metaanipäästöistä…).
Tämän kommentin voisin sanoa sinulle takaisin. Erityisen huolestuttavaa on, että ravitsemusterapeutin nimikkeen suojista jaellaan ihmisille epäterveellisiä, annoskoon rajoittamisen kautta syömishäiriöihin kannustavia ja pahimmillaan hengenvaarallisia ravitsemusohjeita. Kenenkään henki tuskin on vaarassa, kun kannustan heitä syömään enemmän kasviksia, marjoja, hedelmiä ja palkokasveja ja vähemmän eläinkunnan tuotteita, päin vastoin – näillä muutoksilla pystytään ehkäisemään, hidastamaan ja parhaimmillaan jopa parantamaan kroonisia ja eteneviä sairauksia (18, 19, 20).
Toivon, että osaltani pystyn vähentämään median lietsomaa hiilihydraattikammoa, joka saa syntyjään makeannälkäiset ihmiset luulemaan, että heissä on jotain vikaa, kun makeanhimo saa heistä vallan. Annoskoon ja erityisesti hiilihydraattien rajoittaminen saa monet ahmimaan illan tullen tai viikonloppuna epäterveellisiä ja ravintoköyhiä ruokia, jotta keho saisi energiavajeensa kurottua umpeen. Itsekin olen ollut tässä noidankehässä nuorempana, ennen kuin tajusin, että oikeaa, terveellistä ruokaa ei tarvitse pelätä. Huomasitko muuten, että minä kehuin tekstissäni, kuinka paljon voin syödä hyvällä omallatunnolla, kun taas sinä kehaisit, ettet edes syönyt aamupalaa vaan korvasit sen 20 grammalla suklaata? Minusta on ihanaa, että voin syödä hyvää, elimistöni kannalta optimaalista ja terveyttä edistävää ruokaa, nauttia siitä, ja samalla aivoni ja kehoni saavat kaiken tarvitsemansa energian ja suojaravintoaineet.
Millaiseen informaatioon ravitsemuksesta sinä luotat? Vai voiko mihinkään enää luottaa?