Kuudet kengät

Laskeskelin tässä eräänä päivänä, että pienin määrä kenkiä, jolla tulisin toimeen, on kuusi paria.

  • Tennarit (kevät- ja syyskengiksi, myös viileinä kesäpäivinä)
  • Kumisaappaat (aina kun on märkää, kesät ja talvet)
  • Balleriinat (lämpimiin kesäpäiviin)
  • Lenkkarit (jos joskus vaikka innostun käymään lenkillä)
  • Pakkaskengät
  • Nätit (ja mukavat!) korkkarit tai muut juhlavat kengät

Omistan tällä hetkellä paitsi kaikki mainitsemani popot myös muutamat ylimääräiset. Korkokenkiä minulla on neljät, vaikka en kovin usein viitsi rasittaa jalkojani niillä. Tennareita omistan kaksin kappalein. Toinen pari on kuitenkin jo niin vanha ja kulunut, että se joutaa roskikseen tämän kevään jälkeen. Tilalle en aio ostaa uusia, ennen kuin toisetkin tennarit näyttävät elinkaarensa päättymisen merkkejä. Kesäkenkiä minulla on aika monet (en edes muista tarkkaan kuinka monet, ehkä neljät), mutta en oikeastaan käytä muita kuin yksiä mustia balleriinoja. Muut voisinkin heittää vaikka saman tien roskiin (liian nuhjuisia kierrätettäviksi).

Lisäksi kaapissani pönöttävät kahdet siistit viileän kelin kengät, joita käytän harvakseltaan. Toiset ovat matalat nahkasaapikkaat (äitini vanhat, yli 30-vuotiaat) ja toiset pienellä korolla varustetut nilkkurit. Nämä sujautan jalkaani vain, jos myöhäissyksyllä tai talvella on jokin tilaisuus, johon pitää pukeutua normaalia nätimmin, kuten työhaastattelu tai ravintolaillallinen (tosin en käy juuri koskaan missään niin hienossa ravintolassa, että pitäisi miettiä kenkiä, kiitos opiskelijabudjetin).Ainiin, on vielä yhdet kengät, punaiset crocsit. Rumat ja massaa, mutta ne ovat oikeasti mukavat, ja olen käyttänyt niitä paljon työtossuina, ”kipaisen käymään ulkona” -tohveleina sekä mökkikenkinä kesäisin (alan harkita crocsien lisäämistä listani seitsemänneksi kenkäpariksi).

Vaikka kenkiä on nyt enemmän kuin tarpeeksi (kauhistuksekseni laskin 18 paria), kesätossujen lisäksi en tällä hetkellä kuitenkaan raivaisi muuta. Jokaisesta kenkäparista pidän, ja jokaista käytän ainakin silloin tällöin. Haaveeni on tulevaisuudessa omistaa vain alussa luettelemani tärkeimmät jalkineet, mutta edellytyksenä ihannetilanteelle on, että jokainen kenkäpari on sellaista väriä ja mallia, joka sopii mahdollisimman moneen tilanteeseen ja kaikkien vaatteideni kanssa. Ja tämä taas edellyttää, että muokkaan vaatekaappini sisällön sopivammaksi itselleni.

Annan siis toistaiseksi luonnollisen kulumisen hoidella karsimisen puolestani. Kun on aika ostaa uusia monoja, panostan ehdottomasti laatuun, jotta kengät kestävät käytössä mahdollisimman pitkään. Hyviksi ja pitkäikäisiksi toteamiani kenkiä ovat ainakin Hai-kumpparit ja Converse-tennarit. Molemmat ovat kestäneet kovassa käytössäni jo viitisen vuotta. Toiset tennarit tosiaan joudun pian hyvästelemään, mutta kumisaappaat jatkavat matkassani todennäköisesti vielä vuosia.

Kuinka monta kenkäparia sinulla on? Onko määrä sopiva?

Mainokset ovat kuin viina

Mainokset ärsyttävät minua. Ne saavat minut tuntemaan itseni rumaksi, lihavaksi ja kaikin puolin epätäydelliseksi. Ne välittävät sellaisia konservatiivisia roolimalleja, joita en allekirjoita. Ne herättävät minussa mielihaluja, joiden en aikaisemmin olisi kuvitellutkaan saavan minua valtaansa.

Koska olen hylännyt telkkarin ja koristellut postiluukkuni ”ei mainoksia” -tarralla, merkittävin mainoskanavani on ollut internet. Koska netti on pöljiä mainoksia pullollaan, tein muutaman kuukautta sitten niinkin radikaalin päätöksen, että latasin internetselaimeeni ilmaisen lisäosan, joka estää mainokset. Ihan kaikki mainokset, räikeistä sivupalkkibannereista Facebookin hienovaraisiin ”kaverisi tykkää tästä ja tästä” -ilmoituksiin. Nettitelevisiomainokset piti sallia, sillä nokkelat tv-yhtiöt eivät antaneet minun katsoa ohjelmiaan ilman mainoksia.

Ensireaktioni mainoksettomaan nettiin oli hillityn ilahtunut: nettisivut näyttivät näteiltä ja siisteiltä ilman monenkirjavia ja vilkkuvia läpysköjä, jotka pahimmillaan alkavat yhtäkkiä huutaa täysille unohtuneista kaiuttimista. Aloin kuitenkin arvostaa muutosta  sydämeni pohjasta vasta, kun olin muutaman viikon jälkeen tottunut siihen. Kun kerran erehdyin käymään kaverin tietokoneella, en pystynyt ollenkaan keskittymään tekstiin, jota yritin lukea. Tutut mainokset pomppivat silmille aiempaa aggressiivisemman ja vaativamman oloisina. Näköjään mainokset ovat kuin viina: toleranssi kasvaa kulutuksen myötä ja heikkenee, kun käytöstä pitää taukoa.

Kun valitin kaverille, miten mainokset saavat pääni särkemään kuin krapulassa konsanaan, hän toi esille toisen näkökulman: nettisivut saavat rahaa mainoksista. Ilmaiset uutis- ja viihdesivustot eivät pyörisi, elleivät ne saisi mainostuloja. Hetken tunsin syyllisyyttä itsekkäästä valinnastani poistaa mainokset elämästäni. Mitä jos kaikki blokkaisivat mainokset kuten minä? Oikeastaan koko yhteiskunta pyörii mainonnan ja kaupan ympärillä. Koko systeemi kaatuisi, jos mainoksia ei olisi. Raha lakkaisi liikkumasta ja länsimainen talous kaatuisi.

Ehkä en kuitenkaan halua tukea ihmisten manipuloimiseen ja luonnon riistoon perustuvaa järjestelmää. Ehkä toivonkin oikeudenmukaisempaa ja kestävämpää mallia tilalle. Päätin siis pysyä mainosabsolutistina. Jatkan ruohonjuuritason pienkapinaani, sillä se tekee surffailuni seesteisemmäksi ja oloni tyytyväisemmäksi. Ehkä se saa pikku hiljaa jättikoneiston rattaat hidastumaan ja lopulta pyörimään toiseen, parempaan suuntaan.

Mitä mieltä sinä olet mainoksista? Ovatko ne hyödyllistä tuotetiedotusta vai julmasti ihmisen psykologiaan vetoavaa soopaa, jonka pohjimmainen tarkoitus on saada turhuuksia kaupaksi?

Kyseenalaistan itsestäänselvyyksiä

Sisustuslehdet ja televisiosarjat ovat antaneet selkeän kuvan siitä, millaiselta tavallisen kodin pitäisi näyttää. Koska tavallinen on mielestäni tylsää ja tykkään aina vähän kapinoida, olen luopunut tai jättänyt kokonaan hankkimatta asioita, joita pidetään itsestäänselvinä mutta joita en koe tarvitsevani.

Televisio. Monille telkkari on kodin ykköshankinta, ja siihen satsataan satoja euroja. Yksin asuville siitä voi olla seuraa ja se voi lievittää yksinäisyyttä, pariskunnille ja perheille se voi olla yhteisen ajanvieton väline. Minulle se on turhake, energia- ja aikasyöppö, kaupallisuuden ruumiillistuma sekä luovuuden tappaja. En kuitenkaan ole luopunut kaikista televisiosarjoista enkä elokuvista. Joskus menen kaverin tai vanhempieni luo katsomaan telkkaria, joitakin sarjoja seuraan netissä.

Sohva. Koska ei ole telkkaria, en koe sohvaakaan tarpeelliseksi. Useimmiten istun pöydän ääressä tai löhöän sängyllä. On minulla nojatuolikin, mutta yleensä käytän sitä vain öisin päiväpeiton (ja laiskuuden iskiessä puolipitoisten vaatteiden) säilytyspaikkana. Jos tulee vieraita, istumapaikat eivät välttämättä riitä, mutta lattiallakin voi istua. Tarkoituksenani on hankkia patja tai tyynyjä, jottei pylly puutuisi ja jäätyisi parketilla istuessa.

Kahvinkeitin, leivänpaahdin sekä muut keittiön yhden tarkoituksen koneet. En juo kahvia, enkä aio vieraita varten keitintä ostaa. Teetä juon kuitenkin usein, minkä vuoksi omistan vedenkeittimen. Monet keittiölaitteet ostetaan sen kummemmin tarpeellisuutta miettimättä vain, koska sellainen on tapana olla joka kodissa. Itse mietin tarkkaan muuttaessani omilleni, mitä laitteita ja välineitä tarvitsen, ennen kuin ostin mitään. Loppujen lopuksi kävi niin, ettei melkein mitään uutta edes tarvinnut ostaa; perusvälineillä pärjää pitkälle, ja niitä sain riittävästi (liikaakin) vanhempieni nurkista ja ylioppilaslahjaksi.

Pölynimuri. Ekologinen, hiljainen ja pieneen tilaan menevä vaihtoehto imurille on moppi. Nykyaikaiset mikrokuitumopit ovat oikeasti hyviä, eikä lattiaa kuuraillessa tule sellainen olo, että pesen likaista lattiaa likaisella vedellä. Pölynimuri toki imaisee helposti pölyt hankalistakin nurkista, mutta toisaalta tuntuu, että se myös levittää tomua ilmaan. Lisäksi mopissa ei ole ärsyttävää johtoa, joka sotkeutuu ja rajoittaa liikkumista.

Hiustenkuivain ynnä muut hiuslaitteet. Arvostan kauneudenhoidossa luonnollisuutta (lue: olen laiska), joten en käytä aamuisin aikaa hiusteni laittamiseen kuin korkeintaan viisi minuuttia. Annan hiusten ilmakuivua, harjaan ne ja laitan parilla pinnillä ja ponnarilla kiinni. En käytä kuumia laitteita, koska pelkään niiden vaurioittavan hiusta. En myöskään viitsi läträtä muotoilutuotteilla, sillä ne saavat hiukset likaantumaan nopeammin ja ärsyttävät herkkää ihoani.

Kirjahylly. En saa erityisen suurta nautintoa kirjojen omistamisesta. Lapsuudenkodissani on vielä joitain vanhoja kirjojani (jotka aion käydä läpi ja myydä/lahjoittaa pois), mutta omaan kämppääni en ole tuonut yhtään opusta. Pidän toki kirjojen lukemisesta, mutta annan kirjaston säilyttää niitä puolestani. Onneksi yliopistossa ei tarvitse hankkia itselleen kurssikirjoja, vaan kaiken saa lainattua. Lukiossa meni nimittäin hermot loputtomiin kirjapinoihin joka nurkassa.

Auto. Harvalla opiskelijalla on omaa autoa, mutta erityistä minun kohdallani lienee se, etten aio tulevaisuudessakaan hankkia nelipyöräistä. Myönnän, että ei sitä koskaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Saatan tulevan ammattinikin takia joutua hankkimaan auton, mutta toivon, ettei niin käy. En nimittäin millään muotoa pidä ajamisesta: se on stressaavaa ja saastuttavaa, ja olen oikea tohelo ratin takana. Perheen painostuksesta olen hapuillen hakkinut ajokortin (kolmas inssi toden sanoo!), mutta kuljen aina mieluiten kävellen, pyörällä tai bussilla.

Listaa voisi vielä jatkaa, mutta nämä ovat ensimmäiseksi mieleen tulevat ja ehkä merkittävimmät asiat, joita en koe sosiaalisesta paineesta huolimatta tarvitsevani. Mistä sovinnaisesta esineestä tai asiasta sinä olet luopunut tai voisit luopua?

Luopumisen riemu voittaa haalimisen ilon

Tiedättehän sen tunteen, kun ostaa jotain. Hetken aikaa on ihan taivaissa. Juuri tällaista olen kaivannut. Tämä tekee elämästäni astetta paremman. Nyt olen tyytyväinen – ainakin hetken.

Siihen tunteeseen jää helposti koukkuun. Siksi välttelen uuden ostamista viimeiseen asti. Esimerkkinä voisin mainita  vanhat pakkassaappaani, jotka irvistivät jo todella rumasti (minun oli paikkailtava niitä sisäpuolelta ilmastointiteipillä, jotta jalkani pysyisivät kuivina), ennen kuin vihdoin korvasin ne uusilla. Ja kun sain uudet töppöset käsiini, sieltähän se kihelmöivä innostus taas nousi. Ei kai siitä mihinkään pääse.

Yllättäen koin samanlaisia mielihyvän tunteita heittäessäni vanhat, hyvin palvelleet saapikkaat armotta roskakoriin. Se, että olin käyttänyt jotain loppuun asti, ja nyt sain heivata sen pois elämästäni, oli jollain kieroutuneella tavalla hyvin palkitsevaa. Saman olen todennut luovuttaessani joitain tarpeettomia tavaroitani uusille omistajille. Vaihtokaupassa saan kevyen, tyytyväisen olon, ihan kuin olisin saanut aikaan jotain paljon merkittävämpää kuin raivannut yhden ainoan esineen kodistani. Mahdollisesti ansaitsemani pieni summa käteistä suinkaan latista tunnelmaa.

Usein tavarasta luopumiseen liitetään negatiivisia tunteita, ja puhutaankin luopumisen tuskasta. Olen toki törmännyt tähänkin tunteeseen mutta todennut, että jos jonkin esineen raivaaminen tuntuu pahalta, en selvästikään ole valmis luopumaan siitä vielä. Eikä minun tarvitse. Jotta voi saada onnistumisen kokemuksia, kannattaa aloittaa helposta roinasta. Rumasta maljakosta, jota ei ole koskaan käyttänyt. Vanhentuneesta kosmetiikasta. Kierrätyspaperista. Sietokyky alkaa kehittyä, ja kohta tekee mieli heivata nekin esineet, joihin aiemmin luuli olevansa ikuisesti kiintynyt.

Kun karsimisen tekee itselleen helpoksi, siitä rupeaa nauttimaan. Tämä nautinto ei laimene samalla tavalla kuin ostamisen tuoma mielihyvä, joka kuluu nopeasti pois, kun haalimaansa tavaraan tottuu. Tyhjä tila ilahduttaa jatkuvasti, ja mieliala kohoaa pysyvästi, kun pääsee ylimääräisestä roinasta eroon. Ja kyllä, luopumisen kasvava riemukin koukuttaa, mikä on vain hyvä. Se kannustaa jatkamaan mutkittelevalla minimalismin polulla.

Mikä on sopivasti?

Kutsui sitä sitten minimalismiksi, yksinkertaistamiseksi, hidastamiseksi tai joksikin muuksi, tavoite on yksi ja sama: tasapainon löytäminen vähentämällä turhia tai epämieluisia asioita elämästään ja lisäämällä olennaisia ja nautintoa tuottavia tilalle.

Vähentäminen voi kohdistua esineisiin, jotka pölyttyvät hyllyillä tai lisääntyvät keskenään kaapissa. Se voi tarkoittaa ylimääräisen stressin ja suorituspaineiden kitkemistä. Tai epäterveellisten elämäntapojen korjaamista. Lisätä voi vaikkapa perheen tai harrastusten parissa vietettyä aikaa, laadukasta ravintoa tai unta. Ihan mitä itse kukin elämässään kaipaa ja tarvitsee, sopivasti.

Käsite ’sopivasti’ on mahtava siksi, että se on niin joustava. Se ei käske laskemaan, kuinka monta sukkaa tai kylpypyyhettä omistaa, ellei itse niistä halua pitää kirjaa. Se ei kerro, mikä on yleisesti oikea tapa elää, vaan jokaisen tulee määritellä oman elämänsä eri osa-alueiden sopivat suhteet itse.

Se, mikä minulle on sopiva määrä tavaraa, työtä, rahaa, ruokaa tai unta, voi olla ihan liikaa tai liian vähän jollekin toiselle. ’Sopivasti’ riippuu persoonallisuudesta, fyysisestä olemuksesta, asuinpaikasta, elämäntilanteesta – ihan kaikesta. Sopiva ei ole mikään muotti, se on asenne.

Olen aloittanut tasapainoiluni liian vähän ja liian paljon välillä muuttamalla suhdettani tavaraan ja ostamiseen. Teen jatkuvasti töitä saavuttaakseni tilan, jossa minulla on käsinkosketeltavaa omaisuutta sopivasti, eli juuri sen verran kuin oikeasti tarvitsen. Haen sopivaa tasapainoa myös elintapoihini: syömiseen, nukkumiseen, liikuntaan ja stressiin.

Blogista toivon saavani keinon järjestellä ajatuksiani ja mahdollisesti kannustaa myös muita pohtimaan, mitä ’sopivasti’ heille tarkoittaa. Tervetuloa!